Kirjan alku antaa odottaa aika paljon, mutta valitettavasti lopussa petyin vähän auki jääneiden kysymysten määrään. Isack Newcomen on loistava hahmo, jonka lapsuus oli kaikessa karmeudessaan viihdyttävää luettavaa. Pidin myös paljon poliisikaksikosta, etenkin Nelsonista ja hänen asennoitumisestaan Newcomenin kirjoituksia kohtaan.
Itse pidän pääsääntöisesti tarinoista, joissa on selkeä loppuratkaisu, selkeä loppupäätös. Kyllähän tässäkin kirjassa loppu on, mutta minua jää häiritsemään se, miten paljon vaivaa kirjailija on nähnyt luodakseen ongelmakohtia ja esittääkseen kysymyksiä. Lukija saa vaikutelman, että kysymyksiin vastataan, minkä vuoksi jälkimakuna suuhun jää pettymys, kun avoimeksi jää niin paljon.
Kirjan juoni, henkilöt, kerronta ja lähestymistapa miellyttivät minua ihan alusta saakka. Joissakin kohdissa minua häiritsi se, ettei kappaleesta aina käynyt ilmi, kuka henkilöistä oli puheenvuorossa. Henkilö, jonka kautta tapahtumia kuvailtiin, saattoi myös vaihtua hyvin yhtäkkiä. Onnistuin bongaamaan muutamia kirjoitusvirheitä, mutta niitä ei ollut häiriöksi asti. Häiritseviä tekijöitä sen sijaan olivat rinnastukset (kuin geigermittari Fukushimassa, kuin Thorin vasara) sekä viittaukset Lovecraftiin – Huom, Peuraa ei voi syyttää siitä, etten minä ole lukenut yhtäkään Lovecraftin teosta!
Huolellisemmalla viimeistelyllä ja perusteellisemmalla lopetuksella olisin antanut enemmän tähtiä.