Vehka

Luonnollisesti pidän omasta kirjastani, koska en mää sitä ois muuten antanut julkaista, mutta tässä tarkoituksenani ei ole varsinaisesti kirjoittaa arviota. Viestiä ei kuitenkaan voi julkaista ilman tähtiarviota, anteeksi siispä siitä! (edit. Ois sittenkin voinut ihan vaan merkkaamalla kirjan luetuksi, argh! Nyt niitä tähtiä ei vaan enää saa kokonaan pois.)

Selvennyksenä täältäkin löytyvän jasmiiniteen arvostelun lisäykseen, ettei kukaan turhaan ala pelätä kriittisten arvioiden kirjoittamista kirjoistani:

Kommentoin Goodreadissa käyttäjän jasmiinitee arviossa esiintynyttä yhtä ajatusta, josta yllätyin. Viesti oli ystävällinen ja asiallinen, eikä sitä ollut tarkoitettu kritiikiksi, mutta yhtä kaikki se oli kirjoitettu hämmennyksen vallassa, ja kommenttina myös lopulta aika turha. Se poistettiin Goodreadsin sääntöjen mukaisesti, koska kirjailijat eivät saa kommentoida omien kirjojensa arvioita, eikä viestiä ole enää olemassa. Se nyt olisi pitänyt alunperinkin jättää lähettämättä, mutta erehdyin, koska olen ihminen. Pyysin sääntörikkomusta anteeksi.

En aio toistaa samaa mokaa uudelleen, vaan oppia kerrasta, ettei kirjailijan tule osallistua omasta kirjastaan käytävään kriittiseen keskusteluun arvosteluja kommentoimalla, olipa kommentin tarkoitus sitten miten vilpitön tahansa.

En kritisoi kenenkään arviota, en väitä lukijoiden keksivän asioita omasta päästään tai kiellä oikeutta tulkintaan, enkä niin tässäkään yksittäistapauksessa tehnyt. Lähtökohtaisesti en myöskään lue netistä löytyviä arvioita kirjoistani, ellei niitä välillä joku tuttu linkkaa, kuten tässä tapauksessa kävi. Jatkossa harkitsen myös arvioiden lukemista ylipäätään tarkemmin.

Lempeyttä ja lukemisen iloa!

-Vehka

P. S. Jos joku näkee minun kommentoivan kriittistä arviota mistään muusta syystä kuin minua itseäni koskevien kommenttien vuoksi, saa heittää sorsalla. Oon ihan perusihminen, vaikka olenkin sattunut kirjoittamaan pari kirjaa.

Kun olin vuosia nuorempi ja viisaampi, pidin tästä valtavasti. Jostain syystä Lokki Joonatan ei koskaan oikein iskenyt, mutta tässä oli lentokoneita, moottoriöljyä ja hetkiä nuotion ääressä - siis tunnelmaa. Lisäksi nimi oli (ja on minusta edelleen) hurjan tyylikäs.

Aivan kuten Lokki Joonatanissa, tässäkin kirjassa lipsahdetaan minusta hetkittäin turhan mahtipontisuuden puolelle tai haparoidaan kummallisen ylimystisyyden ja nokkelien oivallusten rajoilla. Enimmäkseen Illuusio pysyy kuitenkin Lokki Joonatania paremmin kasassa ja tarjoaa hykerryttäviä oivalluksia.

Jos saisin päättää, kumpi näistä kahdesta kirjasta on klassikko, valitsisin ehdottomasti tämän.

Kasvoista kasvoihin on kaunokirjallisen sisältönsä puolesta mielestäni ehdottomasti paras Lewisin teoksista. Siinä missä Narnioissa ja Ransom-trilogiassa kristillinen tematiikka puskee vahvasti läpi, tässä kirjassa se on korkeintaan yksi pohjavireistä.

Kasvoista kasvoihin avautuu paremmin, mikäli lukija tuntee Lewisin ajattelua rakkaudesta, mutta se on ansiokas jo pelkästään romaanina tai uudelleen tulkittuna myyttinä. Teoksessa Lewisin määrittelemät neljä rakkauden muotoa ovat tärkeässä roolissa ja näyttäytyvät sekä ideaalimuodoissaan että inhimillisinä ja vääristyneinä.

Kasvoista kasvoihin on myös käännöksenä ansiokas: sen kieli on sujuvaa ja tunnelma säilyy samanlaisena kuin alkuperäisteoksessa. Se on ansiokas ja tärkeä lisä käännösklassikoihin. Jos pidit Narnioista, pidät luultavasti tästäkin. Mikäli petyit Narnioihin, mutta haluat antaa Lewisille uuden mahdollisuuden, kannattaa tarttua tähän kirjaan.

Kun aikanaan luin Kolkuttajia ensimmäistä kertaa, koukutuin alusta alkaen valtavasti ja innostus kesti suunnilleen kirjan puoliväliin asti. King rakensi jännitteitä hitaasti ja asiat ehtivät nyrjähtää vähän kerrassaan. Hahmoihin kiintyi ja heistä välitti tai inhosi. Sitä paitsi rakastan telepatiaa trooppina, ja koska kirjassa oli mutkan kautta myös sitä, olin myyty.

Kolkuttajien kohtaloksi koitui kuitenkin kirjan pituus. Vähän puolivälin jälkeen tapahtumat alkoivat junnata ja laahata, jännite laimeni ja mielenkiintokin hiipui. Kirja ei missään vaiheessa muuttunut huonoksi, mutta se olisi voinut olla yksi parhaita Kingejä - nyt se on vain aavistuksen keskitasoa parempi. Uusintalukukerralla ensimmäisen kerran tunnelmat pitivät edelleen paikkansa, joskin tällä kertaa kirja jäi myös kesken. Koska loppuratkaisu oli tiedossa, ei sinne asti jaksanut lukea toistamiseen.

Ryhdyin lukemaan Yösirkusta tietämättä siitä juuri mitään, kuten Rinja arviossaan toivoi. Odotukseni olivat kuitenkin aika korkealla, koska moni ystävistäni oli kirjaa minulle hehkuttanut. Osa täyttyi, mutta suurin osa taas valitettavasti ei.

Yösirkuksen ongelma ei ole sen kerronnassa. Kieli on kaunista, kuvailu erittäin onnistunutta ja tunnelma kohdallaan. Yösirkus miljöönä on aivan ihana! Kaikki teltat, niistä löytyvät ihmeet ja taianomaisuus nivoutuvat yhteen saumattomasti. Tunnelmapalana tämä on todella mukavaa luettavaa: itsekin hotkaisin kirjan yhdessä iltapäivässä.

Ongelmaksi omalla kohdallani kuitenkin koituivat henkilöt. Yhtä hahmoa (joka oli kyllä sitten erityisen mielenkiintoinen, mutta en voine kertoa, kenestä on kyse, etten spoilaa mahdollisia uusia lukijoita) lukuun ottamatta kaikki olivat mustavalkoisesti hyviä ja pahoja. Päähenkilöillä ei ollut lainkaan virheitä, heidän rakkaustarinansa oli tylsä ja ennalta-arvattava ja kolmiodraamakin aivan löperö. Kirjaa lukiessani turhauduin jatkuvasti siihen, että aivan loistavasta alkuasetelmasta ja miljööstä olisi saanut irti todella hyvän fantasiakirjan - mutta kirja ei toimi, jos sen hahmoista ei välitä tipan tippaa. Enkä minä oikeastaan välittänyt.

Loppuratkaisu oli ihan hauska ja osoitti kekseliäisyyttä, mutta hieman ohueksi se silti jäi. Ylipäätään kirjaa kuvaa juurikin tuo: kun kirjailija on kirjoittanut suurista tunteista ja dramaattisista tapahtumista, ne eivät kuitenkaan pääse lukijan ihon alle. Siksi Yösirkus oli minulle pettymys - mutta jokaisen kannattanee silti lukea se läpi itse, koska varsin monet ovat kirjaan ihastuneet.

Pakko... vastustaa... kiusausta... kirjoittaa pelkkää örniä koko arvosteluksi.

örni örni örni örni örni örni

Anteeksi. Vakavoidun. Oli miten oli, Huviretki hukkateille mullisti käsitykseni hauskoista lastenkirjoista. Muistan, että tartuin kirjaan aika epäluuloisesti (teini-ikäisen minäni mielestä huumori oli automaattisesti "alempaa kirjallisuutta") ja kun sitten löysinkin itseni hykertelmästä ja hihittelemästä, oli pakko nöyrtyä ja tunnustaa virheensä.

Huviretki hukkateille on kekseliäs, hauska ja lämmin kirja, jossa on kuitenkin myös jännitystä ja dramatiikkaa. Tämä sopii aivan erinomaisesti ääneenluettavaksi - ellei örni-sivuja lasketa - ja kevyeksi lukemiseksi myös aikuisille, jotka eivät ole menettäneet viehtymystään satuihin.

Ja sellaisille teini-ikäisille, jotka ovat sitä mieltä, että haluavat lukea vain Vakavia Aikuisten Kirjoja.

Sleatorin kirjojen ideat ovat yleensä mielenkiintoisia eikä Aika-avain ole poikkeus säännöstä. Se ei kuitenkaan ole yhtä näppärä kuin esimerkiksi Sokkeloportaikko tai Avaruuspeli.

Kirja kikkailee aikamatkailun mahdollisuuksilla ja myös yhteiskunnan negatiivisella kehityksellä, mikä tuntuu olevan yksi Sleatorin tavaramerkkejä. Päähenkilö on aavistuksen liian puhtoinen ollakseen kovin samaistuttava tai kiinnostava, mutta on hänelläkin hetkensä.

Paradokseja kirjassa ei juuri kaihdeta ja nuori lukija saattaakin niistä hämmentyä. Lisäksi lopun hienoinen sokerisuus ja päähenkilön muiden perheenjäsenten korostettu ilkeys pistivät lukiessa vähän silmään. Sleatorin ihmiskuvaus on usein vähän turhan tyypittelevää, mutta tässä puute korostuu.

Siitä huolimatta väittäisin, että teos on mukavaa välipalalukemista myös vanhemmille lukijoille, ja erityisesti nuorille, vasta scifiin ja aikamatkailuun tutustuville, se on varmasti nautittava lukukokemus.

Kahden negatiivisen arvostelun vuoksi päätin itsekin näpytellä tähän jotakin.

[i]Sokkeloportaikko[/i] on aivan omanlaisensa nuortenkirja - jopa sen verran kammottava ja eksentrinen, että aikuinen saattaa saada siitä nuorta enemmän irti. Se jakaa mielipiteitä.

Kirjan henkilöhahmot ovat kaikki yksilöitä, aina hiljaisesta Peteristä muita manipuloivaan Lolaan. Keskeisenä teemana toimii kamppailu inhimillisyyden ja epäinhimillisyyden välillä, ja koska kirja on lähestymistavaltaan hyvin julma, se ei herätä välttämättä kovinkaan positiivia tunteita. Taustalle rakennettu dystopia yhteiskunnasta on kerrassaan nerokas, mutta koska se tuodaan ilmi lähinnä muistoissa ja henkilöhahmojen kertomuksissa, koko kummallisen vääristynyt yhteiskuntarakenne jää helposti huomaamatta.

Sokkeloportaikka on enemmän kuin miltä se aluksi näyttää. Vaikka kirjan hyvän ja pahan välinen kamppailu on mustavalkoinen, se ei kuitenkaan toteudu aivan sillä tavoin kuin lukija olettaa. Joissain kohdin juonessa sorrutaan kliseisiin. Toisaalta, kun viisikko jakautuu kahteen leiriin, lopputulos ei ole itsestäänselvä - ainakaan minä en osannut heti päätellä, mitä tarkalleen ottaen tapahtuu.

Sokkeloportaikon idea on yksinkertaisuudessaan nerokas ja viimeinen lause on kieltämättä hirvittävä. Kirja ei kuitenkaan ole lattea tai pyöri pelkästään miljöönsä voimin - sen pinnan alla kytee paljon enemmän.

[i]Austraasian viimeiset lapset[/i] on kaunis kuvaus aikuiseksi kasvamisesta ja sen mukanaan tuomasta vastuusta. Teos on trilogian ensimmäistä osaa synkempi, Austraasian ihmemaa ei ollutkaan vain aurinkoinen paikka huolia.

Vaikka juonellisesti teos seuraakin melko perinteisen etsintäretken kaavaa, vahvat henkilöhahmot ja tekstin takaa kumpuava, ajoittain lyyrinenkin symboliikka tekevät kirjasta erilaisen ja raikkaan lukukokemuksen.

Tarinaan heittäytyminen saattaa aluksi olla kriittiselle lukijalle hankalaa, mutta kun Austraasiaa oppii katsomaan lapsen silmin, ei sieltä tahtoisi enää palatakaan.