Jackalbury

'Meripihkaa ja verta' päättää Margaret Weisin Pimeyden oppilas-trilogian, ja samalla saattaa mystisen Minan kohtalon päätökseensä.
Krynnin jumalat ovat tohkeissaan, kun Mina on paljastanut olevansa tuntematon jumaluus, vaeltaja tähtien takaa vai tähän asti piilossa pysynyt jumaluus rajalinjojen takaa? Minan on valittava, astuuko hän pimeyden vai valon jumalten joukkoon ja heilauttaa siten tasapainoa suuntaan tai toiseen. Mina pakenee muuntautumalla takaisin lapseksi, jumallapseksi joka hakeutuu munkki Rhysin ja Koiso-kentin hoteisiin.
Alkaa matka kohti Jumaltenkotoa, jossa Minan on tehtävä valintansa.

Minulle 'Meripihkaa ja verta' oli pienoinen pettymys. Tarina tuntui jotenkin lässähtävän, enkä pysynyt enää aivan täysin kärryillä Minan hengenelämän muutoksista. Rhys Kivenhakkaaja ja Koiso olivat valjuja sivuhenkilöitä vailla syvyyttä, syvimmät henkilöt minusta olivat Mina ja minotauri Galdar. Tarina ei enää pitänyt otteessaan ja loppui minusta hiukan kliseisesti, vaikkakin myönnän Weisin oveluuden hänen saattaessaan Minan ja inkarnoituneen Paladinen vastakkain. Tosin, nyt Minan menneisyys on selitetty kokonaan ja myös hänen tarinansa saatettu loppuun. Mina sai loppua kohden mentäessä yhä enemmän kristiaanisia piirteitä ja hänen uusi asemansa Kyynelten Jumalattarena muistuttaa oudosti kristinuskon ajatusta tasa-arvosta ja rakkaudesta.
'Meripihkaa ja verta' ei ollut Weisin parhaimpia töitä, aika kaukana niistä. Mutta Dragonlance-kirjaksi se oli mukiin menevä.

Arvosana: 7+.

Ellen Kushnerin 'Thomas Riiminiekka' on lumoava uudisversio vanhasta balladista. Aluksi epäilin hieman teoksen laadukkuutta, sillä sen tökerö kansikuva pisti ennakoimaan jotakin 'Eragonin' tai 'Ennuskivien' kaltaista, edes kirjailijan nimi ei sanonut mitään.
Onneksi kuitenkin tartuin silti kirjaan, sillä se osoittautui yhdeksi parhaimmista tänä vuonna lukemistani. Kushner on mestari kuvailussaan, joka varsinkin Haltiamaassa pääsee oikeuksiinsa. Kirjan rakenne on mielenkiintoinen neljän kertojansa kera. Samalla vanha balladi saa uudenlaisen asun ja selitysten joukon, mikä hauskuutti. Tarina oli suhteellisen tuntematon, sen sijaan kirjassa viitatusta Tam Linin tarinasta olin lukenut kuvauksen jostakin. Juoni on hyvä, vaikkakin oudon tynkä, varsinkin Thomasin elämästä Leirmontin tornissa ja hänen Profeettana olostaan olisi ollut hyvä lukea enemmän.

Kushner on hienosti tuonut vanhaan tarinaan lisää henkilöitä ja kasvattanut Thomasin hahmon eläväksi ja kokonaiseksi ihmiseksi. Myös Haltiamaan Kuningatar on ehjempi ja eläväisempi. Tarinaan on myös kudottu moraalinen opetus rakkaudesta, valheesta ja totuudesta sekä toden ja unen suhteista.

'Thomas Riiminiekka' on laatutavaraa ja suosittelen sitä kaikille. Arvosana: 9.

Uinuvien kirjojen kaupunki on jokaisen lukijan ehdoton suosikki. Se on kirja kirjoista ja lukemisesta ja samalla antaa uuden näkökulman Walter Moersin Zamoniaan. Hildegunst von Mythenmetz on hauska ja samastuttava päähenkilö. Moers käsittelee kirjallisuuden eri osapuolia, mutta suuresti siitä saatavaa valtaa.

Hildegunst saa runonkummiltaan tämän kuolinvuoteella koko Zamonian täydellisimmän tekstin, jonka ajamana hän matkustaa Kirjalistoon, Uinuvien kirjojen kaupunkiin ja Zamonian kirjallisuusmaailman sydämeen. Maailman mahtavin teksti vie hänet Phistomefel Smeikin, Kirjainasiantuntijan ja Kirjaliston salainen valtiaan luokse, joka syöksee Hildegunstin tekstin takia alas Katakombeihin, sillä teksti on liian mahtava annettavaksi sen tai sen lukijoiden liikkua maan päällä. Hildegunst joutuu vaaralliselle matkalle takaisin päivänvaloon halki katakombien. Tämän vaelluksensa aikana Hildegunst kohtaa niin Spinxxxit, kammokirjakkaat, kirjanpyytäjät päätyen lopulta vastakkain Katakombien herran, mahtavan Varjoruhtinaan kanssa.

Uinuvien kirjojen kaupunki on ylistys kirjoille ja tarinoille ja luomisvoimalle. Samalla se on myös oma versionsa Monte Criston kreivistä. Lukijalle hauskaa aivojumppaa ovat kirjaan piilotetut anagrammiset oikeiden kirjailijoiden nimet. Myös arkkivihollisen, Phistomefel Smeikin etunimi on anagrammi sanasta Mephistofele, Faustin demonin mukaan. Ihan vihjeenä että Golgo Ohjann van Fontheweg on anagrammi nimestä Johann Wolfgang von Goethe. Suosittelen Uinuvien kirjojen kaupunkia jokaiselle, joka on Lukija ja on pitänyt Moersin tyylistä aiemminkin.

Arvosana: 10.

'Carpe Jugulum' jatkaa Lancren kuningaskunnan ja noitien tarinaa. Uutena puolena nyt noitakolmikko on täydentynyt taas kolmeksi, Magratin ollessa kuningatar, kun Agnes on ryhtynyt noidaksi.
Agnes on tuttu aiemmasta 'Naamiohuvit' kirjasta.
De Harracka-vampyyrit tulevat Lancreen kuningas Verencen kutsuttua heidät typeryyksissään ja kaappaavat vallan. Lisäksi Muori Säävirkku joutuu vampyyrien tulilinjalle ja todelliseen henkien mittelöön kreivi de Harrackan kanssa.
Vampyyrien mukana kulkee uskollinen frankenstein-palvelija Igor, joka kaipailee Vanhaa Kreiviä takaisin.
'Carpe Jugulum' on aiempia noitakirjoja synkempi, tosin nyt liikutaankiin pimeyden puolella vampyyrien parissa ja Oinasvuorten takaisessa Überwaldissa.
Pratchett irvailee kirjassaan vampyyrin stereotypialle sekä monille muillekin kauhukirjallisuuden kliseelle. Samalla kirjassa käsitellään syvällisempiä asioita, kuten itsensä tuntemista ja kohtaamista sekä valtaa ja vallanjanoa.
Hauskaa oli Agneksen alter ego Perdita ja Vapaiden Pikkumiesten, Nac Mac Feeglen esiintyminen 'Carpe Jugulumissa'.
'Carpe Jugulum' on taattua Pratchettia, tosin huumori on ehkä jäänyt hiukan sivummalle, mutta kirja on silti hauska ja oivaltava sekä satiirinen.
Suosittelen 'Carpe Jugulum'ia jokaiselle Pratchettin ystävälle. Tosin aiempien noitakirjojen ja varsinkin 'Naamiohuvien' lukemisesta saattaa olla hyötyä kaikkien tarinan aspektien ymmärtämiseen.

'Mystinen valtakunta' oli Pronssikronikat trilogian päätösosa ja saman tasoinen kahden aiemman kirjan kanssa. Jostain syystä en saanut tarinasta otetta, enkä myöskään tämän viimeisen osan jälkeen vieläkään oikein ymmärrä, mitä tarinassa tarkalleen ottaen tapahtui. Jotenkin oudosti otteeni tarinasta lipsui välistä koko ajan ja putoilin kärryiltä. Outo sillisalaatti, jonka loputtua en tullut hullua hurskaammaksi.
Hickmanien Pronssikronikat-trilogia ei vetänyt missäänm vaiheessa vertoja Hickmanin ja Weisin yhteistyön helmille kuten Dragonlancen teoksille.
Viimeinen osa oli pettymys, sillä se tuntui sekoittavan käsitystäni ja olettamuksiani tarinasta vielä enemmän.
Suosittelen 'Mystistä valtakuntaa' sille, joka on lukenut aiemmat osat ja haluaa tietää tarinan lopun. Muuten koko trilogia ei ollut minusta kovin kaksinenkaan.

'Lunastuksen arkki' on tajunnan räjäyttävä ja katharsinen lukukokemus, todellakin 'Ilmestysten avaruuden' ja 'Kuilukaupungin' arvoinen jatko-osa Reynoldsin tuotannossa. 'Lunastuksen arkki' kutoo kahden aiemman kirjan henkilöiden kohtaloita yhteen tuoden samalla mukaan uusiakin henkilöitä, kuten Clavain, Felka ja Rementoire. Yhtyneistä selvisi paljon uutta kirjan aikana, samoin Valonarkeista. Myös tukahduttajat astuivat nyt esiin, aloittaen ihmiskunnan tuhoamisen. Tosin minulle jäi epäselväksi, johtuiko tukahduttajien tulo siitä, että Dan Sylveste laukaisi Kerberoksen ansan, vaiko siitä että Galiana törmäsi Susiin vaiko jo aiemmin 'Timanttikoirien' Veritornin laukeamisesta. 'Lunastuksen arkin' tarina jakautui moneen osaan, kuitenkin pääosin seuraten yhtyneiden ja toisaalla Äärettömyyden kaipuun miehistön tarinoita, jotka lopulta kietoutuivat yhteen. Uusi kirja myös syvensi juonta entisestään, ratkaisten vanhoja mysteereitä, kuten Mademoisellen arvoituksen, mutta jättäen samalla uusia auki.
'Lunastuksen arkissa' myös Kapteeni joutuu hyväksymään muodonmuutoksensa ja tekemään omat ratkaisunsa menneisyyden kanssa. Yllättäen myös Dan Sylveste palaa näyttämölle ja myös Haadeksen matriisilla on vielä sijansa tarinassa.
'Lunastuksen arkki' kosketti sielua pohjamutia myöten ja sai minut niin koukkuun, että luin kirjan melkein siltä istumalta. Suosittelen 'Lunastuksen arkkia' jokaiselle, mutta tarinasta saa paremmin kiinni, jos on lukenut 'Ilmestysten avaruuden' ja 'Kuilukaupungin'.
Arvosana: 10.

Verrattuna aiempiin Liikkuvan Linnan kirjoihin, Rönsyilevä talo oli pettymys, minusta koko tarina tuntui pikaisesti kokoon hutaistulta. Jopa pahikset, Lupokki ja prinssi Ludovic, tuntuivat tyhjiltä ja littanoilta henkilöiltä, joilla ei tuntunut olevan mitään syvyyttä ja heidän motiivinsakin jäivät mystisiksi. Charmainissa oli syvyyttä, mutta hänen laiskuutensa, sen peittely ja saamattomuus ottivat päähän. Peter myös oli ärsyttävä henkilöhahmo, joka jäi aika syrjään. Howl, Sophie, Morgan ja Calcifer olivat kiinnostavia, mutta jäivät harmillisen syrjään. Kuningas ja prinsessa taas olivat oudon typeriä. Kirja oli yhtä sekasortoista sillisalaattia alusta loppuun, jossa uusiin asioihin oli sekoitettu edellisistä kirjoista tuttuja asioita, kuten talon ovet jotka johtavat moniin paikkoihin. Kulkuri oli kiintoisa, koska se jäi mysteeriksi aina kirjan loppuun asti. Siniäisten kautta piikiteltiin ihmisten yleistä harhaluuloa siitä, ettei palveluskunta muka koskaan tiedä asioista mitään.
'Rönsyilevä talo' on selvä tason romahdus verrattuna aiempiin, mutta jaksaa kyllä kahlata loppuun asti.
'Rönsyilevää taloa' suosittelisin vain niille, jotka pitivät 'Liikkuvasta linnasta' ja 'Leijuvasta linnasta'.
Arvosana: 6.

'Peili' jatkoi tuttua Septimus Heap-kirjojen linjaa, värikkäine mutta yksitasoisine henkilöineen, joista ainoastaan Marcellus Pye oli moniulotteisempi henkilö.
Kuningatar Etheldredda oli yksinkertaisesti vain päästään vinksahtanut sekopää, jota kukaan ei rohjennut listiä pois päiviltä ja hän kuolikin ihan vahingossa. 'Peili' oli tavallaan pohjustus seuraavalle kirjalle, joka keskittyy Nicon ja kumppanien pelastamiseen menneisyydestä aikapeilien tuhouduttua. Pieni arkipäivän omituisuuksiin ja byrokratiaan sisältyvä absurdius, kuten Satamakaupungin tullilaitoksen varastossa tapahtuvassa kohtauksessa. Välistä tarinan ratkaisut tuntuivat liian yksinkertaisilta tai täyskäännöksiltä, minkä seurauksena kirjan sisäinen logiikka natisi välistä liitoksissaan.
Kuten TheDarkMission sanoo, Jennan ja Septimuksen oksettavan naiivi ja täydellinen hyvyys käy hermoille, tosin välistä tämä tuntuu sortuvan heidän typeryydekseen ja sinisilmäisyydekseen. Septimus alkaa melkein olla Tinttimäinen sankari vailla ominaisuuksia, jonka tehtävä on vain heijastella kumppaniensa eksentrisiä luonteenpiirteitä ja toimia näitä yhteen kokoavana pisteenä.
'Peili' on mukava ja sujuva luettava, jossa ei tarvitse paljon aivojaan rasittaa ja jonka suurin anti on huumori. Suosittelen niille jotka pitivät Sagen aiemmista teoksista.
Arvosana: 7+.

Gregory Maguiren 'Noita' on tuleva klassikko, teos joka kääntää vanhan lastensadun päälaelleen ja kaivaa esiin Ihmee Ozin kuvitellun varjopuolen. Velho onkin tyranni, Dorothy poliittisten voimien heittelemä marionetti ja Idän Ilkeä Noita teokratiaa johtava fundamentalisti. Glinda on pelkkä pyylevä hienostolady ja sankarina onkin vihreä ja individualistinen Elfaba Thropp, tuleva Lännen Ilkeä Noita. 'Noita' on kasvutarinan ohella filosofinen pohdinta hyvästä ja pahasta, jättäen lukijan lopulta hieman sekaisin siitä, kuka oli paha ja kuka ei. Pikemminkin kaikki ovta itsekkäitä ja elämässä eteenpäin kompuroivia ihmisiä ja Eläimiä. Elfaba on todella mielenkiintoinen persoona, jolla on omat tuskansa, taakkansa ja päämääränsä.
Maguiren 'Noita' tarkastelee myös uskontoa, sillä Nimettömän Unionistikirkko on ilmiselvä symboli tai heijastuma oikean maailman kristillisestä kirkosta ja kristinuskon Jumalasta, joka on loppujen lopuksi on "Nimetön tuuli autiudessa". 'Noita' on outo ja ajattelua uusille urille vievä kirja, joka on välillä mystinen ja välillä lasinkirkas. Elfabassa on jotakin, minkä takia hän on osa jokaisen ihmisen sielua, ikuinen kapinallinen, joka näkee kaiken tekemänsä ja toivomansa sortuvan ja joka huomaa olevansa vain vanhempien ja mahtavampien voimien ohjailema.
'Noita' on kenties koko 2010-luvun merkittävimpiä teoksia, joka minusta onnistuu saavuttamaan jotakin oleellista länsimaisen ajattelun ja kulttuurin ytimestä.
Suosittelen 'Noitaa' kaikille, joita kiinnostaa varjopuoli ja syvällisempi filosofia.
Arvosana: 10.

' Orrin ja Usvasaaren perillinen' on Redwall-henkistä faunafantasiaa, joka on sopivan väkivallaton ja auvoinen pienillekin lapsille luettavaksi. Aina positiivisten eläinten sielujen syvyyksistä paljastuu kyllä myös pimeä puoli, mutta Orrin itse on täydellinen sankari ja ilmetty "Sankari vailla ominaisuuksia", kuin tyhjä lasi tai peili joka heijastaa vain hänen kumppaniensa erikoisia luonteenpiirteitä ja henkilökohtaisia ongelmia.
Kirjassa tapahtuvan vauvaprinsessan sieppauksen kautta McAllister tulee hyvin käsitelleeksi lapsen menetystä, vauvasieppareita ja kasvavaa paranoiaa joka johtaa lopulta tuhoon. Kuninkaan hallinto-ongelmien kautta taas McAllister käsittelee juoruja, jotka saavat siivet ja piiskaavat kansaa yhä suurempaan hysteriaan sekä hallitsemisen vaikeutta ilman tyranniaa.
'Orrin ja Usvasaaren perillinen' on aikaisempia osia valjumpi, mutta keskittyy enemmän Usvasaaren ja sen asukkaiden henkilökohtaisiin ja sisäisiin ongelmiin.
McAllisterin 'Orrin'-kirjoja voin suositella niille, jotka pitivät Jacques'n Redwallin taruista.
Arvosana: 7-.

'Kääpiökuilujen lohikäärmet' on ihastuttavan nostalginen matka takaisin alkuperäisten Kronikoiden aikaan, miljööseen ja tunnelmaan. Weis ja Hickman ovat taas hauskoja, yllättäviä ja koskettavia, tosin verrattuna Kronikoihin 'Kääpiökuilujen lohikäärmeissä' on omanlaistaan, Weisin ja Hickmanin myöhemmälle tuotannolle ominaista ikuisia kysymyksiä ja syvällistä filosofiaa siellä täällä humorististen kohtausten ja seikkailun seassa.
'Kääpiökuilujen lohikäärmeet' kertoo sen, mitä tapahtui Kronikoiden 'Syyshämärän lohikäärmeiden' ja 'Talviyön lohikäärmeiden' välissä. Tanis, Raistlin, Flint, Caramon ja muut retkueen jäsenet ovat Pax Tharkasin pakolaisjoukon kanssa paenneet syvälle Kharolis-vuorten suojaisiin laaksoihin, mutta kuolleeksi luultu lohikäärmeruhtinas Verminaard ilmaantuu jälleen jahtaamaan pakolaisia. Ainoa toivo on löytää tie vuorten yli tai sitten legendaariset Thorbardinin portit, joiden perään sankarit lähtevät. Lisäksi Raistlin joutuu yhä enemmän vastakkain Fistandantiluksen kanssa, jolla on enemmän vaikutusvaltaa kuin nuori velho arvaakaan. Drakolaisilla on myös omat suunnitelmansa.
Kaikkien tiet kohtaavat Thorbardinissa, kääpiöiden suljetussa valtakunnassa, joka ei olekaan aivan sitä mitä Flint ja muut odottivat.
'Kääpiökuilujen lohikäärmeet' on Kronikoiden arvoinen jatko-osa, joka paikkaa alkuperäisen tarinan aukot. Lisäksi minusta tämä teos tuntui jopa paremmalta kuin alkuperäiset Kronikat, koska siinä on syvyyttä ja sielun pimeän puolen luotaamista, sekä aiempaa kierompaa huumoria.
Suosittelen kirjaa jokaiselle, joka piti Kronikoista.
Arvosana: 8.

'Viimeinen manner' ei ole Pratchettin parhaimpia teoksia, kenties suomentaminen näivettää kirjaa, sillä aussienglantiin liittyvät vitsit eivät juurikaan käänny suomeksi. Koska Australialle nauretaan pääasiassa Rincewind-osuuksissa, ovat ne tylsempiä kuin Ritkulin velhojoukon osiot.
Rincewind kasvaa tässä kirjassa kenties syvimmäksi kuin aikaisemmin. Rincewind on pieni ihminen, jota suuremmat voimat heittelevät, tai enemmänkin eräänlainen Kiekkomaailman Aku Ankka. Rincewindillekin käy lopussa hyvin, sillä yllättäen hän löytää sukulaisen (tosin sukulaisuus on kyseenlainen tässä tapauksessa).
Parhainta antia 'Viimeisessä mantereessa' olivat ennen kaikkea Ritkulin velhojoukko, jonka dialogi sai repeämään nauruun vähän väliä. Myös Evoluution Jumala koppakuoriaisineen oli hieno oivallus Pratchettilta. Rouva Vihtlov kasvoi hieman syvemmäksi kuin aiemmin, koska oli Monosaarella velhojen kanssa ainoana naispuolisena henkilönä saarella.
'Viimeinen manner' on taattua Pratchettia, mutta saavuta hänen parhaimpien kirjojensa tasoa. Mutta silti se on todella hauska ja suositeltava jokaiselle Pratchettin ystävälle.
Arvosana: 8.