Emelie

Tämä tarina oli mielettömän hyvä ja melkoisen pelottavakin. Juoni nappasi heti mukaansa, eikä kirjaa olisi malttanut laskea käsistään. Kauhuelokuvissa pelottavassa kohtauksessa kurkin leffaa sormien välistä, mutta koska kirjaa lukiessa ei oikein pysty toteuttamaan samaa, ajoittain luin tarinaa eteenpäin hyvin varovaisesti sydän hakaten, koko ajan peläten, että mitä seuraavaksi. Kun on viettänyt jokusen tunnin tuollaisessa olotilassa, niin fiilis on mahtava kun kirjan saa luettua loppuun. Ja tuota fiilistä paransi se, että juoni oli rakennettu hyvin ja se myös päättyi hyvin, ei tullut antiklimaattista lopetusta. Nyt hiukan huolettaa kirjan jatko-osan lukeminen, tulenko pettymään siihen?

Tämä novellikokoelma on minun ensimmäinen kirjani Joe Hilliltä. Olin aluksi hiukan skeptinen, koska kyseessä oli minulle uusi kirjailija ja kaiken lisäksi luettavana oli novelleja, jotka eivät ole kovin lähellä sydäntäni, mutta tämä kokoelma kyllä osui ja upposi. Pidin näistä novelleista valtavasti, niissä oli kivoja ideoita ja koskaan ei voinut tietää ennalta, että onko tarina yliluonnollinen vai ei. Paljon vaihtuvuutta, joka teki lukukokemuksesta miellyttävän. Pidin myös siitä, että asioita jätettiin avoimeksi ja lukijalle itselleen pohdittavaksi. Hämmentävästi joissain novelleissa oli hyvin paljon samanlainen fiilis kuin Hillin isän tuotoksissa, mikä ei nyt ollut sinänsä huono asia. Tosin parempia novelleja nämä olivat kuin ne mitä olen Kingiltä lukenut.

Helppolukuinen, mutta juoni ei päätä huimannut. Arvasin juonen kulun melkein kokonaan tapahtumapaikkoja lukuunottamatta heti alussa, joten aika tylsäksi lukukokemukseksi meni.

Matalista ennakko-odotuksista huolimatta tai niiden takia, tämä oli minusta  hyvä tarina. Alku oli tahmea, mutta juoni veti mukaansa lopulta jossain vaiheessa. Siirros on ehyempi kokonaisuudeltaan kuin edeltävä osa Siilo. Pidin Siirroksen tunnelmasta ja siitä, että alun epätietoisuus muuttuu tarinan edetessä tiedoksi, asiat paljastuvat tarinan päähenkilölle samaa tahtia kuin lukijoille. Se sai minut suhtautumaan päähenkilö Donaldiin sympaattisemmin ja samaistumaan tähän myös enemmän, vaikka hahmo oli muuten aika tylsä. Aluksi hän oli aika saamaton ja loppua kohden oikeastaan vain katkeroitunut. Hänen tekemänsä valinnat eivät oikein istuneet minun mieleeni, vaikka toisaalta myös jollain tasolla ymmärsin niitä. Siirros loppuu aikalailla samaan kohtaan kuin Siilokin ajallisesti, joten toivottavasti viimeinen osa Kohtalo veisi sitten tarinan onnistuneesti päätökseen.

Olen lukeut tämän kirjan aika monta kertaa läpi, ja pidän suomennoksesta, mutta nyt luin sen ensimmäistä kertaa alkuperäiskielellä. Jotenkin jäi olo, että sain tarinasta enemmän irti kun pitäydyin englannissa. Kirjan viimeksi lukemisesta on jo jokunen vuosi aikaa, joten olin aika yllättynyt kun kirjassa olikin vähemmän seksiä kuin muistinkaan. Ja aika paljon enemmän Clairen parantajantaitoja, joiden kuvailusta pidin, ne olivat kiehtovia. Olen lukenut todella paljon rakkausromaaneja ja tämän romantiikkapuoli erottuu edukseen sillä, että se tuntuu aidommalta kuin moni muu. Jotenkin "likaiselta" sen normaalin puhtoisen romantiikkajuonen sijaan. Jotenkin aikuismaisemmalta voisin jopa sanoa. Synkkähän tämä on loppua kohden, mutta sinnekin on saatu valonpilkahduksia, joten ei mennyt ihan mudassa soutamiseksi. Monin osin hyvin tyydyttävä tarina, ja josta jää kaikesta huolimatta hyvä mieli.

Kaislikossa suhisee on ilahduttava satu mielenkiintoisine hahmoineen. Naiivi Myyrä, rempseä Vesirotta, auktoriteerinen Mäyrä ja vastuuntunnoton sekä todella, todella ärsyttävä Konna. Muistan inhoneeni Konnaa jo silloin kun näin tästä tarinasta tehdyn animaation lapsena. Ja vaikka toleranssini Konnaa kohtaan onkin matala, minusta se on (hiukan ristiriitaisesti) mainio osa koko satua. Suurin osa hahmoista ja juonesta olivat paljon aikuismaisempia kuin kuvittelinkaan, ehkä sen takia tämä upposi minuun niin hyvin. En tiedä luenko tätä tarinaa enää uudelleen, mutta kivan jälkifiiliksen se jätti.

Kiinnostava tarina, joka koukutti melko nopeasti ja jonka luki innolla loppuun. Tarina oli hyvä, monitasoinen. Pinnan alta löytyi paljon enemmän kuin mitä oli kuvitellutkaan. Vaikka tämä olikin yksi parhaista lukemistani teoksista hetkeen, en voi antaa täysiä tähtiä, koska hahmot tympivät. Päähahmosta pidin, vaikka turhauduin joihinkin hänen tekemiin valintoihin. Mutta muuten hahmoja tuntui olevan vain 4 eri sorttia, kahdenlaisia miehiä ja kahdenlaisia naisia. Ja tarinassa, joka oli piukassa henkilöitä, koin tämän ongelmaksi. Ei mikään ylitsepääsemätön probleema, mutta lukukokemusta haittaava.

Ehkä minä olen sitten sellainen vakava ja tapoihini kangistunut aikuinen, mutta tämä tarina ei oikein hetkauttanut. Olihan se haikea, mutta sen suurempaa tunne-elämystä en tästä saanut puristettua ulos. Tarina oli toki sympaattinen kettuineen ja ruusuineen, mutta minusta siitä tekee kiinnostavamman kirjailijan kohtalo: tämä kun katoaa Välimerellä ollessaan tiedustelulennolla. Tämä asia tuo minusta tarinaan jännittävyyttä ja uusia aspekteja, joita en olisi siinä muuten nähnyt.

Romaanin suomennettu nimi on hyvin tarinaa kuvaava, suorastaan alleviivaava, mutta minusta alkuperäinen, englanninkielinen nimi on paljon herkullisempi, paljon filosofisempi ja paljon enemmän ajatuksia herättävämpi. Tarina ei ollut (yllättävästi) kovinkaan hankala juoneltaan tai kerronnaltaan, niin kuin jotkut Dickin romaanit joskus ovat. Minun oli kyllä aluksi vaikea päästä tarinan fiilikseen kiinni, koska minun oli hankala päästää irti siitä, että andoidit eivät tässä noudattaneetkaan Asimovin robotiikan lakeja. Mutta juoni oli hyvä, se herätti lukijankin ajattelemaan asioita. Tarinassahan oli paljon hauskoja pieniä yksityiskohtia, joka auttoi maailman kuvaamisessa (kuten robottieläimet vs. oikeat eläimet). Dickin luoma maailma oli kiinnostava paikka ja ainakin minä olisin kaivannut (Dickin itse kirjoittamaa) jatkoa tälle.

Tämä teos oli nopeasti luettu ja ihan hyvä vaan. Olipahan taas pitkästä aikaa todella turhauttava tarina, oikein kiristelin hampaitani. Olen viime vuosina alkanut sietää lapsia kirjoissa, mutta tämä teos palautti mieleen, miksi olen joskus kammonnut tällaisia tarinoita. Hahmot olivat ihan käsittämättömän ärsyttäviä. Koen kyllä, että tämä seikka on meriitti kirjalle, mutta minulle se oli henkilökohtaisesti tuskastuttavaa. Vaikka kuinka yritin pitää mielessä, että kyseessä on 6-12 vuotiaita lapsia, purin silti hampaita yhteen ihan jatkuvasti. Toinen minua ärsyttänyt asia oli se, miten epämääräisesti kuvattiin poikien päätymistä saarelle ja sitä miten he soputeuivat siellä oloon. Kukaan ei tuntunut kaipaavan vanhempiaan tai muita läheisiään, kaikki olivat vaan heti leikkimässä ja pitämässä hauskaa. Ei tuntunut uskottavalta. Muutamaa päähenkilöä lukuunottamatta kaikki hahmot olivat kuin yhdestä puusta veitettyä, melkoista massaa. No, loppua kohden teos parani ja sen klassikkostatus alkoi näkyä. Ihmisten raadollisuutta oli kuvattu hyvin, sitä miten valta ja halu valtaan turmelee riippumatta iästä. Minulle tämä tarina ei antanut oikein mitään kirjallisena teoksena, eikä se tuntunut minun mielessäni osuvan oikein kauhukirjallisuuden puitteisiinkaan. Tai sitten olen vain turruttanut mieleni kauheammalla kauhulla kuin mitä tämä edustaa.

Sarjan ainakin tällä erää lopettava teos, joka oli selvästi edellista osaa parempi luomus. Pidin juonesta, koska se oli tarpeeksi monisyinen ja eteni useammalla taholla. Harper saa vihdoinkin selvitettyä häntä pitkään vaivanneen ongelman, joka minusta päättää sarjan hyvin, vaikkakin lopussa jätettiin vielä mahdollisuus jatkaa tätä sarjaa. Minusta ei kyllä tarvitsisi, tämä sarja on hyvä tällaisenaan. Harper oli parempi hahmo tässä kuin edellisessa osassa ja onneksi nyt Tolliver joutui hiukan syrjään, jotta Harper sai tehdä asioita helpommin. Tarinassa olleet mysteerit olivat kiinnostavia, mutta loppuratkaisuihin päätymiset olivat taas hiukan tympeitä. Harperin kyky hiffata asioita pettää aina sillä hetkellä, kun sitä tarvittaisiin eniten, joka jätti ikävän maun suuhun. En myöskään välittänyt tarinassa olleestaan jahkailusta ja saman tilanteen uudelleen ja uudelleen läpikäymisestä. Epätasalaatuinen teos, mutta silti kiinnostava.

Helposti ja nopeasti luettu kirja, joka ei kyllä juonellaan hämmästyttänyt. Rikos kirjassa oli kyllä yllättävän raaka, josta pidin, mutta muuten en juurikaan kokenut mitään kovin erikoisia sävähdyksiä suuntaan tai toiseen hahmojen tai juonen osalta. Tarina oli melko yllätyksetön, mahdolliset syylliset oli helppo karsia pieneen joukkoon ja sitten se oli vain ajan kysymys, kunnes oikea syyllinen hermostui ja teki tyhmyyksiä. Niin kuin tuntuu olevan perusidea sarjan kahdessa ensimmäisessäkin teoksessa. Hahmot olivat aika pahvisia ja itseään toistavia. Pidin Harperista kahdessa aikaisemmassa kirjassa, mutta tässä hahmo alkoi tympiä. Harper on välillä ihan käsittämättömän toivoton näkemään asioita, kun taas välillä on todella skarppi huomaamaan pienempiäkin yksityiskohtia. Syö hahmon ja tarinan uskottavuutta, kun niissä tilanteissa missä pitää hiffata asioita, hahmo ei huomaa ja tällä tavoin tarinaa viedään eteenpäin tai puolestaan jäädään jahkaamaan jotain ihan itsestäänselvyyttä. Tämän tarinan valopilkku hahmona oli Manfred. Toki hyvin ylispeksattu hahmo, mutta juuri sen takia erottui muista positiivisesti. Pieni silmien pyörityshetki oli kyllä se, kun Manfredista tehtiin kummajainen sillä, että tällä oli tatuointeja ja lävistyksiä. Puh, please. Tämän kirjan eduksi ei myöskään voi laskea turhan pitkää petileikkikuvailua. Minulla ei ole mitään tällaisia kohtauksia vastaan, mutta kylläpä  se tuntui tässä päälleliimatulta. Mutta, kaikista negatiivisista seikoista huolimatta ihan luettava kirja.