Yösirkus

Yösirkus on lumoava ja taidokkaan tunnelmallinen kertomus, joka erottuu edukseen fantasiahyllystä. Taianomaista maailmaa tukee sujuva kieli, joka rakentaa lukijan eteen pikkutarkasti koko sirkuksen kaikkine ihastuttavine yksityiskohtineen. Juonikin pitää otteessan, joskin puolet tarttuvuuden kunniasta kuuluu tunnelmalle, jonka pariin palaa aina mielellään.

Täydellinen kokonaisuus teos ei kuitenkaan ole. Sen ongelmat ovat luonteeltaan perustavanlaatuisesti hienovaraisia mutta sitäkin häiritsevämpiä; suurin tällaisista ongelmista ovat vaihtoehtohistorian genrestä juontuvat aukot. 1800-luvulla eläviksi ihmisiksi hahmot ovat kovin moderneja ja yhteiskunta heidän ympärillään aikaansa nähden äärimmäisen liberaali. Syytä tähän ei koskaan selitetä, mikä luo vaikutelman, että kirjailija ole tullut asiaa edes ajatelleeksi. Edes ripaus 1800-luvun ajatusmaailmaa tai käytöstä olisi tuonut hahmoihin ja koko tarinamaailmaan mehevyyttä. Tällaisenaan teos ei oikein osaa väistää luomasta vaikutelmaa, että joukko 2000-lukulaisia ihannoi maanisesti viktoriaanista estetiikkaa ja on päällystänyt nykymaailman steampunk-henkisellä ulkokuorella - etenkin, kun hahmojen kiiltokuvamaisuus ei aina onnistu toimimaan satumaiseen tunnelmaan sulautuvana elementtinä vaan taantuu turhan usein saippuasarjatasolle. Jonathan Strange ja herra Norrell -tyyppisestä mestariteoksesta jäädään siis kauas jälkeen. Harmi, sillä muuten Yösirkuksessa on potentiaalia: se on oma persoonallinen unimaailmansa, johon lukija mielellään tuudittuu toistekin.

Suosittelen Yösirkusta jokaiselle fantasian ystävälle.

Ryhdyin lukemaan Yösirkusta tietämättä siitä juuri mitään, kuten Rinja arviossaan toivoi. Odotukseni olivat kuitenkin aika korkealla, koska moni ystävistäni oli kirjaa minulle hehkuttanut. Osa täyttyi, mutta suurin osa taas valitettavasti ei.

Yösirkuksen ongelma ei ole sen kerronnassa. Kieli on kaunista, kuvailu erittäin onnistunutta ja tunnelma kohdallaan. Yösirkus miljöönä on aivan ihana! Kaikki teltat, niistä löytyvät ihmeet ja taianomaisuus nivoutuvat yhteen saumattomasti. Tunnelmapalana tämä on todella mukavaa luettavaa: itsekin hotkaisin kirjan yhdessä iltapäivässä.

Ongelmaksi omalla kohdallani kuitenkin koituivat henkilöt. Yhtä hahmoa (joka oli kyllä sitten erityisen mielenkiintoinen, mutta en voine kertoa, kenestä on kyse, etten spoilaa mahdollisia uusia lukijoita) lukuun ottamatta kaikki olivat mustavalkoisesti hyviä ja pahoja. Päähenkilöillä ei ollut lainkaan virheitä, heidän rakkaustarinansa oli tylsä ja ennalta-arvattava ja kolmiodraamakin aivan löperö. Kirjaa lukiessani turhauduin jatkuvasti siihen, että aivan loistavasta alkuasetelmasta ja miljööstä olisi saanut irti todella hyvän fantasiakirjan - mutta kirja ei toimi, jos sen hahmoista ei välitä tipan tippaa. Enkä minä oikeastaan välittänyt.

Loppuratkaisu oli ihan hauska ja osoitti kekseliäisyyttä, mutta hieman ohueksi se silti jäi. Ylipäätään kirjaa kuvaa juurikin tuo: kun kirjailija on kirjoittanut suurista tunteista ja dramaattisista tapahtumista, ne eivät kuitenkaan pääse lukijan ihon alle. Siksi Yösirkus oli minulle pettymys - mutta jokaisen kannattanee silti lukea se läpi itse, koska varsin monet ovat kirjaan ihastuneet.

Kirja oli kauniisti kirjoitettu ja olen yrittänyt tuputaa kaikkia lukemaan tämän. Tarina pyöri paljolti sirkuksen ympärillä. Sirkus vaikuttaa ihanalta paikalta. Sinne toissaan haluaisi jäädä. Kirjan lopettaminen oli hankalaa ja olisin tahtonut, että kirja olisi jatkunut pidempään.
Rakkautta tässä kirjassa ei toisaalta tuputettu. Päähenkilöitten Celian ja Marcon rakkaus tietenkin roihahti heti ja minun kävi Isobelia sääliksi. Pidin Isobelin luonteesta ja siitä, että hän halusi vain olla Marcon kanssa. Marco kohteli häntä liian julmasti. Ylipäätänsä en pitänyt kovinkaan paljon Marcon hahmosta. Celiassa oli enemmän luonnetta. Marco on ehkä liian imelä minulle.
Eli jos menee helposti hermot kirjoissa, joissa kuvaillaan kauheasti päähenkilöitten rakkautta, niin kannattaa valita tämä kirja. Ei liikaa rakkautta.

Totean heti tähän alkuun, että Yösirkus on enemmän lukeneiden kirja. Jos olet "yksi kirja kuukaudessa" -porukkaa, suosittelen jättämään tämän suosiolla väliin. En halua olla lannistava tai mitään, mutta Yösirkuksen ymmärtämiseen tarvitsee enemmän ns. ”kokemusta” vaikka ei sitä siksikään voi kutsua. Pikemminkin Yösirkus vaatii usean eri kirjailijan kirjoitustyylin tuntemisen vertailupohjaksi Erin Morgernsternin tyylille, jotta sen hienovaraisuutta ja kokonaisuuden hallintaa pystyy arvostamaan. Mutta siitä lisää edempänä.

Kirjailijoilla on nykyään todella haastava tehtävä keksiä tarinoita, joita ei ole vielä kertaakaan kirjoitettu. Oikeastaan mahdoton. Jokainen tarina (öisin auki oleva sirkuskin ja sen oheinen rakkaustarina) on jo varmasti useaan kertaan kerrottu, joten on vaikea tehtävä kirjoittaa oma tarinansa niin, että se erottuu massasta. Juuri siinä Erin Morgernstern on kuitenkin onnistunut.
Heti ensimmäisestä luvusta lähtien olin lumoutunut maailmasta, jonka hän lukijalleen loihti. Yllättävän vähällä kerronnalla Morgernstern kykenee kuljettamaan lukijansa mustavalkoiseen sirkukseen 1800-1900 -lukujen taitteeseen ja tuomaan tämän eteen kaikki sen ihmeet. Yösirkuksen elegantti, hienovarainen ja ennen kaikkea täysin ainutlaatuisen tuntuinen kerronta tekevät kirjasta, ainakin minun mielestäni, kuolemattoman.

Morgernsternin kirjoitustyyli on siitä erikoinen, ettei se pakota lukijaa ymmärtämään mitään mitä tämä itse ei ole valmis sisäistämään, vaan hienovaraisesti ja melkein huomaamatta tuo lukijan tietoon lisää yksityiskohtia sirkuksesta ja lopulta pelistä, jonka näyttämönä se toimii. Tyyli on samanlainen kuin sirkus itse; pinnalta unelmointia ja hienovaraisuutta. Vain kaunis sirkus joka lumoaa kävijänsä antamatta tälle mitään sen ihmeempää mieltä järkyttävää kokemusta. Mutta jos osaa katsoa pinnan alle, löytää kokonaan toisen maailman, joka on täynnä merkityksiä ja yksittäisiä tarinoita.
Tätä tarkoitin, kun puhuin "kokemuksesta". Ilman sitä, et näe muuta kuin kauniin ja lumoavan pinnan ymmärtämättä tarinan varsinaista sisältöä ja huomaamatta eri kerroksia, joita on yhtä paljon kuin tasoja pilvisokkelossa (lue kirja, niin käsität mitä tarkoitan).
Siksi kirjaa tuleekin lukea tietyn etäisyyden päästä hahmoihin tai sirkukseen itseensä kiinnittymättä, jotta huomaa että jokaisen hahmon tarina erikseen on oikeastaan vain pala yhteistä suurempaa, koko Yösirkuksen tarinaa, joka samalla kertoo jokaisen hahmon oman tarinan. Ympäri käydään ja yhteen tullaan, niin sanotusti.

Pieni miinus täytyy silti mainita. Yösirkuksen loppuratkaisu ei ole aivan niin mieltä mullistava kuin se voisi olla, mutta minun vaa'assani se ei paljoa paina kirjan hyviin puoliin verrattuna.

Et välttämättä ymmärtänyt puoliakaan siitä, mistä kirjoitin tuossa ylempänä. Saatat ajatella, että tämä on vain jonkun hienostelijan yritys tehdä vaikutusta sinuun, lukijaan.
Vasta luettuasi ensimmäisen kolmanneksen Yösirkuksesta saatat hiukan aavistella mitä tarkoitan. Toisaalta, et välttämättä ymmärrä vielä silloinkaan kun olet lukenut koko kirjan. En minäkään ymmärtänyt ennen kuin luin teoksen uudelleen. Vasta kuin sain perusjuonen selville, pääsin tutustumaan itse Yösirkuksen maailmaan kunnolla. Tämä kirja katsos vain paranee jokaisen lukukerran jälkeen. Aina löytyy uusi teltta, jossa et olekaan vielä käynyt.

Tämä kirja todella oli ja on edelleen mysteeri minulle. En oikein tiedä pidinkö tästä vai en. Se kertoo sirkuksesta, joka ilmestyy yllättäen ja saattaa kadota yhtä nopeasti. Se sisältää monia eri telttoja, joissa jokaisessa on oma esityksensä: taikureita, ennustajia, käärmenaisia jne. Kaikki sirkuksessa on mustavalkoista, aina teltoista esiintyjiin asti. Kuvaus oli todella yksityiskohtaista ja välillä minusta melkein tuntui, että olin itsekin sirkuksessa. Kieltämättä olisin halunnut päästäkin tuollaiseen taianomaiseen paikkaan, jossa kaikki on täydellisen mystistä ja jossa on maailman parhainta omenamehua ja suklaarottia, joilla on lakritsihäntä. Sirkuksen kuvailu oli totaalisen upeaa! Kaiken takanahan on tietenkin Celia ja Marco, joiden pelikenttänä toimii juuri tämä mystinen sirkus. Heidän eräänlainen rakkaustarinansa tosin jää ihan sivuun minusta, koska kirjassa on paljolti myös muiden hahmojen tarinoita. Tämän tarinan pääosassa on enemmänkin itse sirkus ja sirkuslaisten elämä. Tarina oli kiehtova, mutta samalla se jäi hiukan mustavalkoiseksi kuten sirkuksen väriteemakin. Tämä on hämmentävä kirja, joka ihastuttaa, mutta joka jättää lukijan jonkinlaisen "mitä ihmettä tapahtui" - tunteen valtaan.