Kyynel

Kukkia Algernonille valloitti minut ensimmäisestä sivusta lähtien. Kirja on älykäs mutta ei vaikealukuinen vaan pakahduttavan liikuttava. Daniel Keyes eläytyy hämmästyttävän luontevasti älyllisen ja emotionaalisen kehityksen rattaisiin juuttuneen ja leikkauksella huippuälykkääksi muuttuvan miehen asemaan. Huomasin samaistuvani hyvin paljon päähenkilöön Charlieen siitäkin huolimatta, että olen kai älykkyydeltäni lähellä keskiarvoa. 

Tuskin yksikään fiktiivinen teos on vaikuttanut yhtä suuresti myöhempien aikojen keskusteluun älykkyydestä ja erityisesti älykkyyden eri tasoilla olevien välisistä kommunikaation ongelmista. Voin suositella tätä humanistisen tieteiskirjallisuuden väkevää klassikkoa ihan kaikille.

Mies muuttaa vapaaehtoisesti korkeiden muurien sisäänsä sulkemaan, autioituneeseen kaupunkiin. Pian hän unohtaa, miksi suostui muuttamaan tähän karun kauniiseen mutta yksinäiseen paikkaan, kun salaperäisen mestarin ajatukset täyttävät hänen mielensä.

Täytetyt on outo, synkkä ja häiritsevä tapaus. Joskus tarinat ovat vain liian outoja, mutta tässä tapauksessa outous on positiivinen ominaisuus. Synkkyyden välistä pilkottavat auringon lohduttavat säteet, jotka saavat toivomaan, että päähenkilö keksisi keinon päästä takaisin entiseen elämäänsä muurien ulkopuolella. Häiritsevyys sen sijaan meni paikoin yli, ainakin jos mahaltani kysyy. Sisältövaroitus herkkävatsaisille. Parissa kohdassa tuli olo, että Vainonen provosoi liskoaivojani tahallaan.

Toinen asia, joka erityisesti häiritsi, on takaumien käyttö. Tuntui, että päähenkilön menneisyyden kokemuksista iso osa kellui keskuskertomuksesta erillään ja nidottiin lopussa kiinni hätäisen kömpelösti. 

Tämä kertomus ei ole suinkaan ensimmäinen, joka sijoittuu muurien sulkemaan paikkaan. Tästä huolimatta sitä ei voi syyttää aiempien tarinaideoiden kopioimisesta. Täytetyt on omilla jaloillaan seisova, tiivis ja täyteläinen teos.

Äänihäkki on nykyaikainen satu, joka tuntuu tutulta ilman, että kopioi klassikkosatujen ideoita. Kirjassa käsitellään aika isoja ja vaikeitakin teemoja, kuten ihmisten julmuutta toisiaan ja muita olentoja kohtaan. Sopii siis aikuislukijoille myös.

Tarina ja kieli ovat kaunista luettavaa, ja tottahan satukirjassa pitää kuvia olla. Viehättävä kuvitus sopiikin tarinan kaveriksi mukavasti. Omaperäisyydestään huolimatta tarina on paikoin turhan ennalta-arvattava, siitä pitää vähän rokottaa. Mutta miellyttävää lukea välillä tällaisia suhteellisen lyhyitä kirjoja, joilla on selkeä loppu ilman tarvetta jättää ovi auki mahdollista jatko-osaa varten.

Rauhaa rakastavat ihmiset tempautuvat mukaan Valtaistuinpeliin. Jos sinut houkutellaan tai pakotetaan peliin mukaan, sinulle jää vain kaksi vaihtoehtoa: voitto tai kuolema. Mutta mitä hyötyä valtaistuimella istumisesta on, kun talvi on tulossa? Talven mukanaan tuoman kuolettavan uhan edessä kuninkaat ja orjat ovat samanarvoisia. Samaan aikaan osa ihmisistä on riittävän nokkelia tai onnekkaita välttääkseen peliin sotkeutumisen kokonaan. Millainen kohtalo heitä odottaa?

Luin Valtaistuinpelin nyt toistamiseen, tällä kertaa englanniksi. Sen voin suoriltaan sanoa, että kirja kestää monihaaraisuutensa vuoksi uudelleenlukemisen erinomaisesti. Monihaaraisuus on kuitenkin myös kirjan ja koko kirjasarjan kirous ja keskeinen syy, miksi sarja on yhä kesken. Henkilöhahmoja on tarpeettoman paljon ja he levittäytyvät tarpeettoman laajalle kautta koko tunnetun maailman. 

Kirjan tapahtumat sinänsä ovat hyvin jännittäviä ja mukaansatempaavia, mikä tekee kirjasta nopeampilukuisen kuin päälle päin uskoisi. Myös henkilöt ovat kiinnostavia ja omaperäisiä, siitä kiitän Martinia auliisti. Sen sijaan pseudokeskiaikainen maailma, kuninkaalliset, ritarit, peitset ja kalistelu eivät saa minua haukkomaan henkeäni ihastuksesta. Kiehtovimmat asiat tapahtuvat Muurilla ja Kapeanmeren takana, paikoissa, joissa voi tuntea kadoksissa olleen taikuuden tunnustelevan kosketuksen.   

Stuart Turton iskee jälleen!

Mistä edes aloittaa? Pimeitten vetten paholainen on kertomus 1600-luvun purjealuksesta, joka matkaa Itä-Intiasta Eurooppaan mukanaan paprikoita, mausteita, mystinen Laite ja vielä mystisempi "salaisuus". Eikä siinä vielä kaikki, ei läheskään. Lisäksi laivan matkustajat ovat hillittömän värikäs seurue joukossaan muun muassa tuntemattomasta syystä vangittu salapoliisi, saarnamies suojatteineen ja hyttiinsä linnoittautunut varakreivitär. Myös laivan miehistö vaikuttaa salamyhkäiseltä omine agendoineen, joilla tuntuu olevan niukasti tekemistä laivan turvallisen etenemisen kanssa.

Synkkä varjo lankeaa laivan ylle jo lähtösatamassa, kun kieletön spitaalinen kiroaa laivan ja kaikki sen kyytiin kapuavat raukat. Hyvin pian tämän jälkeen kirous näyttää kuin näyttääkin käyvän toteen ja karmivat tapahtumat alkavat vyöryä matkustajien ja miehistön jäsenten - ja tietenkin lukijan - silmille. Siitä eteenpäin tarina onkin yhtä yllätysten ja vastayllätysten sarjatykitystä. 500 sivua eivät tunnu riittävän millään niiden kaikkien kuvaamiseen.

Moni on kehunut Turtonia yhdeksi aikamme omaperäisimmistä dekkaristeista, ja he ovat kaikki oikeassa. Paitsi ettei hän ole pelkkä dekkaristi. Hän on myös fantasia-, tieteis- ja kauhukirjailija, ja mitä vielä muuta. Pimeitten vetten paholaisesta ei vauhtia ja juonenkäänteitä puutu, mutta mielestäni tarinankerronnan intensiteetti ei edes ole kirjan paras puoli. Eikä omaperäisyyskään. Vaan henkilöhahmot. Kirjassa esiintyy toistakymmentä keskeistä hahmoa, jotka käytännössä kaikki ovat kiinnostavia ja moniulotteisia yksilöitä. On lempeä jättiläinen Arent. On pahasti häiriintynyt kenraalikuvernööri. On nokkela Lia, kovaksikeitetty Drecht, arvoituksellinen Isabel, ja monta muuta. Ilmiömäinen suoritus.

Taas kerran joudun pähkäilemään pääni pöpiksi, mistä voisin Pimeitten vetten paholaista edes hivenen kritisoida. No, tapahtumia oli ehkä jo vähän liikaakin, minkä tajusi kunnolla vasta lopussa, kun paholaisen kynsistä selvinneet purkivat salaisuuksien vyyhtiä. Mutta se on kokonaista tähteä pienempi miinus.   

Ukkoshuilussa pääosassa on meteorologi. Mielenkiintoista. Tai oikeastaan pääosassa on sää. Huippumielenkiintoista.

Kirja alkaa prologimaisella versiolla Vanhassa testamentissa esiintyvän profeetta Joonan tarinasta. Tarina on kirjan ensimmäisen puoliskon kiinnostavinta antia yhdessä säätä, ilmastoa ja ympäristöä pohdiskelevien blogitekstien kanssa. Suurin osa alkupuolesta kuluu jumittuneena päähenkilö Leena Lindin epäkiinnostaviin ihmissuhde- ja muihin henkilökohtaisen elämän sotkuihin. Kiinnostus ei herää edes tarinan pyöriessä hänen ammatillisten murheidensa parissa.

Kunnes alkaa tapahtua: Leena huomaa uuden työpaikkansa olevan jotakin muuta kuin päällepäin ensin näyttää. Samaan aikaan hän saa Leia-tyttärensä kanssa kohdata sään arvaamattoman mahdin. Keskustelut, jotka kirjassa käydään juurikin tästä luonnonvoimien mahdista suhteessa ihmisten mahtiin, kohottavat kirjan arvoa loppua kohti. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Sitä ihmettelen, eikö sää muka olisi ollut riittävän kiinnostava aihe itsessään täyttämään romaanimittaisen kertomuksen ääriään myöten. Mihin ihmissuhderepostelua tarvitaan? Myönnetään, että kirjan loppupuoli osittain vastasi näihinkin ihmettelyihin. Siis osittain. Lisäksi aivan lopussa on yksi seikka, joka jäi harmittamaan, jopa ärsyttämään minua. En sano enempää, etten paljasta liikaa. Mutta Ukkoshuilun loppuhuipennus ei täysin tyydyttänyt minua. 

Hieno aihe, ja Johanna Sinisalo on mainio tarinankertoja. Lukemiseen käyttämäni aika katosi myrskytuuleen, niin kuin sen pitikin kadota.

Risto Isomäeltä jälleen yksi ekotrilleri, joka kuvittelee, millaisilla keinoilla ihmiskunta voisi pelastaa itsensä ja millaiset voimat voisivat näitä keinoja vastustaa. Tässä mielessä Atlantin kuningatar on samaa maata Jumalan pikkusormen kanssa mutta lukemisen arvoinen, vaikkei olisi tutustunut Isomäen tuotantoon ennakkoon.

Juonellisesti kirja ei varsinaisesti imaissut mukaansa. Taistelukohtaukset eivät oikein sytyttäneet, eikä jännitys kunnolla hiipinyt kirjan sivuilta sisuksiini. Lopun juonenkäänne kylläkin vakuutti, ja siitä haluan Isomäkeä kiittää.

Jos päähenkilö Lauri Nurmi olisi oikea henkilö, en välittäisi olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Luotaantyöntävä päähenkilö ei aina ole huono asia, mutta en vain osannut sympata Lauria ongelmiensa kanssa, joista suurin osa oli itseaiheutettuja.

Mielestäni kirjan merkittävin anti ovat keskustelut, joita henkilöhahmot käyvät ihmislajin tulevaisuudesta. Esille nousevat muun muassa ilmasto- ja biodiversiteettikriisi, energia sekä tappavat taudit. Näistä keskusteluista oli jännittävämpää lukea kuin "hyvisten" ja "pahisten" välisistä tulitaisteluista. Kirja päättyy noin parinkymmenen sivun mittaiseen "Muutama jälkihuomautus" -osioon, joka jatkaa keskusteluja eteenpäin ja on siten kirjan parasta antia.

En tahdo vähätellä Isomäen proosankirjoittamisen taitoa. Atlantin kuningatar on ilman muuta pätevä tarina. Minusta hän vain on parhaimmillaan kirjoittaessaan esseetyyliin kantaaottavaa ja provosoivaa asiatekstiä. 

Myönnän, että olin ennakkoluuloinen räknättyäni, minkä ikäisenä Emmi Köykkä Näkinkenkätytön kirjoitti. Ajattelin, että tarina on varmaan aika köykäinen (tahaton sanaleikki) ja lapsellinen, paremmin teini-ikäisille kuin aikuislukijoille sopiva.

Harvoin on tuntunut näin miellyttävältä olla väärässä. Köykkä teki minuun valtavan vaikutuksen taidollaan kertoa tarinaa ja ennen kaikkea välittää tunteita ja ajatuksia. Tätä epäilemättä edesauttoi, että tarina tuli lähelle omaa elämääni. Olen nimittäin syömishäiriökuntoutuja itsekin. Mutta ei se läheskään kaikkea selitä. Kirjassa esiintyvä pohdinta elämästä sekä syömisestä, joka todella on elämistä varten eikä toisinpäin, on mielestäni häkellyttävän viisasta. Kirja ei siis suinkaan ole kepeä lukukokemus, jonka voi sivuuttaa muutamassa tunnissa. Omalla kohdallani itse lukuprosessi kesti vähän toista viikkoa, mutta tarina ei ole vielä parin viikon jälkeenkään jättänyt minua rauhaan. Kenties vielä vuosien päästäkin muistan Näkinkenkätytön yhtenä kaikista lukemistani kirjoista inspiroivimpana. 

Vähättelemättä nuorten ihmisten kykyä kirjoittaa kypsyydellä, jollaisesta moni aikuinenkin vain haaveilee, olen vaikuttunut myös siitä, että Köykkä kirjoitti Näkinkenkätytön koulunkäynnin ja syömishäiriöstä toipumisen rinnalla. Kirjoittaminen on epäilemättä ollut hänelle eräänlaista terapiaa ja kanava käsitellä vaikeita tunteita. 

Jotta homma ei menisi pelkäksi ylistämiseksi, on sanottava, ettei kerronta kirjassa ole laadultaan täysin yhdenmukaista tai puhtaan sujuvaa. Varsinkin alkupäässä kerronnan kankeus häiritsi. Yhtä kaikki Köykkä on huippulupaava kirjailija. 9/10, ja viimeisen tähden on tarkoitus kannustaa jatkamaan kirjoittamista. Kymmenes tähti jäi antamatta niin ikään kannustamistarkoituksessa: jos Köykkä jatkaa kirjoittamista, kuulemme hänestä taatusti vielä monet kerrat.

Tässä teille täydellinen työkalusarja. Kaikki, mitä kirjafani saattaa koskaan toivoa: jännitystä, toimintaa ja hurttia huumoria. Tieteellistä, teknistä ja teknologista tarkkuutta. Viisaasti kuviteltua tulevaisuutta. Mutta ennen kaikkea ihmisyyttä läpiluotaava kertomus, joka räjäyttää tajunnan. 

Toisinaan jännäreissä luotu jännitys ei ole riittävän autenttista aktivoidakseen lukijan sympaattista hermostoa. Andy Weirillä on mahtava taito tarinaa kertomalla saada lukija jännittämään kuvitteellisten henkilöiden puolesta. Viimeisten kymmenien sivujen aikana minulla oli vaikeuksia repiä silmiäni irti sivuilta, koska oli vain saatava tietää, miten äärimmäisen hengenvaarallisessa pelastusyrityksessä käy. En muista eläytyneeni yhtä voimakkaasti yhdenkään kirjan parissa aiemmin. 

Tieteiskirja, jossa kuvataan tulevaisuuden teknologiaa yksityiskohtaisesti, saattaa helposti mennä metsään, jos teksti paikoin on pelkkää teknisten detaljien ja nyanssien luettelemista. Mainittakoon, etten itse ole mikään tekniikan ihmelapsi. Avaruusnörttiyden tasosta vähensinkin yhden tähden, mutta aika paljon kirjasta kertoo, etten katsonut tarpeelliseksi rokottaa yhtään enempää.

Huumori se vasta hankala laji onkin. Läpänheitto Yksin Marsissa -kirjassa osuu kyllä omaan huumorintajuuni aivan täysillä. Vaikea selittää sen tarkemmin.

Yksin Marsissa on kovaksi scifiksi suhteellisen kevyttä luettavaa ja siten erinomainen paraatiovi tieteiskirjallisuuden maailmaan, ainakin jos porttiteoriaan uskoo. Suosittelen kokeilemaan tätä, vaikka uskoisit vihaavasi scifiä sen kaikissa muodoissa. Ja kuten sanoin, pohjimmiltaan kirjan teemana on ihmisyys. 

Lasihelmipeli oli kyllä vaikea pala. En päässyt tarinaan tai maailmaan sisälle kunnolla missään vaiheessa. Töin ja tuskin pääsin loppuun asti. Viimeiset satakunta sivua meni silmäilevää pikalukutahtia, kun en enää jaksanut syventyä. Halusin vain, että voin selkä suorassa kertoa lukeneeni tämän kirjan, jos joku joskus kysyy.

Tarina ei tosiaan ollut erityisen mukaansatempaava. Miljöö ja henkilöhahmojen kavalkadi ovat huomattavan patriarkaalisia ja yksiulotteisia, eikä esimerkiksi naisten olemassaoloon viitata kuin ohimennen. Päähenkilö Josef Knechtiin en samaistunut juuri ollenkaan, itse asiassa identiteettinsä kanssa tuskaileva Plinio Designori ja syvälle lasihelmipelin syövereihin uppoutunut Fritz Tegularius ovat paljon kiinnostavampia hahmoja.

Enkä yli 500 sivun jälkeenkään tiedä, mikä se lasihelmipeli oikeastaan on. 

Ongelmia on myös kielenkäytössä. Ei siis hahmojen vaan tarinan kertojan kielessä. Erityisellä tavalla uuvuttivat ja hermoja raastoivat ylipitkät virkkeet ja muotopuolet lauserakenteet. Syy voi olla joko Hermann Hessessä itsessään tai suomentajassa. 

Käytännössä kaikki neljä tähteä ovat muutamien ajatuksia liikauttaneiden keskustelujen ansiota, jotka Josef kirjassa kävi tovereidensa kanssa. Mutta se siitä. Harvasta kirjasta joudun näin sanomaan, mutta Lasihelmipelin lukeminen ei ollut siihen käyttämäni ajan arvoinen.

Sain tovi sitten päätökseen 4,5 vuoden urakan eli Stephen Kingin Musta torni -sarjan luettua. Toivon, ettette pahastu, kun arvioin samalla kertaa koko sarjan.

Ensimmäisestä osasta Revolverimies kaikki lähti liikkeelle. Fantasiaelementeillä ryyditetty länkkäri ei vielä tehnyt suurempaa vaikutusta. Pieni kirja, jonka kirjoittamisen King aloitti parikymppisenä Sormusten herra -päissään. Varsinkin loppu oli kuitenkin niin mielikuvitusta kutkuttava, että sen luettuani pistin kakkososan välittömästi lukulistalle. Pakko oli saada tietää lisää.

Toisen osan alkuvaiheista lähtien kävi selväksi, että sarja saisi aivan pian paljon lisätasoja ykkösosaan verrattuna. Kolme korttia pakasta -kirjassa King alkaa leikitellä multiversumi-ideoillaan ja käsitellä maailmojen keskinäisiä sekasotkuja. Tämä kolahti tajuntaani ja kovaa. Melkein tuplasti Revolverimiestä pidemmän kirjan lopun häämöttäessä huomasin uppoutuneeni tarinaan niin syvälle, että olin jo melkein varma, etten pääsisi takaisin pintaan millään muulla keinolla kuin lukemalla sarjan loppuun saakka.

Kolmannesta osasta tuli pitkäksi aikaa suosikkini sarjan osien joukossa. Tässä jotenkin Kingin jäljittelemätön tarinankerrontatyyli ja taito pitää lukijan mielenkiinto yllä fantastisilla juonenkäänteillä lumoaa, olkoonkin että tarina ei ole mikään kaunis fantasiasatu vaan synkkä ja ahdistava ja sairas. Joutomaa on arvoituksellisempi ja jännitteisempi kuin kaksi aiempaa osaa. Murhanhimoisuudestaan ja mekaanisesta sydämestään huolimatta Blaine-juna on

(piina)

yksi sarjan hienoimmista sivuhahmoista. Ja cliffhanger tässä on säälimätön.

Kahden huimaavan hyvän osan jälkeen Velho oli kiistatta pettymys. Olin saanut ennakkotietoa, että kyseessä olisi hidastempoinen ja jaaritteleva osa, ja kyllähän lähes tuhannen sivun mitta mietitytti, mutta yllätyin, ettei tarina oikein missään vaiheessa temmannut minua mukaansa. Tarpeettoman pitkä se ainakin on, jos ei nyt suorastaan tarpeeton. Se sijoittuu melkein yksinomaan Rolandin Mejisin-aikoihin, jotka eivät mielestäni olisi kaivanneet näin pitkällistä läpikäyntiä. 

Pahinta tässä on se, että nelososan jälkeen luin Tuulen avaimen, joka kronologisesti sijoittuu Velhon ja Callan susien väliseen aikaan siitä huolimatta, että on hemmottelulahjana pitkän linjan Musta torni -fanieille julkaistu vasta vuonna 2012. Tuulen avain on parempi kuin Velho mutta lähinnä pituutensa vuoksi. Se ei palvele sarjaa erityisen uskollisesti eikä juonen puolesta jäänyt kummemmin mieleen. Tämän vuoksi olin tässä kohtaa aika lailla tympääntynyt koko sarjaan.

Kesken en silti tietenkään jättänyt. Jaksoin luottaa siihen, että kakkos- ja kolmososaan loihdittu lumous vielä löytäisi minut jäljellä olevien osien aikana. Niin kuin löysikin. Callan sudet ei aivan yltänyt Kolmen kortin tai Joutomaan tasolle, mutta yhtä kaikki se palautti innostukseni sarjaa kohtaan. Samalla palasivat aito jännitys ja tunteet, jotka Velhossa olivat jääneet vajavaisiksi. Jälleen kirjan lopun tapahtumat vyöryivät päälleni sellaisella voimalla, että otti aikansa, ennen kuin tajusin hautautuneeni kaulaani myöten kivulloisen maan mutiin. Aah, miten rentouttava kylpy...

Jo kakkososan tasohyppely oli ollut aika häkellyttävää. Kuudes osa lisäsi tasoja entisestään. Aika ajoin vaikutti siltä kuin juoni alkaisi pahemman kerran karata sai Kingin hyppysistä, vaikka ei kai se missään vaiheessa kovin tiukasti niissä pysynytkään. Susannan laulun jälkimmäisen puoliskon aikana en meinannut pystyä ajattelemaan muuta kuin kysymystä: missä vaiheessa kirjailija on niin meritoitunut, että voi tehdä itsestään kirjansa henkilöhahmon ilman, että sitä pidetään itseriittoisena? No, King vastaa tähän itse Mustan tornin päätösosassa.

Ja millainen päätösosa se olikaan. Siis, hyvä tavaton, Musta torni on vielä pidempi kuin Velho, mutta ällistyttävää kyllä ei käynyt missään vaiheessa pitkäveteiseksi. Jännittäviä, välillä suorastaan hätkähdyttäviä kohtauksia ehjänä ja tiiviinä helminauhana. En pysty sanomaan, että helmistä yksikään olisi tarpeeton, niin kuin ei tornia kannattelevista säteistäkään yksikään ole tarpeeton. Ei ole helppoa viimeistellä tuhansien sivujen mittaista kirjasarjaa, King tietää sen itse varmasti paremmin kuin hyvin, mutta Musta torni on kyllä lähes täydellinen lopetus Rolandin tarinalle. 10/10 tähteä. Aivan lopuksi King toden totta myöntää, ettei ollut enää aikoihin pystynyt kontrolloimaan sarjan kehittymistä. Stephen King -nimisen hahmon tuominen mukaan tarinaan esimerkiksi ei ollut ollut hänen oma ideansa. Hattu pois päästä, että hän koskaan sai moisella tekniikalla Mustan tornin rakennustyön maaliin.

Mustan tornin osille Risingiin antamieni arvosanojen keskiarvo on 7,6. Viimeisen osan ansiosta antaisin koko sarjalle arvosanan 8/10. Vaikka sarja on suosittu, mielestäni se on silti hieman aliarvostettu Kingin tuotannossa. Melkein kaikki tietävät Hohdon ja Sen ja jopa pienoisromaani Rita Hayworthin, mitä selittänee se, että moni on tutustunut niihin nähtyään ensin niiden pohjalta tehdyt elokuvat. En ole nähnyt Musta torni -elokuvaa, mutta olen kuullut sen olevan epälojaali alkuteokselle. Joka tapauksessa yritys ahtaa monituhatsivuinen tarina reiluun pariin tuntiin on suuruudenhullu. Siksi onkin sääli, ettei kirjasarjaan perustuva TV-sarja näillä näkymin toteudu. Toivoisin kaikkien fantasian, scifin, jännityksen, kauhun ja miksei klassikkolänkkärienkin ystävien kohtaavan Roland Deschainin ja antavan tälle mahdollisuuden purkaa sydämensä. 

Musta peili muistuttaa Maja Lunden Ilmastokvartetti-sarjan kirjoja niin paljon, että vertailua on vaikea välttää tekemästä. Kolme näkökulmapäähenkilöä kolmelta eri aikakaudelta, joiden tarinat kietoutuvat maailmanlaajuisen ympäristöongelman ympärille. Siinä, missä Lunde on keskustellut hyönteiskadosta, veden riittävyydestä ja sukupuuttoaallosta, Emma Puikkonen käsittelee energiaa. Tarkemmin sanottuna öljyä ja onnistuu hätkähdyttämään osoittamalla kaikkia niitä arkipäiväisiä tavaroita ja toimintoja, jotka eivät olisi olemassa ilman raakaöljyn talteenottoa ja jalostamista. Ajankohtaisuudessaan niin kiinnostava aihe, että - yks kaks - ja tarina on jo imaissut lukijan maailmaansa.

Vaikka ei pelkkä aihe tietenkään ole tässäkään tapauksessa mikään laadun tae. Musta peili päihittää mielestäni Ilmastokvartetin kirjat ihastuttavalla kielenkäytöllään, joka on paikoin suorastaan runollista. Puikkosen sanoissa öljynporauslautastakin tulee elollinen olento, jonka tunteet herättävät lukijassa vastakaikua. Myös itse öljyn hän onnistuu kielen keinoin herättämään eloon niin, että sitä kohtaan alkaa väkisinkin tuntea sympatiaa. Ja samalla rakastuu suomen kieleen entistäkin syvemmin. 

Juonellisesti teos ei ole huikaisevan jännittävä, mutta se haittaa tuskin ollenkaan. Ida Tarbellin vaiheita käsittelevät osuudet ovat kiinnostavimpia, muun muassa koska hän on oikea historiallinen henkilö. Ja loppu herkistää.