Eija

Shikasta, ensimmäinen osa Canopus Argossa: Arkisto -sarjasta oli hyvin raskasta tavaraa. Se ei ole varsinaisesti romaani vaan raporttien muodossa kerrottu tarina. Selkeää juonta ei oikeastaan ole vaan siinä käytiin läpi lajikehitystä ja elinolosuhteiden muutoksia Shikastassa. Puolivälinkrouvissa sain tarpeekseni – koin kirjan lukemisen vastentahtoiseksi puurtamiseksi ja ajan hukaksi.

Olin kuullut, että sarjan toinen osa Avioliitot vyöhykkeiden välillä on erilainen ja helpommin lähestyttävä. Siksi halusin antaa Doris Lessingille toisen tilaisuuden. Avioliitot vyöhykkeiden välillä kirjaa on helpompi lukea, vaikka suuri miinus tulee jäsentelystä. Yli 300 sivua on kirjoitettu yhteen putkeen. Kerronnassa ei ole minkäänlaista tauotusta, eikä lukuja. Kirja kertoo sovitusta naimakaupasta, jossa osapuolet inhoavat ja halveksivat toisiaan. Kulttuurierot, tavat ja tottumukset eroavat puolisoiden välillä suuresti. Sopusointu kuitenkin löytyy ajan myötä. Ei tämäkään mikään kummoinen kirja ollut, enkä jatka sarjan lukemista enää.

Näytelmä, joka oli ihan helposti luettavaa, vaikka sisälsi myös runomittaa. Positiivista oli, että tarina oli lyhyt. Kirjan alussa oli useiden sivujen verran tarinan analysointia, jonka selasin nopeasti läpi luettuani ensin itse näytelmän. En ihastunut, mutta en pitänyt myöskään huonona. Olen elämässäni lukenut alle 5 näytelmää, joten omaan armottoman asiantuntemattomuuden tyylilajin suhteen. Tuskin olisin tähänkään tarttunut ilman lukuhaastetta, johon näytelmä piti saada luettua.

Tarinan tunnelma ja tyyli on saman oloinen kuin Sadan vuoden yksinäisyydessä. Koin Henkien talon kevyemmäksi ja helpommin seurattavaksi, mutta molemmissa on realistiseen maailmaan upotettua hienoista maagisuutta sekä juoni on punottu yhden suvun vaiheiden ympärille.

Pääosin tarinaa kerrotaan ulkopuolisesti, mutta välillä suvun päämiehen Esteban Trueban ajatuksin. Estebanin lisäksi keskiössä on suvun kolmen sukupolven naiset. Pidin tarinan ihmiskuvauksesta. Ihmiset ovat persoonallisia ja aidon tuntuisia, pieni outous hahmoissa on aina plussaa. Kaikki Esteban Trueban piirteistä ei ole miellyttäviä, mutta se tuo vain aitoutta tarinaan. Pidin myös kerrontatavasta, missä väläytetään usein yhdellä lauseella tulevaa, johon paneudutaan myöhemmin tarkemmin.

Tämän tyyliset kirjat ovat minulle hidaslukuisia ja ei ihan mukavuusalueella, mutta aloittamisen jälkeen halusin tietää mihin tarina johtaa ja miten se päättyy. Kirja oli hyvin kirjoitettu ja ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Sarjan kolmannessa osassa käydään taistelua muinaista maailmojen Tuhoajaa ja sen kätyreitä vastaan niin Elämässä kuin Kuolemassa. Sankariparin Liraelin ja prinssi Samethin on määrä taltuttaa pahuus puhuvien eläinten, kissa Moggetin ja Kurittoman Koiran, avustuksella. Taistelu käydään taikuuden keinoin, kuulijaansa määrätyllä tavalla vaikuttavien kellojen avulla.

Tarina on vauhdikas ja toiminta painotteinen. Kirja ei tuo sinänsä mitään uutta ideaa tarinaan, mitä ei olisi jo ensimmäisessä osassa nähty. Tarinaa luki kuitenkin ihan mielellään. En kokenut tarinassa olevan juuri mitään vikaa, vaikka suurta paloa en tarinaa kohtaan tuntenutkaan.

Tarina poukkoilee nykyhetken, lähimenneisyyden sekä 1600-1700 lukujen taitteen välillä. Jälkimmäisessä ajassa on tunnelma erinomaisesti kohdallaan. Torajyvät ja noituus yhdessä tuovat tarinaan oikeata historian tuntua. Tarina avautuu pikkuhiljaa edetessään paljastaen vähitellen mistä oikein on kyse. Sopivan lyhyt kirja, jonka parissa viihtyi mainiosti.

Olen positiivisesti yllättynyt. Odotin suoraviivaista, hankalaa luettavaa ja ehkä tylsääkin tarinaa, mutta sitä se ei ollut. Kertomuksessa on mukavasti mutkikkuutta, missä eri henkilöiden tarinat kohtaavat. Juonta kuljetetaan hyvin sattumustenkin siivittämänä eikä tapahtumien kulkua voi ennalta arvata. Tarinassa on jännityksen sekä kauhun ohella myös rakkaustarinoita. Kerronnassa on ajan hengen mukaista melodraamaa ja kerronta on kuvailevaa ja maalailevaa, mutta toisaalta tarinassa on raakuutta ja rohkeutta, mitä en uskonut 1700-luvulla kirjoitetussa romaanissa esiintyvän. Kirjaa lukee vaivatta, epäilemättä hyvällä suomennoksella on myös osuutensa sujuvuuteen.

Poseidonin lapset on trilogian pisin kirja. Tarinaa olisi saanut tiivistää reippaasti, jotta mielenkiinto olisi pysynyt yllä. Tarinaa kerrotaan aluksi kahdesta näkökulmasta, eri osissa avaruutta. Tarinan edetessä näkökulmille muodostuu yhteinen tekijä. Tarinassa esiintyy toistoa osittain kerrontatekniikasta johtuen - samoja asioita käydään läpi molemmissa tapahtumaketjuissa. Muutenkin asioita kerrataan ja selitetään liikaa.

Niin kuin edellisissäkin osissa Akinyan suku on tarinan keskiössä - nyt tapahtumat sijoittuvat pari sukupolvea myöhempään ajan kohtaan kuin Terästuulen yllä. Tantorit - älykkäiksi keinotekoisesti muokatut elefantit - kuuluvat kirjan pääsisältöön. En ole lämmennyt eläinten inhimillistämiselle yleensäkään, eikä tällainen teknologian saavutus herätä minussa ihailua.

Sanotaan, että Reynolds on kehittynyt henkilökuvauksessa. Voi olla, että pitää paikkaansa, mutta jotkut kirjan keskushahmoista lähinnä ärsyttävät. Olen pitänyt Reynoldsin aiemmista kirjoista pääsääntöisesti enemmän, oli henkilökuvaus niissä sitten huonompaa tai ei.

En pidä kirjaa (sarjaa) kuitenkaan kokonaisuutena huonona, siinä on hyvät hetkensä, mutta myös kääntöpuolensa. Kolme tähteä, eli arvosana (melko)hyvä riittää tässä kohtaa.

Aelita on pienoisromaanin mittainen tieteisfantasia kahden miehen matkasta Marsiin sekä seikkailuhenkinen romanssi Marsin kamaralla. Tarinassa on myös koomisuutta, oli se sitten tahallista tai tahatonta. Mars on Maan kaltainen niin luonnon, rakennusten kuin asukkaidenkin osalta. Tarinassa kerrotaan laveasti Maan muinaishistoriaa, missä tarunhohtoisella Atlantiksella on osansa Marsin nykyisten asukkaiden perimään. Taivaanpojat olivat muinaisuudessa jo alistaneen alkuperäiskansan, joten parivaljakon saapumista Marsiin ei otettu kaikkien marsilaisten taholta suopeasti vastaan. Tarinassa kuvataan paljon ympäristöä niin avaruudessa kuin Marsissa. Tässä mitassa tarinan luki ihan mielellään, pidempi rupeama olisi ollut jo liikaa.

Tarinan päähenkilö, Zinzi, on entinen narkkari, joka on viettänyt Entisessä Elämässä rajua elämää. Eläimet ovat rangaistus, joita rikolliset joutuvat kantamaan harteillaan. Synnintekijät erottuvat näin katukuvassa ja heitä on helppo halveksia. Eläimen ja kantajan välillä on tunneside, mutta fyysinen yhteys on yksisuuntaista - kantaja ei pysty tuntemaan esim. eläimen kipua. Välttyäkseen päätymisestä Pohjavirtaan Zinzi on saanut taakakseen sympaattisen laiskiaisen. Zinzi harjoittaa kykynsä turvin kadonneiden esineiden etsimistä ja entisten huumevelkojensa lyhentämiseksi hän joutuu myös huijaamaan viattomia. Tarinan keskushahmot eivät ole mitään puhtaita pulmusia yksikään. Tarinan sivussa kuljetetaan ongelmallista rakkaustarinaa. Tapahtumavyyhti käynnistyy, kun Zinzi ottaa vastaan työn kadonneen tytön löytämiseksi.

Tarinan maailma on synkkä ja raaka. Kirja sisältää joitain todella inhoja kohtauksia. Tarina on kerrottu hyvin huumoria unohtamatta. Kerronnan rytmitys on sopivan vauhdikas ja kirjan lukeminen sujuu vaivatta. Lisäksi kirjan kannet ovat yksityiskohtineen kauniit.

Tarinan keskiössä on bibliofiiliseura, jonka jäsenillä on kykyjä vaikuttaa lukijoihin. Heitä kutsutaan nimeltä Lettore. Lettoreita on lähettäjiä ja vastaanottajia. Lähettäjä vaikuttaa muihin lukemalla kun taas vastaanottaja vaikuttaa lukevaan kohteeseen halutulla tavalla. Sisäinen konflikti on hajottanut seuran ja on muodostunut varjojärjestö, jolla ei näytä olevan puhtaat jauhot pussissa.

Sinällään omaperäinen idea vesittyy latteaan kerrontaan. Tarinassa käydään tapahtumia läpi trillerille ominaiseen tapaan, mutta jotain puuttuu. Vaikka Lettoren suorittamassa lukemisessa on paloa, itse tarinasta se ei välity lukijalle asti.

Kirjassa käsitellään paljonkin erilaisia epäkohtia koneistuvassa ja sen myötä valvotussa yhteiskunnassa - asioita, jotka kolkuttelevat jo ovella tai ovat totisinta totta. Teknologian sovellukset ovat muuttaneet maailman epäinhimilliseksi ja kylmäksi - paikaksi, missä ei ole kiva enää elää. Ihmiset lokeroidaan yhteiskuntakelpoisuuden mukaan. Ihmiset sirutetaan -  esim. porttikieltosirun saaneella ei ole pääsyä mihinkään yleiseen paikkaan, kauppakeskukseen tai sairaalaan. Työ korvataan koneilla, mutta niitä, joilla vielä työtä on, kuormitetaan ja työehtoja kiristetään niin paljon, että joudutaan turvautumaan jaksamispillereihin. Monet eivät silti jaksa vaan itsemurhia tehdään kiihtyvään tahtiin. Monet turvautuvat arveluttaviin keinoihin muiden kustannuksella rikastumisen eteen, pärjätäkseen paremmin. Valoisia ajatuksia tarinaan ei juuri mahdu.

Kerronta on jotenkin kliinistä, informaatio painotteista eikä se temmannut mukaansa. Viihdyttävyys jäi kokonaan uupumaan eikä tarinassa ole häivääkään huumoria. Skenaarioita ja sisältöä on paljon, mutta asioista kerrotaan selittävästi ja toteavasti, kustakin ilmiöstä vuorollaan.  Kirja ei ole juonivetoinen, eikä myöskään henkilövetoinen vaan enemmänkin asiapitoinen.