Nälkäpeli on yksi parhaimmista kirjoista mitä olen lukenut. Mukavan erilainen ja omaperäinen, juoni oli hyvin ja mielenkiintoisesti keksitty. Tapahtumapaikka oli "meidän maailman" Amerikka, mutta siitä kyllä löytyi aika paljon eroavaisuuksia, ja se oli hyvä asia. Kirjaa ei yksinkertaisesti voinut laskea käsistään, ja vaikka olin vannonut itselleni etten lukisi sitä yhteen pötköön, (masennus iskee aina kun olen lukenut jonkun hyvän kirjan loppuun ja jatko-osaa joutuu odottamaan vuoden...) luin sen kuitenkin viikonlopussa alusta loppuun. Henkilöt olivat mielenkiintoisia. Se "pikkutyttö", nimi on päässyt unohtumaan, oli ihana hahmo. Ja totta kai Katniss ja Peeta olivat ihania. Harmi vain, että ainakaan vielä tässä kirjassa he eivät tutustuneet toisiinsa paremmin... Ja ne mutantti-oliot olivat kaameita... -__- Juonikin oli mukava. Kirjaa oli toisinaan ahdistava lukea, sillä tiesi että vain yksi voisi jäädä eloon, mutta niitä päähenkilöitähän oli kaksi... Loppuratkaisu oli omaperäinen, enkä ikinä itse olisi osannut kuvitella kirjalle sellaista loppua.

Kirjan alku oli kuolettavan tylsä, mutta kannattaa kahlata sen läpi vaikka puoliunessa, sillä kirjan keskiohdan jälkeen ainakin minä tajusin että hei, mähän rakastan tätä kirjaa! Ja kirjan henkilötkin olivat omaperäisiä ja helposti samastuttavia. Katsa on Bella Swanin täydellinen vastakohta. Siinä missä Bella ihastuu Edwardiin ensisilmäyksellä, Katsaa Po vain vähäsen ärsyttää, ei muuta. Ja Muutenkin Katsa on erilainen päähenkikö kuin nuorten fantasiakirjoissa yleensä: rohkea, kulkee omia teitään, ei aio naimisiin, mutta kuitenkin hieman epävarma itsestään ja toisinaan jopa surullinen. Ja vaikka kirjan tapahtumat eivät edes sijoitu tähän maailmaan, mielessä pystyy helposti kuvittelemaan jokaisen maiseman ja Katsaan pystyy samastumaan, vaikka hän ei ole kuullutkaan sanaa kännykkä. Mutta entä sitten Po? Salaperäinen tyyppi, joka herättää lukijan mielenkiinnon heti. Hänetä paljastuu kiltti ja hieman surkean lapsuuden viettänyt nuori mies. Kirjan juoni on mukavan omaperäinen, ja itse asiassa kirjan takakansi ei kerro siitä juuri mitään. Ei, prinssin katoaminen ei suinkaan ole kirjan juonen kohokohta, ja itse koko kirja alkaa sillä, kun Katsa jo löytää kadoksissa olleen prinssin. (joka todellisuudessa on jo vanha vaari) Mutta sitten kuvioihin astuu Po, ja siitä se oikastaan vasta alkaa. Kirjaan mahtuu myös henkeä salpaavia juonenkäänteitä, joita villeinkään mielikuvitus ei osaisi arvata. Loppu kuitenkin on suht koht onnellinen, kaikkien vastoinkäymisienkin ja mahdottomilta tuntuvien tilanteiden jälkeen. Pon kohtalo kuitenkin surettaa, mutta kyllä se siitä. Suosittelen kirjaa kaikille, jotka etsivät jännittävää, romanttista, erilaista ja mukaansatempaavaa lukukokemusta.

Odotin Luukaupungilta hieman enemmän, mutta kyllä se kuitenkin oli mieleenpainuva kirja. Lukukokemusta saattoi tosin huonontaa se, että tiesin kirjassa olevan maailman surkein juonenkäänne. Niin, eli jos haluatte rakastua tähän kirjaan, älkää menkö lukemaan juonipaljastuksia! Alku oli kyllä todella hyvä ja mukaansatempaava, ja siinä ehti jo toivoa että Claryn ja Jacen välille keheytyisi maailmaa mullistava rakkaustarina, mutta sitten Cassandra tunkee kirjaan idioottimaisen ideansa... Pakko myöntää olevani ääliö, sillä ennen kun luin kirjan, luulin että Jace on jonkin näköinen ihmissusi... "Jace Wayland on Varjometsästäjien yksinäinen susi", tuosta lauseesta sain sen vaikutelman, mutta todellisuudessa se on vain vertauskuvallista. Eli Jace ei ole sutta nähnytkään, vaan on yksinäinen. Mutta kyllä kirjassa esiintyy Houkutuksesta tutuksi tulleita ihmissusia ja vampyyreita. Ihmissudet ovat aika samanlaisia, mutta vampyyrit ovatkin sitten jotain ihan eri luokkaa. Henkilöt olivat mielenkiintoisia, jokaisesta paljastui aina jotain uutta ja odottamatonta. Yksi onkin paha, toinen on ihastunut johonkin ja kolmas onkin todellisuudessa auttanut Clarya jne jne... se tekee kirjasta mielenkiintoisen, ja sitä ei yksinkertaisesti voi lopettaa ennen viimeistä pistettä. Kirjan loppu kuitenkin hieman pilasi tunnelmaa, mutta pikkulinnut lauloivat, että seuraavissa osissa se asia korjaantuisi. Ja kyllä, Jacesta ja Simonista saa hyvät vastustajat Edwardille ja Jacobille ;)

Sala Kavala on jatkoa ihanalle kirjalle Ilki ihana. Aislinn jää kirjassa hieman takavasemmalle, mutta ei se haittaa, sillä Ashin tarina sai päätöksen jo edellisessä osassa. Mutta ei hän kuitenkaan ole kirjasta kokonaan poistunut, kuten ei myöskään Keenan tai Seth. Vaikka päähenkilö vaihtui, kirja jatkoi tarinaa siitä mihin Ilki ihana oli sen jättänyt. Irial on hahmo, jollaiseen en ole ennen törmännyt. Kammottava, hirvittävä, pelottava! Aiemmassa osassa pidin Keenania ilkeänä hahmona, mutta Irialiin verrattuna hän on vain kiltti pikkupoika. Kirjaa on toisinaan ahdistava lukea, kun Leslie ei tiedä mitään Irialin pahuudesta, mutta itse tietää ja on vain pakko lukea kun Leslie vapaaehtoisesti antautuu pimeyden kuninkaalle. Melissa osaa tehdä pahiksistaan vastustamattomia ja toisinaan ajattelee, että ehkä he eivät ole niin ilkeitä mitä antavat ymmärtää, ja se on pelottavaa! Kirjassa kaikki hahmot saavat uusia puolia, jopa mitättömät sivuhenkilöt (kuten tatuointiliikkeen Jänö) muuttuvat tässä kirjassa tärkeiksi hahmoiksi. Ja Niall on suloinen henkilö, harmi vain että tarina loppuu hänen kannaltaan vähän huonosti... (anteeksi juonipaljastus) Kirja oli hieman parempi kuin edeltäjänsä, se tempaisi mukaansa eikä kirjaa voinut laskea käsistään.

Mietin pitkään lukisinko tämän kirjan, sillä keijut eivät ole ikinä olleet minun juttuni, vaikka fantasiaa luenkin. Sitten kuitenkin luin kirjan -ja yllätyin positiivisesti. Kirjan keijut eivät todellakaan ole mitään sienen alla asuvia siivekkäitä peukaloisia, vaan vaarallisia ja ilkeitä olentoja. Niistä tulee minulle jollain kummalla tavalla mieleen Stephenie Meyerin vampyyrit, mikä on outoa, koska vampyyrit olivat huomattavasti kiltimpiä olentoja. Tämä on ensimmäinen kirja jota lukiessani toivoin, että päähenkilö tekisi itsemurhan, seuraisi äitinsä esimerkkiä ja haistattaisi Keenanille pitkät p*skat. Keenan on jotenkin vain niin raivostuttava tyyppi! Onneksi Ash kuitenkin laittaa hänet huomaamaan, ettei elämä aina menekkään hänen halujensa mukaan. Ja TheDarkMissionille: kirjan loppu ei ollut liian siirappinen, se oli hyvä ja silloin minun teki vain mieli nauraa Keenanille, "ähähää, siitäs sait itserakas idiootti!" Ja kirjassa oleva rakkaustarina on ihana ja aito. He ovat niin suloisia ja rakastavat toisiaan, ihan sama vaikka Keenan on varastamassa Ashia itsellee. Suosittelen kirjaa kaikille romantiikasta ja fantasiasta pitäville, ja olihan siinä mukana myös ripaus ihan sitä normaalia teini-elämää.

Ihana kirja, ehkäpä jopa parempi kuin Twilight-sarja. Stephenie Meyer on vaan niin hyvä kirjoittaja! Juoni kuulostaa ainakin mun mielestä aluks vähän oudolta, (13 vuotias kakara kun olen) mutta sitten kun siihen pääsee kiinni, siihen ihastuu ja unohtaa kokonaan sen "outouden". Kirjan henkilöt ovat ihania, ja on ihanan erilaista että ne "pahikset" parantavat maapalloa ja ovat kilttejä, ihmiset ovat niitä väkivaltaisia murhaajia. Mutta siellä jossain kohdin kirjaa oli lause "jos ihminen pystyy vihaamaa jotain niin raivoisasti, vastapainoksi ihmiset pystyvät rakastamaan jotain niin paljon että voi kuolla sen puolesta". Mutta ihmisetkin pystyvät muuttumaan, se tulee kirjassa hyvin selvästi esille. Kaiken kaikkiaan ihana lukukokemus. Se ei kuitenkaan ole Twilight kakkonen, vaikka tekstistä kuitenkin huomaa saman kirjailijan. Eli tästä kirjasta ette uutta Houkutusta saa.