The Big Bad Wolf

Okei. Niin. Joo. Vapiseva henkäys, hysteerinen jälkikikatus. Rauhoitu, kirjoita arvostelu.

Voi luoja. Ihana kirja.

Trisin hahmoon tykästyin enemmän loppupuolella tai oikeammin siinä alun jälkeen. Ensireaktiona ajattelin päähenkilön olevan vain tavanomaisen mielikuvituksettomasti kirjoitettu wanna-be, joka ei oikein osaa olla mitään (Mikä yllättävä kyllä paljastui erittäin hyväksi asiaksi ottaen huomioon divergenttiyden), mutta löytyihän sen vaatimattomuuden alta jo nätisti luonnettakin. Pääosin hahmokaarti jäi ohkaiseksi, mutta toki Christina herätti sympatiaa siinä missä Peterkin, koska olihan henkilö kusipäisyydessään ihana.

Niin, ja sitten Neljä...

Omistan taipumuksen suhtautua miespuolisiin keskeisiin henkilöihin nuortenkirjallisuudessa toisinaan jopa erittäin innokkaasti. Saatan olla hysteerinen, saatan teinikirkua ja kikattaa kuin esimurkku aina kuullessani hahmon nimen, saatan hyvinkin juosta ympyrää huoneessa ja hyppiä pöydältä toiselle lukiessani mukavia kohtauksia.

Kun Tris alkoi kutsua Nelosta Tobiakseksi, meikäsusi oli jo täysin rakastunut.

Kirjan järjestelmä, kaikki osastot sun muut tuntui hiiiiiiukan turhan mustavalkoiselta. Todellisuudessa kuuluisi olla erittäin paljon enemmän divergenttejä, sillä en osaisi itseänikään sijoittaa mihinkään osastoon. (Eikun osaisin, Sopuisa.) Pohja-asetelmaa en täysin osta, vaikka tuore ja mukava onkin.

Suomennos ei innostanut (syytän suomennosta, koska "tönkkö", vaikka en tietenkään ole tätä englanniksi lukenut), kieli oli lokeroa "meneehän tämä tässä". Juoni oli mukava, onnellinen loppu ja paljon kivaa kaikissa väleissä. Joko tapellaan tai sitten hempeillään... Kirja on helppo kuvitella leffaksi. Tavallaan niin eeppinen ja jatkuvasti rähistään. Odotan innolla.

Pidin, ja pidin todella (vaikka aloinkin fanittaa sarjaa ennen kuin olin selvillä edes takakansien tapahtumista). Voi Tobias...

Nautitaan vielä kun voidaan tuosta neljäpuokin keskitähtiarviosta. Vedonlyönti pystyyn! Itse asetan panokset huhtikuun kohdalle, eiköhän viimeistään silloin joku ilmaannu arvostelemaan Outolintua, joka "on niiiiin kopio Nälkäpelistä, matkustaa vaan tällä dystopia-aallon siivellä" ja totta kai on taas "niiiiiin uusi Twilight".

Pidin tästä jo enemmmän kuin ensimmäisestä. (Kymmenen pisteen kysymys: Miksei Gier vain voinut kirjoittaa näitä samojen kansien sisään? Miksi oli ihan välttämättä revittävä yhtenäiseksi sopiva teksti kahtia? Miksi??? Olisin voinut antaa yhteisniteelle jo neljä tähteä. Tälle ratkaisulle en. Teiniangstia.)

Gwen on naiivi hahmo, naiivi, mutta selkeä. Ihan mukava kertojanääni, ei mitenkän ylivertaisen älykäs. Lukijana en koe alemmuuskompleksia, "Olisinpa minäkin noin suuremmoinen." Gwen on inhimillinen.

Gideon on edelleen häilyväinen, vaikka nyt käytökselle on jo motiivi. Jos vain saisivat sen säätämisen loppuun, niin saisimme enemmän noita suloisia kohtauksia... Murr.

Vesinokkaeläin oli ihana. Ensi alkuun yllättynyt hatunnosto: "Hei, ärsyttävä sivuhenkilö ei olekaan suloinen vaan... Ärsyttävä!" Kyllähän hahmoon pian rakastui. Ihana kauhea lemmikki. Hehee.

Sanavalinnoille en kykene hurraamaan. "Voi räkä." En ole kuullut kenenkään päälle kymmenvuotiaan käyttävän noin voimallista kieltä.

Juonellisesti tämä oli ihan selkeästi kirjan loppupuolisko. Saatan muuttaa tätä kantaa, jos tuo kolmas räjähtää täysin käsiin eeppisellä lopputaistollaan.

Jäi kutittavaan tilanteeseen. Perinteinen lopetus, Gwenin nyt vain täytyy kuolla. Ei varmana täydy. Mutta miten vain, täytyy kolmaskin lisätä lukulistalle.

On häiritsevää pitää oikeasti sarjasta, josta keksii niin paljon negatiivista hiustenhalkomisvalitusta. Tämä nyt vain on niin pirteä ja iloinen ja optimistinen... Hyvän mielen kirja. Hauska. Ja edelleen ärsyttävän lyhyt.

Miten on mahdollista, että keskiarvoltaan kolmen pilkku yhdeksänkymmenenyhden teos saa meikäsudelta vain kaksi ja puoli tähteä? Enkä minä ole edes erikoisen kriittinen lukija.

Kirjoitustyyli puudutti jo aktiivisesti ensimmäisille sivuille. Sookie saattoi hyvinkin olla erikoisen tunteellinen henkilö, joka suri ja nauroi ja pelkäsi ja niin päin pois. Sivujen läpi tämä vain ei erikoisemmin välittynyt allekirjoittaneelle. Luettelin lukiessani adjektiiveja mielessäni: monotoninen, tylsä, hidas, yksinkertainen, puuduttava. Ja neutraali. Jos tahtoo luoda oohlalaa ihkun vampyyrin, neutraali nyt on viimeinen kannattava adjektiivi.

Koko kirja on neutraali. Sookie, kamoon, mummi kuolee, olet rakastunut vampyyriin, lisää porukkaa lakoaa, veljesi on ääliö, olet hyväksikäytetty lapsena, kaikkea mahdollista, kultaseni. MISSÄ TUNNE???? Sen ainoan kerran kun vaikutti päähenkilökin jotain tuntevan, oli kisumisun kuolema.
. . . Mitä?

AAAAAAAAARGH!!!! Kirja, jossa jatkuvasti tapahtuu jotain ei saisi olla näin puuduttavaa. Yksityiskohtainen monotoninen kerronta, joka ei herätä juuri oikein todellakaan yhtään mitään, ei pelitä. Vaikka seksikohta kuvaillaan tarkasti ja yksityiskohtaisesti, on pieneen repliikkin "Oi Bill, älä lopeta" ladattu kaikki tunne koko kohtauksesta. Ja koska kertojaääni nyt on mitä on... Kassakuitit ovat muuten harvinaisen kiinnostavia. Meinaan. Hinta. Tuote. Arvonlisävero.

Vaikkei kirja erikoisen tunteellinen olekaan, minut se sai raivon partaalle. Tälläkin hetkellä hymyilen herkkää, kaunista hymyäni, joka varoittaa lähelle eksyneitä kiertämään kauempaa. Ihan tosissani tahdon kuristaa jonkun. Sookien. Ja Billin. Samin. Pari muutakin.

Veren voima väittää alkuun ahkerasti, että maailma ajattelee Sookien olevan vammainen hullu, jota kaikki vihaavat. Yllättäen nurkkien takaa hyppii toinen toistaan hurmaavampia mieshenkilöitä, joilla kaikilla on kiinnostusta tytsyä kohtaan. Ihan tosi? Ei niinkuin yhtään kuulosta epäuskottavalta?

Olen viidentoista. Olen oikeutettu purkamaan tunteitani epäkypsästi kiroillen epäkypsään arvosteluuni, jossa en luettele ainuttakaan kunnollista perustelua. Olen oikeutettu syyttämään kirjailijaa rikoksista, joihin mahdollisesti itse olen syyllinen negatiivisella asenteellani ja katkonaisella lukemisellani. Ihan sama.

Kirjalle on syötetty steroideja. Kankeudestaan huolimatta pärjää niin hyvin.

Ennemmin minä Twilighteja luen. Vaikka jostain syystä on pakottava tarve kahlata tämäkin loputon sarja kokonaan.

Eka ja toka kirja vetivät maton alta tosi kivasti. Ensin Alex jää kiinni ja kuolee, sitten yllättäen onkin elossa. !!!!!!!!!!!!! Jo on reilua. Jokaisen kirjan kohdalla teki mieli niin tappaa joku. Julian yleensä... Desibelit kirkuvat lukijaa vaikenemaan. Kiitti vaan Oliver.

Alex on ihana. Ekan kirjan arvostelussa en muistaakseni herrasta pitänyt, mutta nyt voisin niin kuolla hänenkin vuokseen. Rakastan häntä nyt ja aina ja näin päin pois ja ikuisesti. Jotain sen suuntaista. Lena nyt on hitusen tylsä, mutta menee siinä. Kertojanääni on kaunis, joten mitäpä sitä hahmoa haukkumaan.

Korven tyypeissä on asennetta. Jokainen heistä on yksilö. Nämä erilaiset yksilöt vain muistuttavat toisiaan hiukan liian paljon. Lenan äiti oli ainut erilainen. Äidimpi kuin muut.

Hanan luvut olivat alkukirjasta syy, miksi luin tätä nopeammin eteenpäin. Lopussa kirosin niiden vievän tilaa Lenalta. Jäin miettimään. Ovatko "parannetut" oikeasti tunteettomia vai teeskenteleekö heistä jokainen?

Julianista en pitänyt. Rasittava jäbä.

Rakkaustarina on kliseinen ja ennalta-arvattava. Kaava on tavallinen, mutta kaikki muu tekee kirjasta ainutlaatuisen. Kaikki siinä ympärillä... Korpi, zombimaa, idea... Requiem ja koko sarja on niin aito ja erilainen. Karsea. Ihana.

En tahtonut lukea tätä. Ensimmäisen osan luin ja itkin, toinen repi maton alta. Pelkäsin kolmosen loppua valmiiksi. Ja ihan aiheesta... Ei kolmiodraamaa voi lopettaa kertomatta kenet Lena valitsee!!!! Tai no joo, voi, koska Alex nyt on ainut oikea vaihtoehto. Toivotaan, että vastarinta voittaa.

Yleensäkin, parhaita dystopioita, joita olen lukenut.

Voisi olla mielenkiintoista kuulla, mitä arviota kirja olisi saanut jos kukaan ei olisi kertonut Sonja Kinnusen ikää. "Jääsielun uskomattoman koukuttavan tarinan tekee vielä uskomattomammaksi se, että keravalainen Sonja Kinnunen on kirjoittanut sen vain 15-vuotiaana." Aaaaaaaaha. Eli kolmekymppiseltä kirjailijalta tämä olisi "vain" uskomattoman koukuttava eli suunnilleen aika mitätön teos? Kirja saa tähden lisää, koska Kinnunen on vielä nuori?

Jääsielu on hyvä kirja. Se ei tarvitse kirjailijan iällä mainostamista. Se hurmaa jo itsellään. Ymmärrän joo kustantamojen rahantekotavoitteen. Mutta ärsyttää.

Juoni kirjassa on tavallaan aika perinteinen. Jääsielu, jonka tuntomerkkeihin soveltuu täysin eräs hahmo. Rakkaustarina ja totta kai yllätysloppu, jossa murhaajaksi paljastuu nurkan takaa hyökkäävä henkilö. Kuitenkin, lopun murha- /itsemurhakierre jäi sykkimään rahtusen turhan kovaa. Loppu oli upea, se sopi täydellisesti hahmoihin. Surullinen joo, (Fabian sulatti sydämen täysin) mutta onnistunut ja taitava.

Hahmoissa on onnistuttu. Sebastian on jokseenkin niin... Tavallaan sisäisesti hyvä, mutta liattu henkilö. Kärsivä, katkera, kaunis. Fabian on tunteellinen, pääosin positiivinen. Vienna on niin hyvä, ettei ihmismieli vain käsitä asiaa. Niin... Ainutlaatuinen. Jokaisen persoona elää paperilla ja hehkuu valoaan.

Pariin otteeseen hampaat kirskahtivat toistoon, mutta säälimättömän kauniit kielikuvat ja kuvaukset kohosivat plussan puolelle. Preesens ei ihan toiminut tekstissä, maistui makuuni liian... Väärältä. Vaikka eihän sitä todella huomaa lukiessaan. Ja se taito, millä Hallstattin kylä on maalattu... Tässä kohtaa allekirjoitan takakannen. Niin säälimättömän todentuntuista, realistista ja järkyttävän kaunista. Todella kykeni näkemään kylän ja hahmot, koko maailman.

Nopealukuinen, kiinnostava, viisas. Eikä kirjailijan iällä ole mitään väliä.