Etelän poika
Kansitaide: Petri Hiltunen. Nidottu.
Maailman ensimmäinen ja ainoa post-apokalyptinen itäsuomalainen nahkahomofantasiaromaani!
Uus-Ruskeesuon asutuskeskuksessa tiedetään, että muurien ulkopuolella on vain väkivaltaa, tauteja ja jätettä. Siellä eivät asu muut kuin idän korvenmiehet, jotka pukeutuvat eläinten nahkoihin ja juovat hermomyrkkyä – ja tekevät lapsiakin keskenään.
Erään pojan sopeutumattomuus saa selityksen, kun joukko korvenmiehiä saapuu etelään ja yksi heistä ilmoittaa olevansa hänen toinen isänsä. Vesireittien takana pojalle aukeaa uusi maailma. Hänen on opeteltava käyttämään nyrkkejään ja ampumaan varsijousella sekä mieluiten löydettävä itselleen hyvä aviomies. Mutta onko mahdollista kerrankin kuunnella omia halujaan, kun korvenmiessukujen välillä häämöttää sota idän järvien herruudesta?
Etelän poika on vauhdikas, romanttinen, mustalla huumorilla terästetty seikkailutarina. Karskien korvenmiesten mielenmaisemassa soi myös haikeita säveliä.
Artemis Kelosaari
Artemis Kelosaari (s. 1989) on kirjailija ja toimittaja, joka on oudon ja äärimmäisen puolella arkipäiväisyyttä vastaan. Hän on julkaissut kaksi romaania, kolme runokokoelmaa sekä kolme tietokirjaa, aiheina mm. kannibalismin historia.
Muita teoksia kirjailijalta Artemis Kelosaari
Kirja-arviot ja kommentit
Tyylillisesti Artemis Kelosaari on sujuva ja ongelmaton kirjoittaja. Kirjan puolivälissä kävi valitettavasti selväksi, että mitään kovin rohkeaa, raikasta, ravistavaa tai rempseää ei ollut luvassa.
Etsi kadulta kuka tahansa vastaan sattuva ensimmäinen keskivertosuomalainen mies ja pyydä fantasiakirja, saat tämän. Miehisen äijä mies perunan syönnin ja viinan juonnin perusteos, joka on kirjoitettu jo sataan kertaan. Jollain kumman ilveellä kirja ei edes tunnu kovin homolta enää silloin, kun homoeroottista nahkafetissiä enemmän sivutilaa käytetään vain manifestiin siitä, että maailma olisi parempi paikka, jos naiset voisi poistaa planeetalta biologisesti tarpeettomina. Homokirjan sijaan siis ihan perus naisvihakirja. Nahkahomoestetiikankin sijaan hahmojen fantasiayhteisön ulkonäkökuvaus on enemmän luokkaa pilailupuodin pocahontas. Vastaväite siitä, että naisvihajuoni on erityisen parodis-satiristinen, ei oikein toimi, kun se on ihan sitä arjen tavanomaista naisvihaa kaikilla sen tavanomaisimmilla ja tylsimmillä tavoin.