Matti Karjalainen

Tarzan-maratonini on edennyt yhdeksänteen osaansa. "Tarzan ja kultaleijona" (Karisto, 1950) koostuu oikeastaan kahdesta juonisykeröstä, jotka sitten lopussa yhtyvät toisiinsa. Ensimmäisessä seurataan Greystoken perheen entisen sisäkön johtamaa koostuvaa roistomaista retkikuntaa, joka pyrkii ryöstämään Oparin kaupungin aarteet. Toinen puolestaan kertoo Tarzanin seikkailuista rauniokaupungissa, jota hallitsevat mustia orjuuttavat gorillamiehet.

"Tarzanin ja kultaleijona" on perusvarma romaani, joka ei kuitenkaan pääse yllättämään missään vaiheessa. Kaikki juonenkäänteet ovat oikeastaan tuttuja jo sarjan aikaisemmista osista. Nykylukijan silmin rasismikerroin on tällä kertaa epätavallisen korkealla: mustien lisäksi tyypittelyn kohteeksi pääsevät myös arabit ja juutalaiset.

No, jos kirjailijalla on omat sokeat pisteensä, niin ei päähenkilökään täysin virheetön ole, monista yli-ihmismäisistä piirteistään huolimatta. Nimittäin "jos apinain Tarzanilla oli jokunenkin heikkous, oli se kupponen kahvia myöhään illalla" (s. 54)!

Shimo Suntilan "Sata kummaa kertomusta" (Kuoriaiskirjat, 2013) sisältää nimensä mukaisesti sata kummallista kertomusta. Sata on tässä muutenkin maaginen luku, sillä kyse on raapaleista, pienoisnovelleista joiden mitta on tasan sata sanaa.

Kirjailija kirjoitti yhden raapaleen joka päivä vuoden 2012 ajan, ja valikoi tähän kirjaseen niistä parhaat monimutkaisen kaavan perusteella.

Suntilan kummallisissa kertomuksissa edustetuksi pääsevät niin, fantasia kuin kauhukin. Huumori on myös tärkeä ainesosanen, ja pari hauskinta juttua sai nauramaan ääneen, mikä julkisessa kulkuneuvossa käänsi päitä. Raapaleiden nimet, kuten omien raapalesuosikkieni joukkoon kuuluva "Mikki Hiiri avaruushädässä", "Kiertoratajänis", "Peniskuiskaajan tuomio" ja "Kirkkotankki" kertovat omaa kieltään siitä millaisissa sfääreissä liikutaan.

Kaikki tarinat eivät välttämättä avaudu ilman jonkinmoista yleissivistystä tai genretuntemusta, ja ainakin pari juttua jäi minulta hämärän peittoon. Myös kirjoitusajankohdan ajankohtaisiin tapahtumiin viitataan muutamassa raapaleessa kuten mainiossa "Lintumiehessä", jossa kovasti erään naapurimaamme presidenttiä muistuttava hahmo suivaantuu kurkiauralle, joka ei hänen johdatustaan kaipaa.

Kaikki raapaleista eivät ole aivan täysosumia, mutta sen verran positiivisen jälkimaun pieni kirjanen jätti, että kolme ja puoli tähteä on aivan selviö.

Suhteeni Terry Pratchettiin alkoi joskus 1990-luvulla, kun silloinen työkaverini esitteli meidät toisillemme. Luultavasti kaikki käynnistyi Noitia maisemissa -romaanista, jonka jälkeen aloimme viettää enemmän aikaa yhdessä, ja viimein suhteesta tuli varsin intohimoinen. Luin luultavasti melkein kaikki käsiini saamat romaanit.

Jossakin vaiheessa rakkaussuhde kuitenkin viilentyi. Kirjailijan maneerit alkoivat ärsyttää (tiedättehän, ne pienet asiat) ja viimeistään opiskeluaikoina kasvoimme erillemme. En erityisemmin osannut kaivata takaisin Kiekkomaailmaan, kunnes sitten tapasimme vuosien jälkeen Yövartioston ilmestymisen myötä. Muistin taas sivuja kääntäessäni miksi olin alun perin rakastunut Pratchettiin, joka osasi samanaikaisesti olla niin hulvattoman hauska kuin aidosti koskettavakin. Mutta voiko vanha suhde enää toimia, kun sitä alkaa lämmitellä uudelleen?

"FC Akateemiset" -romaanin (Karisto, 2014) ennakkoasetelmat tuntuivat niin kutkuttavilta, että kirja piti ostaa lukematta omaan hyllyynkin, olihan sen määrä kertoa jalkapallosta. Kuningaspeli ja Kiekkomaailma tuntuivat taivaassa solmitulta liitolta. Pratchett ei kuitenkaan onnistu käsittelemään aihetta erityisen oivaltavasti, hauskasti tai syvälle porautuen. Huliganismia käsitellään, pelin muuttumista samaten, mutta suuria oivalluksia on turha odottaa.

"FC Akateemisten" keskeiseksi hahmoksi kohoaa yliopiston kynttilänvalaja Nutt, joka ei ole ihan sitä mitä hän päällepäin näyttäisi olevan. Pratchettin henkilöt joutuvat pohtimaan omaa paikkaansa ympäröivässä maailmassa; keskeiseksi teemaksi nouseekin kysymys siitä, voiko tiikeri päästä juovistaan (tai oikeammin: leopardi päästä kalsareistaan). Suurempaa jännitettä ei kuitenkaan pääse syntymään, loppukliimaksi jää puuttumaan ja pientä tiivistämistä romaani olisi myös kaivannut.

Ei voi mitään, pettymyksen karvas kalkkihan tästä jäi päällimmäiseksi makuelämykseksi. Mitä opimme tästä? Elämä on kuin Terry Pratchettin uusi romaani. Koskaan et tiedä mitä oikein saat.

Viisitoista vuotta on kulunut siitä, kun Tom Natsworthy ja Hester Shaw asettuivat aloilleen Anchorageen. Nyt heillä on tytär, Wren, jonka harkitsematon toiminta johtaa katastrofiin, ja niinpä Tom ja Hester joutuvat lähtemään pelastamaan jälkikasvuaan. Se johdattaa heidät Brightoniin, jossa majapaikkaansa pitää muuan vanha, joskaan ei niin mieluisa tuttava. Kaiken keskellä on salaperäinen Tinakirja, jonka sisältämä tieto saattaa olla tuhoisaakin tuhoisampi vääriin käsiin joutuessaan.

"Tuhon aikakirja" (Karisto, 2006) jatkaa Philip Reeven Kulkukaupunkien kronikkaa. Sarja muuttuu kolmannessa osassaan entistä synkempään ja armottomampaan. Sota raivoaa, ruumiita syntyy ja ihmiset ovat valmiita tappamaan saadakseen haluamansa. Jaloina ja puhtaana eivät pysy kaikki sankaritkaan, ja erityisesti sisäisten ristiriitojen repimä Hester alkaa liukua kohti pimeää puolta.

En ole moralisti, mutta nuorten tai nuorten aikuisten lukemistoksi kirja on melkoisen verinen, ja väkivaltaa käytetään usein ratkaisumallina. Aivan nuorimpien lukijoiden käsiin romaania ei siis kannata antaa. Väkivallan runsaudesta huolimatta kiroilua kirjassa ei esiinny lainkaan, vaan "pannahiset" ja "penteleet" ovat voimasanoista turskeimpia. Kertoneeko se jotakin aikamme arvoista, mene ja tiedä?

Huumoria kirjassa on mukana melko vähän, mutta ainakin aikuislukijaa hymyilyttävät lausahdukset "On yleisesti tunnettu tosiasia, että varakas huijaritutkimusmatkailija kaipaa rinnalleen vaimoa" (s. 193).

Moniulotteisissa henkilöhahmoissa lepää edelleen sarjan suurin vahvuus. Tom, Hester ja kumppanit eivät toimi aina oikein, vaan saattavat sortua hyvinkin raadollisiin ja vastenmielisiin tekoihin. Lisäksi kirjailija on osoittanut, ettei hän säästele hahmojaan, mikä lisää mielenkiintoa viimeistä osaa kohtaan. Kuka selviää - vai selviääkö kukaan?

Mats Strandbergin ja Sara B. Elfgrenin "Piirin" (Basam, 2011) tapahtumat sijoittuvat ruotsalaiseen Engelsforsin pikkukaupunkiin, jossa kuusi lukiolaistyttöä saavat kuulla olla paljon vartioina, sillä muinainen pahuus on tunkeutumassa maailmaan, eikä kukaan muu kykene sitä pysäyttämään kuin pieni valittujen joukko.

Valitettavasti valitut ovat melko dysfunktionaalinen ryhmä, sillä kenelläkään ei ole minkäänlaista kokemusta magiasta, puhumattakaan siitä että he tulisivat erityisen hyvin toimeen keskenään; mukaan mahtuu niin syrjäänvetäytyvää koulukiusattua, siideripissistä, kaikkien inhoamaa narttua, opettajaansa ihastunutta hikipinkoa kuin japanilaisesta populaarikulttuurista kiinnostunutta vaihtoehtonuortakin. Kun ihmisiä alkaa kuolla, ei vaihtoehtoja kuitenkaan ole: pahuuden voimista on otettava niskalenkki.

Jossakin fantasian ja kauhun rajamaastossa kulkeva romaani ei missään vaiheessa tuntunut ylipitkältä, vaikka sivuja siinä oli kuin pääkaupunkiseudun puhelinluettelossa. Siitä on pitkälti kiittäminen onnistunutta henkilögalleriaa. Vaikka hahmot edustivatkin kliseisiä arkkityyppejä, olivat he silti riittävän realistisia ja kiinnostavan rosoisia persoonallisuuksia kaikkine vikoineen ja heikkouksineen.

Ruotsalaisille nuortenkirjoille ehkä tyypilliseenkin tapaan "Piirissä" kuvataan länsinaapurin pimeää puolta, joka pikkukaupunkimiljöössä ilmenee koulukiusaamisena, huumeiden käyttämisenä, työttömyytenä, eriarvoisuutena, perhehuolina ja mielenterveysongelmina, mutta niiden lisäksi siinä kuvataan kivasti ystävyyttä ja yhteen hiileen puhaltamisen tärkeyttä.

Loppu töksähtää hieman, mistä joudun rokottamaan yhden tähden verran, mutta pakkohan tämän jatko-osatkin on lukea.

Ellen Kushnerin "Thomas Riiminiekka" (Vaskikirjat, 2008) on vanhaan skotlantilaiseen balladiin pohjautuva fantasiaromaani harppua soittavasta naistennaurattajasta, joka tutustuu maalla asuvaan pariskuntaan, ja heidän kauttaan nuoreen Elspeth-neitoon. Suhde saa kuitenkin traagisen käänteen, kun Thomas kohtaa nummilla keijujen kuningattaren, joka suudelmallaan sitoo bardin itseensä seitsemäksi vuodeksi. Thomas lähtee uuden valtiattarensa mukaan keijumaahan, ainoana ehtonaan olla puhumatta siellä kenellekään kuin kuningattarelle, ja jättää kaiken taakseen. Ja kuinkas sitten käykään?

Neljän eri kertojaäänen eteenpäin kuljettama "Thomas Riiminiekka" vaikutti alussa ihan kiinnostavalta tapaukselta, mutta syystä tai toisesta menetin mielenkiintoni tarinaa kohtaan viimeistään siinä vaiheessa kun sen olisi pitänyt lähteä lentoon - eli toisin sanoen keijujen maailmaan siirryttäessä.

Jostakin syystä en saanut romaanista paljoakaan irti, vaikka hetkittäin pidinkin kauniista ja aistillisesta kielestä sekä epätäydellisestä henkilöhahmosta. Lieneekö sitten syy mielentilassa vai missä, mutta aikamoista pakkopullaa kirjan loppuun lukeminen oli.

Suomenkielisen laitoksen kustantajan olisi kannattanut satsata hieman enemmän kansikuvaan, joka on sanalla sanoen karmaiseva.

Vuonna 1942 melontaonnettomuudessa hukkuneet yksitoistavuotiaat sisarukset Robert ja Rebekka ovat Takku-koiransa kanssa jääneet kummittelemaan entiseen kotitaloonsa Tyrskyjärven rannalle. Eräänä päivänä taloon saapuu uusia asukkaita, kun suunnilleen saman ikäiset Kim ja Scott saapuvat isänsä kanssa lomailemaan. Kaksosia ei ajatus oikein miellytä, ja niinpä he ryhtyvät kummittelemaan - tosin vaihtelevalla menestyksellä, koiran ollessa heistä ylivoimaisesti paras, mutta tulevatpa haamukaksoset oppineeksi jotakin kummituskyvyistään. Seikkailun makuun päästään, kun Kim ja Scott löytävät rannalta salaperäisen aarteen...

"Tervetuloa kummitustaloon" on sympaattinen ja sopivan jännittävä lastenromaani, joka ei sisällä kummitusteemastaan huolimatta kauhuaineksia. Mukavana erityispiirteenä voi mainita sen, kuinka aavekaksoset tekevät huomioita heille tuntemattomasta maailmasta: Teräsmiestä julkaistaan edelleen ja television ääreen on helppo jämähtää.

Ensimmäinen osa menee vielä vähän päähenkilöihin ja miljööseen tutustuessa, mutta sarjan edetessä päästään varmaan enemmän seikkailun makuun.

Saksalaisen Walter Moersin "Kapteeni Sinikarhun 13 ½ elämää" (Otava, 2001) on huikean mielikuvituksellinen matka aalloilla syntyvän Sinikarhun kolmestatoista ja puolesta elämästä.

Ja millaisia elämiä ne ovatkaan! Sinikarhu oppii puhumaan Pulina-aaltojen avustuksella, työskentelee hengenvaaraan joutuneita varjelevan lentoliskon apurina, saavuttaa mainetta Atlantiksessa valehtelijagladiaattorina, joutuu inhan kuilutrollin höynäyttämäksi ja vanhenee lähes sata vuotta jouduttuaan tornadon keskellä sijaitsevaan aikatyhjiöön. Apunaan hänellä on aivoihin telepaattisesti ladattu professori Yöpöllön tietosanakirja, joka tosin tuntuu antavan ohjeita vähän turhan myöhään. Eikä siinä vielä todellakaan kaikki, kuten mainoksessakin sanotaan...

Paikoitellen LSD-trippiä muistuttava "Sinikarhu" on täynnä toinen toistaan huimempia juonenkäänteitä ja outoudessaan vertaansa vailla olevia henkilöhahmoja, mutta jotenkin kummasti kaikki palaset osuvat paikalleen ja muodostavat nautittavan kokonaisuuden. Suuri osa kirjan viehätyksestä lankeaa nerokkaalle kuvitukselle, unohtamatta vinhaa fonttikoolla ja -tyypillä leikittelyä. BRUM!

En osaa toisen lukukerrankaan jälkeen sanoa, kenelle kirja on ensisijaisesti suunnattu, mutta uskoisin sen löytävän ystäviä kaikenikäisistä lukijoista, jotka uskaltavat heittäytyä täysin rinnoin fantastisen kahjoon ja omalaatuisella huumorilla höystettyyn seikkailuun.

Puolikas tähti lähtee siitä, että kirjaa olisi loppupuolella voinut aavistuksen verran tiivistää.

Sal, Liam ja Maddy pestataan hetkeä ennen kuolemaansa salaperäisen järjestön jäseniksi. Kolmikon tehtävänä on pelastaa maapallo tai oikeammin turvata planeettamme menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus, joita aikamatkailijat voivat muokata ja saada historiankirjoituksen vääristymään pahemman kerran. Apunaan heillä on puoli-inhimillinen "liharobotti" Bob.

Alex Scarrowin "Time Riders" (Buster Nordic, 2013) on uuden nuorten/nuorten aikuisten tieteissarjan avausosa, joka jaksaa viihdyttää yllättävän hyvin, etenkin jos lukija ei jää liiaksi pohtimaan epäloogisuuksia vaan heittäytyy toiminnantäyteisen juonen kuljetettavaksi.

Suurin puute liittyy henkilöhahmoihin, jotka jäävät harmillisen etäisiksi ja ohuiksi. Onneksi sentään Liamin ja Bobin ystävyyssuhteeseen saadaan luotua hieman lämpöä. Puutteet unohtuvat kuitenkin siinä vaiheessa kun mustiin kumiasuihin pukeutuneet natsit hyökkäävät Valkoiseen taloon vaihtoehtoisessa vuodessa 1956, aseinaan tulevaisuudesta hankitut plasmakiväärit...

Joskus sitä törmää nuortenkirjoihin, jotka saavat toivomaan, että aikamatkustus olisi mahdollista. Haluaisin nimittäin palata tämä kirja mukanani takaisin vuoteen 1990, jolloin kymmenvuotias minä oli rakastanut tätä kirjaa syvästi ja antaumuksella.

Alex Scarrow'n "Saalistajan aika" (Buster Nordic, 2013) on Time Riders-sarjan toinen osa, jossa Liam, Maddy ja Sal jatkavat seikkailujaan yrittäen korjata aikamatkailun aiheuttamia vääristymiä historiassa ja tulevaisuudessa. Apunaan heillä on tällä kertaa naispuolinen "robotyttö" Becks.

Sarjan ensimmäisessä osassa taisteltiin plasmakivääreillä aseistautuneita natseja vastaan, joten siitä on vähän vaikea pistää paremmaksi, mutta kirjailija suoriutuu tästä hienosti marssittamalla kehään... HUIPPUÄLYKKÄITÄ DINOSAURUKSIA! Parhautta! Vauhtia, vaarallisia tilanteita ja silpoutuneita ruumiinosia siis piisaa. Lisäksi loppu sisältää melkoisen yllätyksen.

"Saalistajan aika" toimii jopa paremmin kuin sarjan avausosa, sillä nyt henkilöhahmoihin ja heidän aivoituksiinsa pääsee nyt paremmin sisälle. Lukijan ei vain auta pysähtyä liiaksi miettimään aikamatkustamisen logiikkaa, vaan enemmänkin keskittyä vaan nauttimaan villistä menosta ja dinosauruksista.

Nyt kaikki sormet ja varpaat ristiin, että sarjan suomentamista jatkettaisiin! Englanniksihan on ilmestynyt tätä kirjoittaessa jo kahdeksan osaa.

Suomalaisia kauhunovelleja ilmestyneitä kokoelmia on viime aikoina ilmestynyt ilahduttavaa tahtia: vampyyrien ja zombien jälkeen vuorossa ovat luontevasti kauhukulttuurin kolmas peruskivi eli ihmissudet.

Juri Nummelinin "Kuun pimeä puoli" (Jalava, 2013) kerää yhteen parikymmentä lykantropiaa käsittelevää kauhutarinaa. Vaikka suomalainen kansanperinne tunteekin tarinoita, joissa ihminen muuttuu sudeksi, on lajityyppi meidän kirjallisuudessamme ollut heikonlaisesti edustettuna. Niinpä kokoelman novellit ovat Matti Kurikan "Vironsutta" (1889) lukuun ottamatta aivan tuoreita.

Novelleista suosikeikseni nousivat Saara Henrikssonin "Tehtaanpuiston hirviö", Juha-Pekka Koskisen "Kaitakasvoinen maisteri", Jan Salmisen "Juhannussaatto" ja aivan erityisesti Sari Peltoniemen "Kotiseutuni" sekä Johanna Sinisalon "Kuun pimeä puoli". Kuitenkaan joukkoon ei mahdu yhtään suoranaista mahalaskua, vaikka Tapani Baggen ja Harri Istvan Mäen tarinoista en niin kauheasti perustanutkaan.

Novellien miljöö ja ihmissusiaiheen käsittelytapa vaihtelevat sen verran ilahduttavasti, ettei lukeminen ala missään vaiheessa puuduttaa. Synkkien ja veristen tarinoiden joukkoon mahtuu myös muutama kevyempi novelli (voitte itse miettiä, kumpaan joukkoon kuulu kertomus, jossa keskeinen rooli on Paavo Väyrysellä). Lisäksi kauhistelun rinnalla käsitellään myös kiinnostavia äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyviä kysymyksiä, historiallista tematiikkaa unohtamatta.

No niin, hajaantukaa! Etsintä on ohitse, eikä täällä ole enää mitään nähtävää. Rick Yanceyn "5. aalto" (WSOY, 2013) on paras nuorille aikuisille suunnattu dystopiagenren edustaja sitten Suzanne Collinsin "Nälkäpelin".

Eräänä kauniina päivänä avaruusalus ilmaantuu taivaalle ja sylkee sisuksistaan neljä ilmestyskirjan ratsastajaa, jotka syöksevät ihmiskunnan tuhon partaalle. Sähköt katkeavat sähkömagneettisen pulssin seurauksena, jättimäinen aalto raunioittaa ja hukuttaa suurkaupungit alleen, verirutto raivoaa ja lopulta maapallon kamaralle ilmaantuvat kuolemanpartiot, jotka pakottavat henkiin jääneiden rippeet pohtimaan, keneen voi maailmanlopun tunnelmissa enää luottaa. Näissä apokalyptisissa tunnelmissa liikkuu myös 16-vuotias Cassie-tyttö rynnäkkökivääreineen.

Kaiken keskinkertaisen nuorille suunnatun tieteiskirjallisuuden keskellä on "5. aalto" mitä maittavinta luettavaa. Kun kirjailija kuvailee päähenkilönsä suulla ulkoavaruudesta tulevaa invaasiota aalto aallolta, on tunnelma aidosti lohduton. Väkivaltaa kuvataan melko graafisesti ja sitä on paljon. Muutama kohtaus on aidosti häiritsevä aikuislukijankin mielestä, mikä on toisaalta ihan positiivista: on mukava lukea aidosti ahdistavaa dystopiaa, joka on jotakin muutakin kuin kulissi yhdelle itseään toistavalle teiniromanssille.

No, ei sen puoleen, kyllä rakkaustarina ja vieläpä sellainen perinteinen kolmiodraamakin tästä kirjasta löytyy. Se on kiistatta romaanin heikointa antia, mutta taitaa kuulua oleellisena osana angloamerikkalaista teinigenreä.

Vaikka romaani on ennalta-arvattava ja genreharrastajien mielestä kliseinenkin, kulkee juoni eteenpäin sen verran vinhaa vauhtia, että sen mukana viihtyy alusta loppuun saakka. Jotkut kohdat pistävät toki realismitutkan piipittämään, vaan eipä tuo nyt niin haittaa. Anna palaa, Cassie! Ammu sitä päähän, että voit nähdä taas pikkuveljesi!

Jatkoahan on luvassa ilmeisesti kahden osan verran, ja toivottavasti sarjan suomentamista myös jatketaan.