Varjolehti

Kafka saattaa olla yksi Euroopan isoimmista kirjailija nimistä, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että "Linna" on yksi tuskaisimmista kirjoista, joita olen koskaan lukenut! Lauseet ovat kymmenien rivien, kappaleet kymmenien sivujen pituisia ja kaikki henkilöt puhuvat kuin poliitikot. Mikä vielä pahempaa, kirjassa ei totisesti tapahdu yhtään mitään. Lukijan kärsivällisyyttä ei koskaan palkita pienimmälläkään kliimaksilla, vaikka koko kirjan lävistää kipristyttävän odottava tunnelma.

Tunnelmaa kirjasta ilman muuta löytyykin ja yksin sille olen nuo kaksi tähteäkin antanut. Kirjan miljöönä toimiva kylä on atmosfääriltään ahdistunut ja vinksahtanut kuin ukkosen edellä. Hyvin intensiivistä, muttei lainkaan mieltä ylentävää.

Nuorisorikollisia ja aivokkaita puita - totta kai kuka tahansa esiteini kiinnostuu sellaisesta! Junioreille Douglas Hillin Klydor-kirjat ovat siis mielestäni ihan sovelias tapa tutustua scifiin. Henkilöhahmot ovat toki melko stereotyyppisiä, mutta heidän ryhmädynamiikkaansa seuraaminen on kiinnostavaa. Kirja avaa myös hieman lapsekkaita, mutta kiinnostavia lähtökohtia moniin moraalisiin kysymyksiin: onko hyvä idea lähettää rikollisia perustamaan siirtokuntia avaruuteen rangaistustarkoituksessa ja mitä jos kaikilla puilla on ESP-kykyjä?

Luonnollisen ja yliluonnollisen liukuva raja kirjavana, hyvin perusteltuna kudelmana, niin kuin vain Leena Krohn sen osaa. Kirjan sirpaleinen rakenne ei suinkaan tee siitä hataraa, vaan pikemminkin auttaa pitämään mielenkiintoa yllä ja tuomaan kirjan teemoihin runsaasti näkökulmaa.

Krohnin oppineisuus ja pelottavat utopiat läjähtävät silmille alati yhtä tehokkaina, mutta valitettavan tuttuina. Sisältö on kutkuttavaa ja älykästä, mutta liian samankaltaista kuin kirjailijan muutkin teokset. Repäisisi jo!

Prydainin kronikan sinisilmäisessä, paljasjalkaisessa sarjassa tämä on se osa, jossa aletaan jo pikku hiljaa kasvaa isoiksi. Se tuo tarinaan lisää syvyyttä, mutta toisaalta myös tylsyttää henkilöhahmojen terää. Välillä mukana roikkuu vain siksi, että pääsisi seuraamaan viidennen kirjan finaalia, mutta kelttihenkinen lasten fantasian lumous pitää rakosistaan huolimatta.

Maailmassa on kaksi elämää suurempaa lasten kuvakirjaa ja tämä on niistä toinen. Nyytin suloisuus, surullisuus ja urheus ovat liikuttaneet ja opettaneet minua pienen ikäni. Sekä värikylläinen, persoonallinen kuvitus, että kahdella kielellä kauniilta kuulostavat riimit ovat tietenkin taattua Tove-laatua. Voi hellanlettas! :)

Tuttu laakso viisaampana, tunnelmallisempana ja melankolisempana kuin koskaan televisiossa. Marraskuisen mustan mielen ja mutkattoman muumi-zenin ihastuttava kaksinkamppailu. Jos joku teos on koskaan saanut minut edes lähelle katharsista, se on tämä. Oivaa luettavaa kelle tahansa, mutta vain tietyllä säällä ja mielellä!

Gaiman on aikamme parhaita tarinankertojia ja juuri "Tähtisumussa" hänen satusedän taitonsa loistavat kirkkaimmillaan. Yksinkertaisen maalaispojan universaali rakkaustarina on helppo ottaa sydämeensä ja kantaa ikuisesti mukanaan. Se on sekä pientä että suurta, sekä kylmää että lämmintä - ristiriitaista kuin elämä.

Sonja-sarja on sikäli hauska fantasiatuttavuus, että sen kohderyhmä on melko selkeärajainen. Tällainen "kuka tahansa meistä suomalaisista teineistä voi eksyä vieraaseen maailmaan" -klisee puree pikkutyttöihin siitä yksinkertaisesta syystä, että Sonja on jokainen pikkutyttö ja jokainen pikkutyttö on Sonja.

Lähteäkseen kliseiseltä pohjalta kirja on kuitenkin onnistunut, tasapainoinen kokonaisuus, jota hieman vanhemmankin päiväunelmoijan on mukava lukea. Henkilöhahmot nyt ovat mahdottoman epäuskottavia, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä, ettei heistä voisi pitää!

"Ennen päivänlaskua ei voi" on Finlandiansa ansainnut kotimaisen postmodernismin paraatiteos. Se naamioi fiktiota faktaksi niin kutkuttavasti, että peikkojen olemassaoloon haluaa, ja alkaakin ainakin hetkittäin, uskoa. Myös milleniumin muotiteemaan eli homoseksuaalisuuteen on tartuttu raikkaalla tavalla. Sinisalon terävä kieli lisää mukaan oman tujauksensa ja lopun avoimuus jää kalvamaan mieltä iäksi.

"Orjattaresi" on selkäpiitä kutitteleva ja hallittu kertomus, joka jättää lukijalle paljon tilaa ja pureskeltavaa. Mitään ei heitetä röyhkeästi silmille tai tarjota hopealautaselta.
Minä-kertoja on todella helposti lähestyttävä ja hänen ajatuksissaan pääsee piehtaroimaan hätkähdyttävän intiimisti. Arkoja aiheita ja kiinnostava kirjatuttavuus, joka painuu mieleen ainutlaatuisena kokonaisuutena.

Mielikuvituksekas, vilpitön ja sympaattinen kokonaisuus, jonka lukemisesta aidosti nauttii. Ehkä parasta antia ovat henkilöhahmot, jotka ovat todella persoonallisia ja vuorovaikuttavat pakottoman oloisesti. Ainoa, joka jättää toivomisen varaa, on ehkä loppuratkaisu (vähän liikaa vähän liian makeaa mehua).
Myös elokuva sulatti sydämeni ja hiveli sisäistä lastani. Lukekaa, katsokaa ja rakastukaa!

Tätä kirjaa on suositeltava kaikille anomalioihin vähänkin kallellaan oleville olennoille, sillä ainakin minulle "Datura" oli todella avartava lukukokoemus. Krohnin kirjat pakottavat liikkeelle hyvinkin omituisia ja abstrakteja ajatuksia ja nyt, kun kyseessä on koko todellisuuden perimmäinen luonne, lukijan koko maailmankuva saattaa muuttua. Kuka sanoi, ettei tietoteoria voisi olla kiinnostavaa?

Jos jonkun mielestä tietoteoria ehdottomasti EI voi olla kiinnostavaa, suosittelen tätä romaania myös viihdyttävyytensä puolesta. Kirjan kuluessa esitellään lyhyesti mutta selkeästi monenlaisia yliluonnollisuuksia, mikä ainakin minua kiehtoi äärettömän paljon.