Matti Karjalainen

Elina Pitkäkankaan "Kuura" (Myllylahti, 2016) on vuosien varrella minulle ehtinyt kehua yksi jos toinenkin lukija, eikä syyttä, sillä tämähän oli vetävästi kirjoitettua ja mukaansatempaavaa urbaania fantasiaa pienin kauhuvivahtein.

Pitkäkangas on luonut onnistuneen vaihtoehtotodellisuuden, jossa ihmissusia on hiippaillut Suomen metsissä jo vuosikymmeniä. Hukkien läsnäoloon ollaan valmistauduttu kovat piipussa liikkuvin Jahti-partioin ja kaupunkia ympäröivin muurein. Ja millaisia ihmissudet ovatkaan? Kaikesta romanttisesta tauhkasta huolimatta ennen kaikkea hirviöitä, eikä kenelläkään ole hauskaa kun peto pääsee irti. Verta ja suolenpätkiä on luvassa. Hyvä. Niin sen kuuluukin olla!

Minusta "Kuuran" molemmat kertojahahmot olivat sangen vastenmielisiä tyyppejä, mikä oli itse asiassa aika virkistävää, kun ottaa huomioon millaiseen muottiin genrekirjallisuuden nuoret päähenkilöt on yleensä puristettu. Etenkin Inka rikkoo perinteisiä kaavoja oikein urakalla. Nähtäväksi jää, tapahtuuko sarjan edetessä jonkinlaista kasvamista ja aikuistumista.

Setämiehestä Aaronin ja Matleenan välinen suhde tuntui vähän kornilta, mutta kohderyhmästä tämmöinen maailmoja mullistavan rakkauden kuvaus on varmaan tosi ihanaa. Lihallisempaakaan rakkautta ei kirjassa ole unohdettu. Seksiä harrastetaan runsaasti ja touhu yltyy hetkittäin aika kiimaiseksi.

Lajityyppinsä edustajana "Kuura" on ehdottomasti sieltä paremmasta päästä.

Luin vuosia sitten aloittelevana lastenkirjastovirkailijana Cressida Cowellin Näin koulutat lohikäärmeesi -romaanin ja muistaakseni vinkkasinkin sitä hieman kolmosluokkalaisille, mutta rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että en pitänyt siitä kamalan paljon. Se jäikin aika nopeasti muiden kirjojen varjoon ja putosi pois vinkkauspakista. Lievästi epäillen tartuin siis kirjailijan tuoreeseen Noitakuningas herää (Otava, 2020) -romaaniin, vaikka olin siitä kuullut kehuja kollegoiltani.

Olisi pitänyt luottaa intuitioon. En nimittäin perustanut tästä ollenkaan, en sen enempää joutavanpäiväisestä juonesta, ärsyttävistä henkilöhahmoista kuin luontaantyöntävästä kuvituksesta. Sekametelisoppaan oli laitettu hirmuisesti aineksia ja toinen toistaan kummallisempia otuksia, mutta mitään etäisestikään jännittävää, omaperäistä tai kiinnostavaa niistä ei saatu luotua. Cowellin ja minun huumorintajut osoittautuivat olevan harvinaisen kaukana toisistaan: harvemmin sitä törmää hauskaksi tarkoitettuun lastenkirjaan, joka ei saa kertaakaan edes hymyilemään.

Kim Liggettin "Armonvuosi" (Karisto, 2019) tarttui mukaani kirjastosta, sillä olin kuullut tästä nuorten aikuisten romaanista enimmäikseen positiivisia kommentteja.

Teoksen tapahtumat sijoittuvat vaihtoehtoiseen maailmaan, joka muistuttaa tavallaan 1600-luvun Yhdysvaltoja. Vaikka ihmisten juuret ovat käytetyistä lauseenpätkistä päätellen pohjoismaissa, mutta mistään ruotsalaisesta kansankodista ei ole kyse. Yhteisöä johtavilla miehillä on nimittäin tapana lähetää tytöt kuusitoistavuotiaina viettämään armonvuodeksi kutsuttua aikaa erämaahan, jotta nämä pääsisivät eroon miehiä turmioon vievistä noitavoimistaan ennen pakkoavioon astumistaan.

Ja armonvuodestahan eivät kaikki selviä hengissä tai täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Saalistajiksi kutsutut tappajat jahtaavat tyttöjen ruumiinosia, joilla uskotaan olevan parantavia voimia. Taudit ja hulluus vaivaavat nekin. Nainen voi olla myös toiselle susi. Tierney-niminen tyttö joutuu myös tähän kurimukseen ja siitäpä sitten seuraakin monenmoista julmaa ja väkivaltaista käännettä.

"Armonvuoden" kohdalla puhutaan toistuvasti Goldingin Kärpästen herrasta ja Atwoodin Orjattarestasi, mutta ehkä listaan voisi lisätä myös myös kotimaisen nuortenromaanin, Maria Turtschaninoffin Maresin. Feministinen painotus on molemmissa merkittävässä roolissa, mikä käy ilmi myös himpun verran yksipuolisesta mieskuvasta. Liggettin kohdalla naisten vapautusliike jää kyllä vähän puolitiehen, ja miehillä on sitten lopulta kuitenkin aika iso rooli siinä mitä kutsutaan onneksi.

Liggettin kirjan suurimmaksi ongelmaksi muodostui mielestäni henkilögalleria, joka ei oikein herännyt missään vaiheessa henkiin, ja kirjan maailmakin tuntui epäuskottavalta. Mitään ei myöskään taustoitettu tai perusteltu, vaan kaikki oli otettava sellaisena kuin kirjailija sen lukijalle tarjoili.

Kristina Ohlssonin "Hopeapoika" (WSOY, 2018) jatkaa siihen mihin mainio "Lasilapset" oikein jäi, eli kaksitoistavuotiaat lapset jatkavat arvoitusten selvittelyä Åhusin pikkukaupungissa.

Aladdinin vanhempien omistama ravintola on ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin. Pahimmassa tapauksessa perhe joutuu muuttamaan takaisin Turkkiin. Kaiken lisäksi ravintolasta on alkanut kadota ruokaa. Voisiko syyllinen olla aina äreä työntekijä Mats, joka on jäänyt kiinni valehtelemisesta? Entä kuka on pieni shortseihin pukeutunut poika, joka norkoilee ravitolan lähellä, eikä sen enempää puhu sanaakaan tai jätä jalanjälkiä lumihankeen? Lasten mieliä askarruttaa myös vuosisata sitten kadonneiden hopeaesineiden kohtalo, etenkin kun niistä saadulla löytöpalkkiolla olisi mahdollisuus pelastaa ravintola.

Ohlsson on onnistunut kirjoittamaan oivallisen ja melko jännittävän lastenromaanin, jossa sivutaan myös pakolaiskriisin kaltaisia ajankohtaisia ongelmia. Lapsena olisin tykännyt kirjasta senkin vuoksi, etteivät kaikki mysteerit saa rationaalista selitystä, vaan yliluonnollinen elementtikin säilytetään mukana loppuun asti.

Viides-kuudesluokkalaiset voisivat olla kirjan otollisinta kohderyhmää.

Magdalena Hain "Kuolleiden kirjassa" (Karisto, 2020) tehdään paluu Uhriniituntakaiseen, tuohon pieneen ja kammottavaan kylään, johon tutustuimme jo aiemmin novellikokoelmassa Haiseva käsi. Kokoelman kertomukset ovat tälläkin kertaa viihdyttäviä genrensä edustajia, mutta eivät ehkä tällä kertaa ihan niin omaperäisiä.

Niminovellin ohella suosikkejani olivat Ragemutsi, Kivi, paperi sakset ja idealtaan oivaltava Helvetin keppihevonen. Neil Gaimanin Sandmanista etäisesti muistutteleva Korppikesä oli sekin kohtalaisen mainio.

Hain novelleissa on mukana myös maahanmuuttajataustaisia ja sukupuoleltaan häilyviä päähenkilöitä, mikä on hyvä juttu se.

Seiskaluokkalaiselle nämä voisivat olla omiaan, miksei jo vähän nuoremmillekin.

Lievästi kulahtaneeseen Baltic Charisma -risteilyalukseen nousee Tukholman satamasta perinteinen joukko matkustajia ja työntekijöitä iloineen, suruineen ja ihmissuhdesotkuineen. Joku haluaa irrotella kunnolla, toinen suunnittelee kosivansa pitkäaikaista kumppaniaan ja kolmas on paennut laivalle kuristavaa yksinäisyyden tunnetta.

Luvassa on vuorokauden verran karaokea, alkoholia, seksiä, taxfree-ostoksia ja merellisiä buffetteja - tiedätte kyllä homman nimen. Laivassa on kuitenkin myös kaksi tavallisuudesta poikkeavaa matkustajaa, ja kohta on öisellä Itämerellä helvetti irti.

Nerokkaita romaaneja hyvin erilaisille ikäryhmille kirjoittaneen Mats Strandbergin "Risteily" (Like, 2016) on parhaita lukemiani pohjoismaisia kauhuromaaneja sitten John Ajvide Lindqvistin mestarillisen Ystävät hämärän jälkeen -teoksen. Luin sen alun perin kahdeksasluokkalaisten genrevinkkausta ajatellen, mutta nyt joudun kyllä miettimään kaksi kertaa, uskallanko kuitenkaan ottaa sitä mukaan - sen verran verisiä ja vastenmielisiä piirteitä saavasta kirjasta on kyse.

Strandberg on onnistunut luomaan kiinnostavan ja monipuolisen henkilögallerian, mutta täytyy vielä todeta, että kirjan hienoin puoli on sen miljöö. Kaikessa tuttuudessaan ja näennäisessä turvallisuudessaan ruotsinlaiva tarjoaa harvinaisen hyytävän miljöön kauhutarinalle!

Nopeatempoinen ja viihdyttävä romaani saattaa vedota muun muassa niihin lukijoihin, jotka pitivät Guillermo del Toron Vitsaus -romaanista.

Eduard Verkinin "Sahalinin saari" (Like, 2020) on venäläinen scifi-romaani, joka sijoittuu ydinsodan jälkeiseen Aasiaan. Se kertoo etnografian osastolla työskentelevästä japanilaisesta kenttätutkijasta Sirenistä, joka saa komennuksen lähteä tutustumaan Sahalinin saareen. Sahalin on melkoinen helvetin esikartano vaarallisten murhamiesten kansoittamine vankiloineen, saasteineen ja julmine paikallistapoineen, joten on hyvä ottaa avuksi paikallisopas, joka pystyy tiukan paikan tullen olemaan hirmuinen tappokone.

Lähtökohdat olisivat siis ihan kiinnostavat takakannen lupaamalle "apokalyptiselle toimintajännärille", mutta kunnollisen juonen sijasta seurue vain kulkee paikasta toiseen ja kohtaa siellä erilaisia asioita. Vaarojakin tulee kohdalle, mutta kirjailijalla ei ole kykyä synnyttää todellista kauhun tai jännityksen tunnetta.

"Sahalinin saari" sisältää ihan komeat kulissit, mutta kuivan toteava tyyli tekee lukemisesta pitkäpiimäistä, eivätkä henkilöt ole tunne-elämältään paljon kasaamiaan kivitorneja kummallisempia. Loppuun sijoitettu käänne ei pelastanut mitään.

Jos venäläinen apokalyptinen scifi kiinnostaa, niin jättäkää tämä suosiolla välistä ja lukekaa Dimitri Gluhovskin "Metro 2033".

On ihan sairasta olla rakastunut samaan aikaan kun odottaa maailmanloppua. (s. 367)

Reilun kuukauden päästä kaikki on todella ohi. Tiedossa on jopa kellonaika. Syyskuun 16. päuvä kello 4:12 aamulla Ruotsin aikaa Foxworth-komeetta puhkaisee Maan ilmakehän. Sen alapuolella ilma tulee olemaan kymmenen kertaa lämpimämpää kuin auringon pinta Kaikki sen tiellä oleva tuhoutuu jo ennen kuin komeetta iskeytyy maahan Afrikan luoteisrannikon tuntumassa, lähellä Kanarian saaria. Ilmakehä roihuaa ja taivas täyttyy valosta, kirkkaammasta kuin mikään koskaan näkemämme. Sokkiaalto saavuttaa meidät hiljaisuuden vallitessa, sillä se liikkuu ääntä nopeammin. Pari minuuttia törmäyksen jälkeen meret ovat höyryyntyneet tyhjiin ja vuoret kärventyneet. Neljä miljardia vuotta evoluutiota - ja yhtäkkiä kaikki on poissa. Emmekä voi tehdä asialle mitään. (s. 18)

Seitsemäntoistavuotiaalle Simonille komeetan lähestyminen merkitsee myös toisenlaista maailmanloppua. Hänen tyttöystävänsä Tilda nimittäin haluaa päättää suhteen ja elää jäljellä olevat kuukaudet kuin (kirjaimellisesti) viimeistä päivää. Tilda alkaa käyttäytyä varsin holtittomasti, koulussa huhutaan huumeiden käytöstä ja epämääräisistä ihmissuhteista, ja lopulta hänet löydetään kuolleena syrjäiseltä teollisuusalueelta. Kaikki viittaa siihen, että hänet on murhattu. Simon haluaa selvittää kuka on syyllinen, ja saa apua Tildan entiseltä bestikseltä Lucindalta, joka sairastaa parantumatonta syöpää ja kirjoittaa samalla kokemuksistaan avaruuteen lähetettävään TellUs-ohjelmaan.

Lähestyvä maailmanloppu saa ihmisissä aikaan monenlaisia reaktioita. Jotkut laativat listoja haaveistaan ja yrittävät toteuttaa niitä, toiset pistävät kaiken ranttaliksi, kolmannet hakevat turvaa erilaisista uskonnollisista yhteisöistä ja neljännet linnoittautuvat kotiinsa ja pelaavat verkkopelejä läpi vuorokauden. Itsemurhiakin nähdään.

Niin, mitähän sitä itse tekisi vastaavassa tilanteessa?

Mats Strandbergin "Loppu" (Like, 2019) on mieleenpainuva nuorten aikuisten romaani, jossa kuvataan nuorisojoukon (kirjaimellisesti) viimeistä kesää. Nuorten päähenkilöiden mikrotason kokemukset ovat keskiössä, muun maailman tai ympäröivän yhteiskunnan tapahtumista saadaan lähinnä vain nopeita välähdyksiä.

"Loppu" oli piti hyvin otteessaan yli neljänsadan sivun mittaisen kestonsa verran. Oli mukava lukea vaihteeksi hieman erilaista scifiä. Strandbergin dystopiaan kuuluu oleellisena osana yhteiskuntakriittisyys, joka kyllä hetkittäin tuntuu vähän osoittelevalta ja turhan saarnaavalta, mutta hetkittäin se on aika oivaltavaa. Lucindan naapuri on komeettaskeptikko, joka ei suostu uskomaan lähestyvään tuhoon ja tuhahtelee ylimielisesti uutisille lähestyvästä tuhosta.

Ei tämä silti ihan virheetön romaani ollut. Simonin ja Lucindan harjoittamiin rikostutkimuksiin käytettiin mielestäni turhan paljon sivuja ja energiaa, tai ainakin minä koin lähestyvän komeetan riipaisevat vaikutukset ihmissuhteisiin ja yhteiskuntaan sitä kiinnostavampina teemoina. Rakkaustarina on ennalta-arvattava, eikä kasva ehkä niin eeppisiin mittasuhteisiin kuin ajattelin.

Max Brallierin "Maailman viimeiset tyypit" on lapsille ja varhaisnuorille suunnattu romaani, jota on mainostettu lauseella "Neropatin päiväkirja kohtaa Walking Deadin".

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita piisaa, kun kolmetoistavuotias Jack ystävineen yrittää selviytyä hengissä hirviöiden kansoittamassa kotikaupungissaan ja pelastaa samalla ihastuksensa kohteen. Vaikka mukana on zombeja ja muuta kauhukuvastoa, on pääpaino kuitenkin toiminnalla ja huumorilla, joka ei kyllä ole näin aikuislukijasta mitenkään erityisen oivaltavaa tai ratkiriemukasta. Ripaus kunnianhimoa ei muutenkaan olisi tehnyt kirjalle haittaa, sen verran kliseisiä polkuja tallataan.

No, lukipa kirjan kuitenkin ihan kivutta, ja uskon kohderyhmän voivan innostua romaanista, viimeistään siinä vaiheessa kun Netflix-sarja ilmestyy kuvioihin.

Suomennos ei miellyttänyt minua kaikilta osin. Meihemi? Ja miksi ihmeessä kurvipallo, kun kierteinenkin on olemassa?

Nicholas Dyer on päivisin kuin kuka tahansa kirkkoja suunnitteleva arkkitehti 1700-luvun Lontoossa, mutta öisin hän uhraa paholaiselle niin kerjäläisiä pyhittääkseen rakennelmansa pahalle. Pari sataa vuotta myöhemmin Scotland Yardin murhatutkija Hawksmoor yrittää puolestaan ratkaista outoa murhasarjaa tismalleen samoilla kulmilla. Liittyvätkö tapahtumat toisiinsa, vai rikkoutuvatko ajan ja avaruuden portit jollakin kosmisella tavalla?

Peter Ackroydin palkittu ja kehuttu "Hawksmoor" tarttui hyppysiini, kun työkaverini mainitsi teoksen olevan mukana nettilukupiirissä, jossa luetaan pari vuotta sitten edesmenneen David Bowien suosikkiteoksia. En ollut kuullut teoksesta aikaisemmin, mutta hei, saatananpalvontaa ja okkultismia 1700-luvun alkupuolen Lontoossa! Miksipä ei!

Lukeminen oli silti parhaimmillaankin tahmeaa, enkä päässyt kunnolla rattaille oikein missään vaiheessa. En voi välttyä ajatukselta, että olisinkohan pikkuisen liian tyhmä nauttiakseni haastavasta, erilaisia vertauskuvia sisältävästä romaanista!

Ackroyd onnistuu herättämään 1700-luvun Lontoon hienosti henkiin. Suomennoksesta ei minulla ollut nokan koputtamista, mutta voisin kuvitella, että kirja olisi vielä vaikuttavampi englanniksi kaikkine runonpätkineen ja lauluineen.