The Big Bad Wolf

Kannen perusteella luokittelin kirjan itseäni nuoremmille, joten kesti tällainen pieni ikuisuus, ennen kuin oikeasti uskaltauduin lukemaan. Lisäksi pelkään vaaleanpunaista väriä.

Kerronta on hyvää. Erittäin ärsyttäviä olivat \"voimasanat\" ja \"haukkumanimet\", vaikka niihin ehti tottua. Nopealukista ja helppoa.

Hahmot toimivat kivasti. Gwen oli turhan naiivi ja tuntui joissain kohdissa loikanneen kunnon tyttöhöttöhörpötyskirjasta fantasiamaailmaan. Georgia Nicholsonia en mainitse esimerkiksi, koska en tiedä millainen hän on. En ainakaan lukenut koko sarjaa yhteen menoon viimekeväisenä viikonloppuna. Sarjahan on ikivanha.

Piti siis kehua lutusia pikkuaaveita ja Dr Whitea. Gideon jäi vähän turhan ohkaiseksi. Hahmona tyyppiä, josta periaatteessa pitäisin (Tuota, miespuolinen... Melkein fantasiaolento tai ainakin aikamatkaaja... Ja niin edelleen...) mutta kun jätkä vaihtoi kantaansa pohjustamatta ja liian nopeasti. Ensin pidetään Charlottesta ja sitten tietenkin Gwenistä. Missä kissatappelut ja veriset kolmiodraamat? Missä pirulliset suunnitelmat?

Kirjassa riittäisi potentiaalia kevyesti neljään tähteen, sillä Rubiininpuna on erittäin hyvä alku. Erittäin, erittäin perinteistä kaavaa noudattava, hyvä, oletettava alku kirjalle. Gideon suuteli Gweniä rippituolissa, okei. Kiva tauko tähän sopisi, uusi luku ja niin edelleen, mutta ei vielä lopetus. Mitä Charlotte ajattelee? Säätämistä kolmen välillä, kunnes jotain, dramaattista tapahtuu, Lucy ja Paul ovat hyviksiä, Dr White pahis, Gwen liittoutuu jonkun kanssa ja joku pettää hänet, kaikki räjähtää ja kabum miekkailusali tuhoutuu, mutta erittäin tärkeä eliksiiri pelastuu pahikselta (joka voi olla kuka tahansa yllämainituista) eikä asiasta tiedä kukaan muu kuin Gwen. Pienempi riviväli ja lisää tekstiä, enemmän tapahtumia. Kiitos. Jos haluan jättää kirjan kesken, voin tehdä sen. Kirjailija ei saa lopettaa. Enkä minä halunnut lopettaa tähän!!!

Jatko-osa varaukseen...

Okei, nyt heräsi Twilight-huuman tapainen kirkumispakko. Voi juma. Ihana kirja, reippaasti paranormaalin romantiikan parhaimmistoa. Ja vielä suomalainen, yeah!

No niin, rauhoitutaan. Kun genren kirjoja lähtee lukemaan, joko odottaa paljon tai vain suhtautuu kriittisesti. Allekirjoittanut jälkimmäistä, joten positiivinen yllätys oli suurehko. Kritisoin kielen, joka ensimmäisillä sivuilla häiritsi, oli makuuni liian tylsähköä. Loppupeleissä sekin kääntyi vain hyväksi. Mitään ei selitetty liikaa. Kirjaan ei mahtunut ainuttakaan suomentajan sanamokaa, jotka eniten Twilightin alagenressä häiritsee. (Hmmm... Miksiköhän?)

Raisa oli Bella monessa mielessä. He ovat kumpikin naispuolisia henkilöitä ja minä-kertojina. He rakastuvat hahmoon, joka ei ole ihminen.

Oikeasti. Bella... Tuota, mitä? On olemassa, ihkuttaa Eddietä, vonkaa ja hengaa lapsuudenkamunsa autotallissa? Raisa on taiteilija, viiltelee, ryyppää ja kärsii äitinsä kuolemasta. Bellan isoin ongelma on vampyyrina olemattomuus, joka sekin sitten ratkesi. Sana kuin verrataan Luukaupunkia tai Nälkäpeliä Twilightiin. Mitä h*****in yhteistä niillä on??? Parasta Raisassa oli, ettei hänelle tarvinnut vääntää susitotuutta rautalangasta. Fiksu tyttö tajusi asian itse.

Mikael on aivan tajuttoman ihana. Yritin siivota samalla kun Kesytön odotteli yöpöydällä. Siitä mitään tullut. Mikael on juuri sellainen miespääosa, jolle kuolaan ihan joka tapauksessa. Siis, komea jii än ee. Teini-ihkutus ei kuulu vakavaluintoiseen ja viralliseen arvosteluun, joka tämä ilmiselvästi on.

Juoni oli hyvä. Kun Raisa lopussa vain lähti... Huusin ja kiljuin, kirosin kirjailijaa ja kiittelin häntä onnistuneesta lopusta. Onnellinen, hempeä lopetus oli se, mitä tahdoin, mutta vähemmän perinteinen toimi myös.

Mulla on sukua Kajaanin lähellä. Estän itseäni soittamasta hysteeristä sekoilupuhelua ja kyselemästä kuuluuko sukuni jäseniä ihmissusilaumaan. Noh, kuitenkin. Voitto kotiin, Suomessa todellakin osataan! Jenkkilä jää niin toiseksi...

Pidän susista. Todella paljon. Sekin on hyvä puoli kirjassa, ettei hirviöjätkä ollutkaan vampyyri.

Rakastuin..

Minäkin luin uusiksi leffan ansiosta ja oikeastaan pidin tästä enemmän toisella kerralla. Ei yllä sarjan suosikkieni tasolle, mutta hyvä silti.

Tarina tuntui vielä ohuelta, vaikka JC = Jace on suosikkikäänteitäni sarjassa (vaikka seuraavat kaksi kirjaa itkinkin tuskissani kun Clary ja Jace eivät voineet olla yhdessä...).

Jace on aivan ykkönen, koskaan en häntä väsy ihkuttamaan. Valentinekin on kiinnostava, Alec, Isabelle ja Hodge raikkaita ja kivoja.

Kielellisesti en pidä Luukaupunkia mestariteoksena. Sarjan edetessä Clare onneksi kehittyy, ja toisella lukukerralla en enää kiinnittänyt huomiota pääosin sanaratkaisuihin.

Ei tähän niin koukkuunnu, vaikka mukavan nopealukuinen onkin. Omaa vikaani ärsyynnyin valtavasti ekalla lukukahlauksella. Ensimmäiset luvut luin junassa ja asemalla (minkä vuoksi instituutti muistuttaa edelleen minulle Tampereen rautatieasemaa...), sekalaisesti lukuja aina välillä, ja puolen vuoden kuluttua loppuun taas reissussa. Pokkarin kohtalo vain on matkustaa... Olisi pitänyt lukea kokonaisena kirjana.

Nyt jaksoin jo nauraa kaikelle vähänkin huvittavalle (\"Minulla on ehdotus.\" \"Anna kun arvaan. Onko se \'älä tapa minua\'?\") ja kiduin kun en päässyt välittämään iloani kavereille tekstauskiellon takia. Huumori on hauskaa tässä sarjassa, vaikka joskus ylenkatsoin sitä.

Kirja jätti typerät fiilikset. Haluan kuollakseni tietää mitä tapahtuu kohta, mikä on ärsyttävää, sillä lopetin juuri uusimman osan. Tiedän erittäin hyvin mitä tulevassa tapahtuu, mutta minä ei vain usko. Aaaargh. Mikään muu kirja sarjasta ei ole herättänyt uteliaisuutta, ei tämäkään aluksi. Häiritsevää.

Hyvä kirja, parempi sarja, paras Jace.

En ole kirkunut näin paljoa varmaan vuoteen. Loppuratkaisu sai puolittain hyvälle tuulelle, vaikka toisaalta (eikä pelkästään huonossa mielessä) tasoitti tunteita paljolti. Tosiaan viimeisten sadan sivun aikana huusin ja kiljuin ohjeita ja kirouksia, mutta viimeinen sivu... Okei.

Juonellisesti Kadotettujen sielujen kaupunki on vähän heikompi kuin muut osat. Allekirjoittaneen makuun liian paljon väen vängällä väänneltyjä ratkaisuja. Kun Jace ensimmäisen kerran palasi itsekseen, syy siihen meni vähän liian yli uskottavuuden rajan. Kaikki päättyi hyvin, njaa... Suoraan sanottuna välitän vain Jacen ja Claryn suhteesta, ja kaikki vähemmän onnelliset loput (Alec ja Magnus erosivat, Sebastian ilkeilee piilossaan...) tuntuvat vain pakolla väännetyiltä, ettei loppu makeilisi liikaa.

Voiko Clare korjailla näin suuren osan sivujuonista onnellisiksi ja jos ei, niin...? Haluan lempihahmojeni tarinoiden päättyvän onnellisesti ja rakastan joka ainoaa hahmoa sarjasta! Ja liiat onnelliset loput pilaavat tarinan, joten... Aargeahhhh!

Sebastian on harvinaisen herkullinen hahmo ja vaikka ideanana en pidä \"Valentine on pahis kolme ekaa kirjaa ja hänen poikansa jatkaa siitä eteenpäin\" -ajatuksesta, Sebastian vetää roolinsa loistavasti. Feikki-Jace ja oikea Jace on myös rakennettu taitavasti. Hahmokaarti yleensäkin on parasta Varjojen kaupungeissa.

Kokonaisuudessaan hyvä kirja. En ole nauranut muille osille näin paljoa, vaikka mahdollisesti huumori on pysynyt samana läpi sarjan. Odotan kuudetta osaa, vaikka tuskinpa luen sitä englanniksi.

Sarjaan sisäistyneen läheisen kannalta varmaan hiukan rasittava kirja... Kaverini taitaa haeskella uutta, salaista numeroa kun tuli tekstailtua hiukan liian usein teenager girl -tyyliin. \"Jaceee!!!!älä ole idiootti!!!!luv ya,SEBASTIAN!!!!KUOLE!!!!\" Näin.

Henkilökohtaisesti kirja ei sykähdyttänyt niin paljoa kuin edellinen osa, joka vihdoin koukutti minut tähän sarjaan. Ei ole Lasikaupungin voittanutta...

Hahmot ihania, kuten aina. Tykästyin myös oikeasti Isabelleen. Clarystakin tuli jo enemmän mukava kuin ärsyttävä. Ja Jacea tuskin tarvitsee edes mainita, kun puhutaan suosikeista.

Juoni toimi yllättävän hyvin huomioiden, että kyseessä on venytetyn trilogian neljäs osa. Komediallisia piirteitä on sopivasti, perhosia vatsassa -fiiliksiä, pahiksia... Onnistunutta. Jouduin nielemään nyrkkini kun yritin pidätellä naurua lukiessani Simonin tyttökavereista.

Spoilasin itselleni lopun ja vannoin lukevani Langenneiden Enkelten kaupungin vasta kun saisin viitososan käsiini samalla. Ihan hyvä vain, vitonen on jo puoliksi avattuna sylissä. Ei loppu niin kamala ollut... (Sanoo hän, jonka mielipiteisiin ei voi spoilereiden ja yllätyksettömien olosuhteiden vuoksi luottaa.) Tietenkin vihaan vihaan vihaan rakastan Sebastiania, kun hän meni ja varasti Jacen, mutta... Annan anteeksi viisi masentavaa sivua niiden kolmensadankahdeksankymmenenkuuden ihanamman sivun vuoksi.

Ja koska tosiaan valmistaudun lukemaan seuraavaa osaa...

Yhteenlaskettuna pidin kirjasta paljon ja ihan oikeasti. En kritisoi kieltäkään enää, sillä se on parantunut ja lakannut häiritsemästä. Tekisi mieli lukea sarjaa uusiksi kun kuutonen vain suvaitsee ilmestyä ja nykyään se on allekirjoittaneelle erittäin harvinaista. Mutta kun kaikki toimii... Mikäpä siinä.

Tiedättekö tunteen, kun tahtoo hiukan vain kirkua, revetä paikoiltaan, aiheuttaa kattoremontin ja seliseliselittää miten maailma on kaunis ja lopetus epäreilu? Kiitos, Rick.

Enkunkielisen alkuperäisteoksen (brittiversioidun pokkarin puoliväliin) lukeneena ei enää arvosta suomennoksia niin paljon. Loppupuoliskolla nautti enemmän sujuvasta ja hauskasta kielestä, kun aivot eivät enää ensisijaisesti kironneet sanavalintoja tai valitelleet \"nuorisokielestä\". Hauskaa, etteivät samat asiat pistäneet silmään, kun tekstiä luki ekaa kertaa ja suomeksi.

Riordanille sopii minäkertoja paljon paremmin. Muutamilla hahmoilla (kuten Leolla) hän toimii, mutta Percy tuntuu miltei vieraalta. Ja tästä sopivasti pääsee juttelemaan hahmoista... Erittäin onnistunutta on sankarien tasa-arvoisuus. Ei Percy Jacksonien Percy & kaverit -toimintaa vaan oikeasti seitsemän puoliveristä pelastamassa maailmaa. Iso plussa tästä.

Huumori on aina tasoa Riordan. Team Leo on legendaarinen. Ja hirviöiden typeryys ja huijattavuus jaksaa naurattaa aina. Percyjen ja Kanen aikakirjojen luvunnimiä jäin kaipaamaan.

Loppu oli ärsyttävä, koska se loppui. Mitä kaverit ovat järkyttyneet, minä en. Percy hyppäsi Tartarokseen ollakseen Annabethin kanssa, ei se niin järkkyä ole. Ei järkkyä, sairaan suloista!!! Ihana Percy...

Tuttua Riordania, ei pettänyt taaskaan. House of Hades, me odotamme.