Eija

Maapallolle on päässyt ulkoavaruudesta peräisin oleva Andromeda-mikrobi. Lähes kaikki altistuneet kuolivat yhtäkkisesti tai oman käden kautta. Vitsausta päästiin tutkimaan kahden erilaisen selviytyneen yksilön kautta. Mukana tarinassa on salassapitoa, hallituksen torjunta toimia ja organismin muuntautumisen seurauksia. Tarina oli paikoin jäykänlainen - kirja sisälsi mm. taulukoita ja kaavioita niiden selityksineen. Kirja on periaatteessa ajankohtainen näin korona aikaan. Tässä kerrotaan vain eräs menneen ajan (vuoden 1969) näkemys vihulaisen torjunnasta. 

Maailma oli ihan mielenkiintoinen, mutta juoni oli heppoinen. Saattoi olla myös, että taidekauppa ei ollut itseäni kiinnostava aihe, joten senkään takia juonellisesti kirja ei itseäni häikäissyt. 

Kirjassa kerrotaan monen hahmon elämästä pätkiä. Eri henkilöiden elämät kohtaavat tai sivuuttavat toisiaan. Pidin tästä tarinoiden yhteen nivoutumisen ideasta, vaikka itse tarinat eivät niin minuun purreetkaan. 

Värikkäästi kerrottu tarina ystävyydestä. Eläinten omanlaiset persoonat tulevat hyvin esiin. Lasten kirja, joka ei tuntunut lastenkirjalta. 

Kirjassa seurataan 11-vuotiaan tytön sisäistä maailmaa ja henkistä kasvua ajassa, jossa ulkopuolinen maailma myös kokee mullistuksen. Romaani, jota oli miellyttävä lukea. 

Vaikka kirjassa on merirosvoja, vampyyrejä, alkuasukkaiden uhrimenoja ja kaikenmoisia otuksia, tarina on iloista hassuttelua ja seikkailua paikasta ja ajasta toiseen… ja tärkeintä on aina pelastaa maitopurkki. Kiva yhdistelmä tekstiä ja kuvaa. Kirja on kohdistettu pienille lapsille, joten oma arvosana kirjasta ei kerro mitään sen laadusta. 

 Kokoelmassa on viisi eri kirjoittajaa ja viisi novellia. Anatoli Dneprov on kirjoittanut novelleista kaksi ja yksi novelleista on Strugatskin veljesten yhteistyö. Dneprovin novellit Maxwellin yhtälöt ja Iteko olivat kokoelman parhaat. Molemmat tarinat pohjautuvat matematiikkaan ja tekoäly on keskeistä tarinoissa. Tarinat olivat vetävästi kerrottu. Kolmas tarina Tantalus tuomiolla on ajankohtainen sillä se kertoo viruksista. Arkadi ja Boris Strugatskin Kuusi tulitikkua kertoo tiedemiehestä, joka tekee tieteellisiä kokeita itsellään. Viimeinen tarina Astronautti kertoo pitkällä avaruusmatkalla kohdatuista ongelmista. 

Kirjaa kerrotaan epälineaarisesti vuorotellen Afrikka reissun jälkeen, ennen reissua ja paikan päällä. Alkupuolella pysyi vielä varsin hyvin kiinnostus outoa tarinaa kohtaan. Tunnelmassa oli samankaltaisuutta Jeff VanderMeerin Hävitys romaanin kanssa. Meno kuitenkin meni liian surrealistiseksi loppua kohti mentäessä ja en saanut tarinasta enää kunnolla otetta. 

Tarina tempaa mukaansa ja sen lukeminen on varsin sujuvaa. Tarinassa on vaaraa, selviytymistä ja romanssia sekä myös yhteiskunta kritiikkiä ja kapinaa. Vaikka jotkut tarinan osat tuntuivat kliseisiltä ja jo moneen kertaan nähdyiltä, jotain tuoreen tuntuistakin sanottavaa tarinalla on.  En kuulu varsinaisesti kirjan kohderyhmään, mutta kun kirjan sai loppuun, kokonaisuudesta jäi varsin positiivinen olo.  

Kirjan tapahtumat sijoittuvat enimmäkseen Japanin hallinnassa olevalle Sahalinille. Ydinsodan jälkeen Sahalin oli siirtynyt takaisin Japanin hallintaan Venäjältä. Siitä käytettiin kirjassa molempia nimiä Sahalin ja Karafuto.

Post-apokalyptisessä maailmassa on kurjuutta olan takaa. Sahalin on lähinnä vankien ja entisten vankien ja pakolaisten asuttama vyöhyke, missä on omat tapansa. Tarinaa kertoo nuori futurologi Japanista, joka on tutustumassa Sahalinin oloihin. Kertojanaisen ääni tuntuu paikoin lakoniselta ja käytös jossain määrin tunteettomalta, mikä puolestaan on ristiriidassa hänen kulttuurin kiinnostuksensa kanssa. Sama fiilis jäi naisen venäläissyntyisestä saattaja miehestä, vaikka toisaalta kyllä heillä oli humanitaarista välittämistäkin toiminnoissaan. Hieman outo tunne jäi kokonaisuudesta. Kirjan loppupuoli veti paremmin ja lopetus oli hyvä.  

Pidin ensimmäisestä osasta enemmän kuin tästä toisesta osasta. Tarinan pääpaino oli turnajaisissa, missä kilpailtiin magian käytön paremmuudesta. Laajamittainen taistelun kuvaus ei minusta ole kovin kiinnostavaa. En myöskään pidä ratkaisusta, että lopussa aloitetaan seuraavan osan juoni. Pidän sarjoissakin kunnollisista välipäätöksistä, jota tässä ei ollut. Aion kyllä lukea trilogian viimeisenkin osan, tosin odottamatta mitään erikoista siltä. 

Kirja on ensimmäinen osa Pernin lohikäärmeritarit trilogiaa. Sarja jatkuu vielä trilogian jälkeen useilla teoksilla. En usko jatkavani enää sarjan lukemista, vaikka seuraava osa on vielä ilmestynyt suomeksi. Viimeistä osaa trilogiasta ei ole suomennettu. Kirja on klassikko 60-luvulta ja vanhat sukupuoli roolien asenteet myös näkyvät tekstissä, joka tällä kertaa hieman ärsytti. En lämmennyt erityisemmin muutenkaan tarinalle, mutta tulipahan luettua.