Puolikuu

Viime aikoina tielleni onkin sattunut harvinaisen paljon hyviä kirjoja, ketä lieneekään kiittäminen.

Hohto oli minulle aluksi tuttu Kubrickin leffana ja sen kautta innostuin myös lukemaan kirjan. Kirja on kiinnostava, jännittävä ja tarina etenee hyvin. Hahmot on hyvin rakennettu ja Jackin hahmo saa jopa traagisia piirteitä. Suhtaudun usein kirjallisuuden henkilöihin hieman kyynisesti, mutta Torrancen perhe sai sympatiani.

Kovinkaan pelottavaksi en silti Hohtoa sanoisi, vai olisikohan tätä sittenkin pitänyt lukea yksin? Tämä voi tosin johtua enemmän minusta kuin kirjasta, sillä kauhukirjallisuus ei oikein koskaan ole onnistunut pelottamaan. Siitä huolimatta Hohto oli erittäin nautinnollinen lukukemus ja kirjaa oli vaikea laskea kädestä. Siispä viisi tähteä.

PS. Suomennoksessa oli muutama hassu valinta. Miksi apteekki oli drugstore, mutta holy shit oli käännetty "pyhä paska"?

Erittäin hämmentävä, mutta hauska lukukokemus. Jos talviyöntä matkamies on niitä kirjoja, joista ei voi arvata, mitä seuraavaksi tapahtuu. Teoksesta saisi varmasti vielä enemmän irti useammalla lukukerralla. Miinuspuolena tekstin paikoittainen vaikeaselkoisuus.

1Q84 on kiinnostava teos, jonka juonenkäänteitä on mahdoton arvata ennalta. Siinä 1Q84 muistuttaa paljon Murakamin aiempaa teosta Kafka rannalla. Silti, vaikka Kafka rannalla on yksistään niin pitkä kuin 1Q84:n ensimmäiset kaksi osaa, ahmin edellisen muutamassa päivässä ja jälkimmäistä luin monta viikkoa.

1Q84:n päähenkilöt, Aomame ja Tengo eivät kumpikaan ole erityisen kiinnostavia, lähinnä he ovat hieman omituisia. Ehkäpä juuri siksi heidän ajatuksistaan ja tekemisistään on välillä puuduttavaa lukea. Kiinnostavin anti kirjassa on mielestäni Fuka-Eri ja salaperäinen kulttiyhteisö, josta hän on paennut. Epäuskottavaa rakkaustarinat sen sijaan eivät koskaan ole oikein olleet mieleeni.

Noidan käsikirja on eräänlainen klassikko. Lapsena piti lukea, vaikka kuinka pelotti. Sinänsä hyvä kokoelma erilaisia kummitustarinoita. Kuvitus on milestäni hieno ja kirjassa on tunnelmaa.

Noidan käsikirja pitäisi varmasti arvioida oman genrensä sisällä, mutta kaipaisin silti hieman objektiivisempaa otetta. Paranormaaleista ilmiöistä kiinnostuneelle suosittelisin mieluummin Kaiken oudon ensyklopediaa tai Risto Selinin Skeptikon käsikirjaa. Noidan käsikirja sopisi paremmin esim. halloween-juhlien ohjelmistoon.

Minulla ei ollut tästä kirjasta juuri mitään ennakkotietoa eikä sen juonta pysty oikein kuvailemaankaan paljastamatta liikaa. Tykkäsin Kafka rannalla- kirjasta todella paljon. Se oli virkistävän yllättävä, veikeä, outo ja tabuja rikkova. Erittäin mieleenpainuva lukukokemus siis.

Vaikka Kafka rannalla on paksu opus, sen lukee hetkessä. Kirja on viihdyttävä, mutta siinä pystytään käsittelemään samalla myös syvällisiäkin aiheita. Kirjan toinen päähenkilö, kissoille puhuva Nakata, sai erityisesti sympatiani, mutta kirjan ihailtavin henkilö oli ehdottomasti mielestäni Oshima. En olen aiemmin lukenut Murakamia ja täytyy sanoa, että suorasukainen (ja myös epäsovinnainen) seksin kuvailu oli vähän yllättävää kuten kirjan surrealistisuuskin.

Kafka rannalla on ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos ja sai ainakin minut kiinnostumaan Murakamin muustakin tuotannosta.

Minusta Pilvikartasto on aika keskinkertainen, sellainen kolmen tähden kirja. Tosin korkea odotukset saattoivat vaikuttaa siihen, että teos oli pienoinen pettymys. Pidin joistain tarinoista paljon, Frobisherin ja Somin tarinoista erityisesti. Ne olivat mielestäni kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja. Pilvikartastoa tuntuu kuitenkin vaivaavan epätasaisuus. Kakkostarinaa eli Luisa Reyn mysteereitä oli välillä aika tuskaisaa lukea kömpelön ja epäuskottavan dialogin takia. Siellä täällä oli jotain filosofiaa (”Our lives are not our own”), jolla ei oikein ollut mitään substanssia.

Odotin enemmän tarinoiden sidoksisuutta toisiinsa, sillä minusta ne jäivät lopulta aika irrallisiksi. Voi tietenkin olla, että minulta jäi jotain tärkeää huomaamatta, vaikka pidän itseäni ihan hyvänä lukijana. Toisaalta voi kysyä, onko vuoropuhelu tarinoiden välillä itseisarvoisesti hyvä asia ts. riittääkö se tekemään kirjasta hyvän.

Olisin halunnut pitää Pilvikartastosta enemmän ja olisin varmasti pitänytkin, jos koko kirja olisi yhtä hyvä kuin sen parhaat kohdat. Nyt jäi lähinnä tunne, että olisin voinut jättää lukemattakin. Arvosanajakaumasta päätellen, tämä iskee joihinkin paremmin kuin minuun.

Tässä kirjassa oli jotain viehätttävää. Teksti oli kaunista ja monet asiat oli kuvailtu hienosti. Juoni pitää hyvin otteessaan ja kirjassa on mielikuvitusta. Yösirkuksessa on paljon potentiaalia, mutta jotain jää puuttumaan.

Henkilöhahmot jäivät lopulta aika littanoiksi, en esimerkiksi osaisi kovinkaan hyvin luonnehtia edes päähenkilöitämme Celiaa ja Marcoa. Tämän takia kirja ei oikeastaan kosketa. Kuitenkin esim. Celian lapsuus vaikutti aika kurjalta, joten olisin voinut kuvitella hänestä kasvavan angstisemman/kyynisemmän. Bailey oli Yösirkuksen hahmoista ainoa, joka sai sympaniani.

Saatan lukea Yösirkuksen vielä joskus uudelleen, sillä kerronta ei etene täysin kronologisesti ja luulen, että kirjasta saa enemmän irti toisella lukukerralla.

Oli kyllä pitkästä aikaa kirja, joka todella vei mukanaan ja jota ei olisi halunnut laskea käsistä. Alkuun pääseminen oli hieman tahmeaa ja ensimmäiset 50 sivua tuntui aika toivottomalta. Onneksi Rajaniemen maailmassa on toimiva sisäinen logiikka, joten lukemaansa alkoi jossakin vaiheessa (edes vähän) hahmottamaan.

Pidin kirjassa oikeastaan kaikesta, jopa henkilöhahmoista. Juoni oli mukavan arvoituksellinen, tuntuu vähän kuin olisin lukenut jotakin scifi-dekkaria. Kvanttivaras pitäisi kyllä lukea toistamiseen, jotta se aukeasi paremmin. Heti en kuitenkaan malta, vaan siirryn jatko-osan pariin.

Itseäni hieman häiritsee, että puhutaan seksikohtauksista, kun ilmeisesti tarkoitetaan mm. joukkoraiskauksia. Kirja äärimmäinen sovinistituus ja naisiin kohdistiuva seksuaalinen väkivalta alkavat viimeistään tässä osassa inhottamaan.

Tästä huolimatta annan 3,5 tähteä, sillä kirja on mukaansatempaiseva ja monet hahmot moniulotteisia ja siksi kiinnostavia.

En pysty ymmärtämään, miten Aikamatkustajan vaimo on voinut saada päin hyviä arvosanoja... itse en suosittelisi sitä edes pahimmalle vihamiehelleni.

Ostin Aikamatkustajan vaimon sillä oletuksella, että se olisi jännittävä fantsu-seikkalukertomus. Ei, se oli yksinomaan tympeä parisuhdekuvaus,jota lisäksi pahensi uskomattoman raivostuttavat ja ankeat päähenkilöt. Päähenkilöiden käymä dialogi on pitkälti riitelyä, angstaamista tai keskustelua seksistä. Erityisesti mieleen on jäänyt kohta, jossa Henry kertoo Clairelle, miten toivoo tämän välillä nostavansa katseensa Dickensistä, jotta hän saisi päivittäisen seksiannoksensa *facepalm*.

Ruusun nimi on suorastaan täydellinen kirja. Luin kirjan juuri uudelleen n. kymmenen vuoden jälkeen ensimmäisestä kerrasta enkä meinannut malttaa laskea sitä käsistäni.

Ruusun nimessä viehättää erityisesti päähenkilöiden Adsonin ja William Baskervillen keskustelut mm. rakkaudesta ja logiikasta. Vaikka Ruusun nimeä markkinoidaan usein historiallisena dekkarina, on tämä puoli minusta kirjassa varsin kevyt ja suurin lukunautinto tulee muualta.

Ei ainakaan minua innostanut Sandmanin lukijaksi tämä teos, vaikka aion antaa sille vielä mahdollisuuden. Jos takakansiteksissä lukee "maailman parhaiden sarjakuvataiteilijoiden" kuvittamani niin huhhuh! Frank Quitely oli ainoa, jonka piirustusjälki oli nautinnollista katsoa.

Itse tarinat olivat vain mielestäni tylsiä ja tuli olo että tässä on nyt yritetty tehdä jotain niiin taiteellista niiin taiteellista.