The Big Bad Wolf

Todella virkistävä kirja.

Kertte ei ollut perus kiltti talonpoikaistyttö, vaan mukana oli särmää. Ilkeyttä, vahingoniloa. Piristävää. Muut hahmot sopivat myös omiin rooleihinsa, kukaan ei sulautunut seinään ja kaikilla oli oma luonne.

Historiallisesta pätevyydestä en osaa sanoa mitään. Peseminen häiritsi, ei mielikuvien pohjalta sopinut aikaan. Mutta muuten, läpi meni kaikkineen. Loitsut ja taiat eteenkin.

Kalvaat tytöt ja muut henget jäivät turhan vähälle huomiolle, olisi ollut kiintoisaa lukea niistä lisää.

Kirjoitustyyli iski myös, mukava lukea. Ehdottomasti jatkan sarjan (onko tämä sarja) parissa.

Luin kirjan viime yönä yhdeltä istumalta. Melkein itkin, sillä, voi luoja, Rosvoruhtinas on kenties minulle rakkain kirja ikinä.

Osaan ensimmäisen sivun ulkoa, samoin sitä seuraavat kolmesataaviisikymmentäkahdeksan. Ei todellakaan vaikuta negatiivisesti lukukokemukseen.

Enkä tahdo yleistää, mutta tiedän monen teistä rakastavan Pottereita henkeen ja vereen. Tämä on sitä täsmälleen samaa rakkautta. Kun on kasvanut kiinni kirjaan, eikä koskaan ole valmis kasvamaan siitä ulos. Siihen on sotkeutunut hellyyttä ja nostalgiaa. Enkä minä aio päästää tästä irti.

Funke on eräs absoluuttisista lempikirjailijoistani. Rosvoruhtinaan lisäksi Mustesydän-trilogia on loistava ja ovat Recklessitkin ihania. Se on aika yksinkertaista, miksi.

Kirjoitustyyli.

Satumainen ja runollinen, niin kauniisti soljuva teksti. Rosvoruhtinas on selkeästi lapsille & nuorille kirjoitettu, mikä lisää kirjan hurmaavuutta. Kadehdin hiukan.

Tarinakin on täynnä taikaa ja salaperäisyyksiä. Venetsia on ihanteellinen miljöö ja paikkakuvaukset tekevät Rosvoruhtinaasta vieläkin herkullisemman. Juonikin löytyy sitä kaipaaville. Pikkuhukkana jännitin ihan kympillä loppukäänteitä, mutta se on kyllä hiukan karissut vuosien aikana.

Hahmoista sitten. Scip taisi olla ensimmäinen kirjaihastukseni, ovat nuo pikkuvarkaat aina sulattaneet sydämen. Kaikki Tähtipiilon asukit, ja Victor, Ida, Renzo... Sydän sydän. Prosperin ja Bon veljeys on ihanaa luettavaa. Toinen tuplasydän. Pahiksetkin ovat hauskoja, paitsi dottor Massimo. Ikävä mies.

Victorin kilpikonnat ovat kenties suloisimmat otukset ikinä.

Joo, Rosvoruhtinas on mulle rakkaimpia kirjoja ikinä. Voisin itkeä, koska omistan tämän. Niin onnellinen.

Taidan pelätä vettä hiukan.

Äärimmäisen miellyttävästi ja sujuvasti kirjoitettu persoonallinen kirja. Yleensä kun luen, joudun kytketään aivot pois päältä, etten keskity tapahtumien seuraamisen sijaan sanavalintojen korjaamiseen. Nyt ei tarvinnut. Jääskeläinen kirjoittaa hyvin eri tavoin kuin minä, mutta tyyli on uskomattoman kaunis ja taidokas.

Dialogi on realistista ja jo pelkistä repliikeistä tunnistaa hahmon suoraan. Ja itse henkilöt... Ei tule mieleen, milloin viimeksi olen törmännyt ainoaankaan näin todentuntuiseen hahmokaartiin. Vaikka hän-kertoja onkin Juditin kannalla kaikki 550 sivua (poislukien minäkertoja-palat, joista en aio spoilata mutta joista käy irti muidenkin hahmojen ajatuksia), jopa yksittäiset sivuhenkilöit välittyvät hämmentävän hyvin lukijalle. Mauri oli aivan ihana, ja Leomouru myös. Martta creepy pahemmin, mutta hyi olkoon, pystyi häneenkin samaistumaan.

Ketään ei voinut inhota. Kuka tahansa heistä voisi kävellä kadulla vastaan.

En nyt tiedä pelattavuudesta, mutta kyllä tämä vähintäänkin jännittävä oli. Kun nimi aukenee, ollaan aaaika creepyillä kohdilla menossa. Ja kuten mainittu, aquafobia iski. Yritän rauhoittua ja ajatella ettei vedenpaisumus oikein millään yltäisi tänne kolmanteen kerrokseen... Kai...

Olin hiukan varauksellinen, kun tajusin kirjan jutustelevan pitkät pätkät fundamentalismiateismiagnotisijuttua, mutta Jääskeläinen onnistui vetämään sen hyvin. Kaikesta löytyy moitittavaa, ja totta kai kaikkea saa tai pitääkin kritisoida, mutta minulle ei yritetty myydä mitään eikä ketään alettu haukkua.

Tämä on hieno kirja, hieno tuttavuus. Onnekseni lisää Jääskeläistä odottaa lukijaansa, vaikka kuulopuheiden perusteella paras tulikin jo lukaistua.

Kirjasta jäi surullinen olo. Ei haikea vaan surullinen. En tiedä olenko iloinen asiasta (Tulipas hienosti ilmaistua), kun se herkkä haikeus olisi sopinut paremmin.

Suuria tunteita ei syty. Hahmot jees, en inhonnut ketään, mutta en erityisemmin ihastunutkaan. Ihan fine oli se, ettei päähenkilö ensimmäisenä juossut suureen seikkailuun vaan jarrutteli. Sisko ärsytti.

Olisin pitänyt erilaisesta loppuratkaisusta. Erotaan mutta ollaan ONNELLISIA. Eikä olla yhdessä ja olla meh onko näin parasta.

Haavekaupunki pelottaa mua. Haaveet ja aaveet ja tehtaat. Severi. En tykännyt yhtään, koska pelotti. Oli Jonikin aika creepy. Ja sen isä. Ja Alpertti.

Kirjoitustyyli ei iskenyt, vähän turhan yksinkertainen.

Nopealukuinen. Kelloja, luistinrata, vanhoja ihmisiä ja nuoria ihmisiä. Kokeile pois, ei vie paljoa aikaa.

Takakansi antaa aika lattean kuvan. Tai jos pysähtyy (kuten minä) tuohon esikoisteoksen kohdalle, odotukset pysyvät korkealla. Mutta muuten, ”Epävarma teini-ikäinen päähenkilö huomaa itsestään jotain paranormaalia omg kumpi on voimakkaampi ja kaikkea kauhistuttavan jännittävää tapahtuu kiinnostusta herättävä kyssärimerkki vielä loppuun.”

Ei ihan tule Carrie mieleen tästä, vai mitä?

Kirja on lyhyt, mutta ehjä. Sotkuinen hyppely asiaomaelämänkertatietomuistelmateksteistä normaaliin kerrontaan miellytti tavallaan suuresti, vaikka tuo tarinan vienti eteenpäin ”reaaliajassa” kiinnostikin huomattavasti enemmän.

Rakastuin Kingin tapaan kirjoittaa. Ajatukset. Eivät ne ole lauseita, kuvia ja sanoja. Ostin kaiken. Ja eri kertojaäänien eroavaisuudet, persoonat. Ylipäätään hahmot eivät kuolettaneet tylsyydellään tai stereotypioillaan. Oli suosittua tyttöä, epäsuosittua tyttöä, tyttöä, joka rikkoi sääntöjä ollakseen kiva… Mutta silti. En ärsyyntynyt.

Loppukäänne ei ihan vetänyt mattoa alta, koska juoni oli aika selkeä ja yllätyksetön plus sijaistoimintojen ansiosta tämänkin kirjan lukemiseen meni se kolmisen kuukautta. Tuota siis joo, 200 sivua. Tarina oli aika perus, ei parasta antia teoksesta.

Jäätävä sarja.

Onhan se mukava kuulla, että porukka pitää viehättävänä, kun harva mies on koskaan ihastunut Sookieen.

Paitsi mitä, neljä kaveria? Neljä aika semi perus seksikästä komeaa urosta. Yhtä aikaa.

Joo, Sookie on aika inhottu ja hyljeksitty ja niin friikki, ettei kenellekään kelpaa.

Tää on ihan mahtava. Oikeasti. Kaikki kolmioneliöviisiö- ja lopulta kuusiodraamat vaan parantavat tätä. Makoisa kirja. Nauroin itselleni kolmetoista lisävuotta.

Team Eric. Tule takaisin!

Oma taivas on kaunis kirja. Vaikka se sisältää hyvin inhottavia elementtejä, kirja ei mässäile kurjuudella.

Hahmoista Lindsey lämmitti sydäntä eniten, samoin Jack. Susie oli myös kiva, ei ruikuttanut vaan kaipasi, mutta silti jotain jäi puuttumaan. Ketään ei oppinut inhoamaan, sillä (hiukan inhottaa myöntää) joka ikistä hahmoa onnistui ymmärtämään, edes jossain määrin.

Kirjoitustyyli on koruton ja raikas. Teksti soljuu eteenpäin takkuilematta ja kikkailematta, vaikka tavallaan jälkimmäistä odottaisi tämän kaltaiselta kirjalta.

Suru ja ylitsepääseminen (/-mättömyys) on realistista. Hyvin, hyvin kaunis kirja.

Itkin lopussa.

Eric on kiva. Hotimpi kuin Bill.

Vähän pettynyt olo. Kuuleman mukaan tämä on sarjan paras kirja... Ei siinä mitään. Myönnän minäkin, parempi kuin edelliset.

Mutta... Nytkö lähdetään taas alamäkeen?

Joo. Eka osa oli einiinkovinhyvä lukukokemus, toisesta ylöspäin meno on parantunut, tai ehkä sitä vaan tulee otettua nämä halpana viihteenä. Veren imussa on kuitenkin ensimmäinen sarjan kirja, josta pidin muutenkin kuin vain aivohöttönä. (Vaikka sainkin hysteerisiä naurukohtauksia, kun Sookie kertoi, ettei koskaan ollut tavannut muita kuin kristittyjä. Tai kun hän meni ja kehui laajaa sanavarastoaan. Rukoilen, että se oli sarkasmia. Tyyppi ei tiennyt mikä on wicca. 26-vuotias nainen. Hei pliis.)

Loppu jäi vähän kutisemaan. En hirveän usein vedä kohtausta cliffhangereista. Jaksan ihan hyvin odottaa. Mutta nyt kun vitonen on näppien ulottuvissa ihan kirjaimellisesti... Ja eniten naurattaa se, että mua kiinnostaa Sookien ja Ericin jatko. Ei niinkään nämä yliluonnolliset taistelutappelusäätämiset. (Peukut pystyssä Ericin puolesta. Yhdeksän kirjaa jäljellä, ehtii Sookie pelehtiä muiden miesten kanssa myöhemminkin.)

Pidin hahmojen nimistä, vaikka itse henkilöt jäivät hiukan haaleiksi. Vaikka pääosin porukka on pitänyt Teklaa ärsyttävänä, itse mielsin tytön aika neutraaliksi. Ja pikkuveikka kyllä ärsytti reippaasti enemmän.

Kieli ei hurmannut lähinnä toistonsa vuoksi. Joihinkin sanoihin törmäsi liian usein saman kappaleen sisällä (suomessa taitanee löytyä muutama synonyymi sanalle lumi) mutta myös uusien asioiden vertailu vanhoihin. Tekla automaattisesti kertoo miten isoäidin lapsuudessa kaikki oli erilaista ja nyt Muutoksen jälkeen on näin. Jäi vähän kummallinen fiilis. Kun maailma on Teklalle normaali, miksi kaikkea piti pohtia niin tarkkaan? Plus minä taidan olla näitä isoäitejä. Minä tiedän jo, millainen maailma on nyt eli ennen.

Nuorempana, joskus 12-vuotiaana olisi iskenyt. Piti sitten mennä kasvamaan.

Niskaan putoava taivas on ihan mukava kirja, jonka voi haukata kesken paksumpien teosten. Leppoisa välipala. Tulee tuoreemmatkin osat lukaistua läpi aika varmasti.

Ja kannesta on vielä mainittava. Hyvin kaunis.

Hurmaava kirja. Ensimmäiset osat olisivat menneet yhdistettynä aivan varmasti neljällä tähdellä läpi, mutta näin kahtia jaettuna (rahastusta!) ansaitsivat vain kolmoset ja plussaa. Smaragdinvihreä sen sijaan oli kokonainen kirja, josta löytyi sekä alku että loppu, ei vain toista.

Hahmoista on vaikea olla pitämättä, sillä heissä on joko jotain äärettömän suloista ja ihanaa tai kiehtovan ärsyttävää. Paitsi Gideon. Onko herra pelkästään lapsellinen ja ärsyttävä vai teennäisen ihana nuorimies? En pääse hahmon sisälle. En tajua häntä. En pidä hänestä. Gwenny taas on ihana.

Juonittelut ja aikamatkustelukuviot innostivat. Lukuisat yksityiskohdat piristivät myös, kuten virkatut pehmoeläimet. Ja Gwenin nokkaeläindemoni, lutunen otus. Huumoria löytyy myös

Vähän harmittaa, ettei tulevaisuudesta matkustettu missään vaiheessa nykyisyyteen. Olisi tuonut kivoja lisäkoukeroita.

Oikeastaan tämä on sarjan paras kirja. Kokonaisuutensa puolesta. Nautin suunnattomasti, mutta olen onnellinen, ettei tätä venytetä enää pidemmälle. Trilogia tuntuu käsissä niin sopivalta, että venyttävät osat vain floppaisivat koko idean syvälle valtamerten pohjalle. Hieno sarja. Hieno kirja.

(Viitaten edellisiin arvosteluihin. Kyllä. Rakastua ei voi ensisilmäyksellä. Gideon, pliis, Gwenny rakas. Se on tulista ihastusta, jota te toisianne kohtaan tunnette. Rakkaus on sitä, että elää pitkiä päiviä yhdessä ja pysyy tukena vuosien jälkeen. Kahdessa viikossa ollaan ihastuneita, herrajumala. (Me katsottiin dokkaria terveystiedon tunnilla. Siellä oli rakkaustohtori.))