ShadowMaker

Lupasin itselleni viime vuonna kesällä, että luen Hobitin ennen kuin sen ensimmäinen osa tarinasta (Odottamaton matka) tulisi elokuvateattereihin. Mutta sitten, kuten arvata jo saattaa, koko lukuprosessi hiukan unohtui. Olinhan koko kesän kiireinen, ja sitä kiirettä jatkui sitten syksyynkin kun koulut alkoivat... Alkutalvikin tuli ennen kuin sitä huomasikaan. Ja kappas vaan: sitten 12.12.12 olinkin pulassa, kun menin elokuvateatteriin, enkä ollut lukenut sivuakaan koko kirjasta. Hiukan häpeissänihän siellä oli, kun tuntui, että kaikki muut elokuvateatterissa olivat lukeneet kirjan, ja tiesivät kaiken siitä.
Kun aloitti sitten lukemisen, katumus (siitä etten lukenut kirjaa ennemmin elokuvan tuloa) painoi. Kun sitä jo tiesi kirjan juonesta n. yhden kolmasosan. En osannut nauttia koko sydämelläni, kun tiesin, mitä tuleman pitää.
Mutta sitten kun elokuvassa tapahtuneet tapahtumat oltiin käsitelty, aloin kiintyä kirjaan, kuin Klonkku sormusten sormukseen.

Tämä on ensimmäinen Tolkienin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Päätin aloittaa Hobitista, sitten siirtyä Taruun Sormusten Herrasta, ja viimeiseksi Silmarillioniin (Suunnitelmiin tuli kuitenkin tässä lähiaikoina muutos, kun koulun kirjastosta piti valita jokin kirja, jota lukisi ja tutkisi syvällisemmin. Koulunkirjastosta löytyi Silmarillion, eikä Sormusten ritareita, joten "joudunpa" lukemaan sitten Silmarillionin ensin.). Uskon, että tämä Tolkienin kirja tulee saamaan suurimman paikan sydämestäni, tässä oli niin paljon asioita, joista pidin.

Alussa minun oli vaikea tottua kirjan tunnelmaan, sillä siihen sopeutumista varjosti Tove Janssonin kuvitus, joka kirjassani on. Ensimmäisillä sivuilla pidin Tolkienin kirjoitustyyliä liian "janssonmaisena", sillä luulin, että Toven muumit ovat vanhempia kuin Johnin hobitit. Sitten minulle selvisi, että "Hobitti, eli, Sinne ja takaisin":n ilmestymisvuosi on 1937 ja "Muumit ja suuri tuhotulva":n (ensimmäinen muumi-kirja) 1945. Siispä aloin pohtia, mahtoiko Tove Jansson kirjoittaessaan Suurta tuhotulvaa inspiroitua Tolkienin kirjoitustyylistä? Vai voiko se olla edes mahdollista? Ruotsiksi Hobitti julkaistiin vuonna 1947. Mutta jospa Tove luki kirjan englanniksi? Sitten päähäni nousi vielä yksi kysymys: oliko tämä samankaltainen kirjoitustyyli suomentajan, Kersti Juvan, syy? Vai onko koko kirjoitustyyli-juttu vain minun korvieni välissä? Ja vielä yksikysymys tuli päähäni kun pääsin kirjassa niin pitkälle, että selvisi, että lohikäärme Smaugin vuoren nimeksi Yksinäinen vuori. Onko vain sattumaa, että Tove Janssonillakin on muumi-kirjoissaan Yksinäinen vuori, tai siis vuoret?
Palataan Tove Janssonin kuvitukseen. Se taisi ehkäpä aiheuttaa minulle tämän Toven ja Johnin kirjoitustyylien vertailun. Kuvitus toi niin mieleen kirjan alkumetreillä muumit, ettei siitä oikein päässyt yli eikä ympäri. Mutta sitten vähitellen alkoi tottua siihen. Muttei kuitenkaan kokonaan täysin. Bilbon ulkonäkö häiritsi koko kirjan ajan: hän mielestäni näytti paljon nuoremmalta, kuin annettiin ymmärtää. Parin muunkin hahmon kuvat näyttivät aivan erilaisilta, kuin oli kuvitellut, otetaan nyt esimerkiksi kolme peikkoa Tom, Bertti ja Viljami. He toivat mieleeni jättiläiskokoiset perunat, joilla kasvavat kädet ovat kuin ylimääräisiä heidän kehossaan. Erityisesti minua häiritsi heidän suuri kokonsa. He olivat yli puiden korkeudella.
Näitä paria häiritsevää kuvaan lukuunottamatta Toven kuvitus oli onnistunutta, kun sen jyvälle pääsi. Aluksi voihkaisin useampaan kertaan, että: "Miksi valitsin kirjan, jossa on hänen kuvitustaan?", mutta kirjan keskipaikkeilla en enään halunnut vaihtaa kirjaa J.R.R. Tolkienin itsensä kuvittamaan teokseen. Janssonin kuvitus muuttui luonnolliseksi osaksi kirjaa. Suosittelen ehdottomasti Tove Janssonin kuvittamaa kirjaa lapsille, sillä se tuo tutun asian (Toven kauniin kuvituksen) uuteen tarinaan (Hobittiin)! Se saattaa auttaa nuorta lasta kiinnostumaan helpommin kirjaan. Nuorella iällähän on aivan yhtä tärkeää tarinan sisältö, kuin sen kuvituskin.

Tarina alkaa ihanalla lauseella: "Kolossa maan sisällä asui hobitti." (tuosta lauseestahan J.R.R. Tokienin koko idea Keski-Maan tarinoihin alkoi). Se on hyvä aloitus, ja koko ensimmäinen luku on kokonaisuudessaan parhaimpia aloituksia kirjalle, mitä olen koskaan lukenut. Luvussa ei jahkailla, vaan tavataan heti salaperäinen Gandalf, jonka jokainen lause tuntuu pitkään harkitulta, ja parin sivun päästä hurmaavat kääpiöt, jotka syövät Bilbo Reppulin ruokakomerontyhjäksi ilman mitään sen erityisempiä lupia kyselemättä. Kääpiöt muistuttavat jotenkin teini-ikäistä ystäväporukkaa, joka linnoittautuu porukan yhden jäsenen kotiin ja syö kaverin koko jääkaapintyhjäksi (huom. tästä on kokemusta, kun kaverit ennen tulivat minun talooni syömään. Äiti ei ollut kovin onnellinen tullessaan pitkän työpäivän jälkeen kaupan kautta kotiin). Onneksi kuitenkin kääpiöt siivoavat jälkensä (toisin kuin kaverini silloin aikanaan). He laulavat siivotessaan laulua "Sitä Bilbo Reppuli ei siedä", joka on aivan ihana, niin kuin muutkin laulut kirjassa. Kirjassa laulaa luritellaan useissa kohdissa, ja nämä laulettavat laulut ovat suuria kohokohtia kirjassa. Lopussa kuitenkin tuntuu, että Tolkien lisäsi lauluja pitkittääkseen lopetusta. Silloin ne eivät oikein toimineet. Mutta muuten ne kyllä. Ehdottomasti lempilauluni oli "Yli sumuisten kylmien vuorien noiden" (joka oli toteutettu hyvin elokuvassa!)

Niin kuin alussa totesin,lukiessa kirjan ensimmäistä kolmasosaa, mikä löytyy Odottamaton matka-elokuvasta, ei oikein sytyttänyt täysin sydäntä, kun jo tiesi sen tapahtumista. Mutta sitten kun päästiin toiseen kolmasosaan sydän oli mukana kokonaan! Tunnelma nousi 65%:sta 100%:n, kun ei tiennyt mitään kirjan tulevista tapahtumista (paitsi lohikäärmeen kuolemasta).
Minua hätkähdytti Gandalfin lähtö, sitä en olisi lainkaan uskonut. Enkä sitä miten lohikäärme Smaug, kuoli. Aluksi minua ärsytti se, että tappaja ei ollutkaan Thorin Tamminkilpi, kuten oletin hänen olevan, vaan joku ulkopuolinen Juosimies Bard, josta ei ollut kuullut mitään ennemmin koko kirjan aikana. Minua suorastaan raivostutti koko Bard aluksi, mutta sitten kun lopputaistelu tuli (jota en myöskään olettanut tulevan, sillä kuvittelin koko kirjan loppuvan yksinkertaisesti siihen, että Thorin Tamminkilpi tappaa Smaugin, ja kääpiöt saavata aarteen kokonaan itselleen)hänestä aloin pitämään todella. Hän muovautui sankariksi mielessäni vasta silloin, ei silloin kun hänen olisi kuulunut (heti Smaugin tapon jälkeen).

Kirjassa ei ollut yhtäkään ärsyttävää hahmoa, paitsi Bard (jota nyt ei voi laskea kokonaan ärsyttävätki, sillä hän muuttui mukavaksi). Hahmot kirjassa ovat kultaa, kaikista pitää,ketään ei vihaa. Ei edes lohikäärme Smaugia. Aluksi hätkähtää sitä, että hän/se osaa puhua. Pidin sitä alussa Tolkienilta huonona siirtona, mutta siihen tottuessa, se tuntuikin täydelliseltä idealta! Smaug puhui erittäin viekkaasti ja ilkeys, loisti kirjassa hänen puhevuorojensa kohdalla. Hyvin rakennettuja pahoja hahmoja vaan ei voi olla rakastamatta! Tolkien välttyi kliseiltä myös muissakin hahmoissaan. Bilbo ei ollut tavallinen sankari, vaan oli paljon enemmän. Hän oli hyvä voro, kiltti ja muita ajatteleva. Bilbolla ei ollut myöskään mitään kovin erityistä taitoa, mikä toimi hyvin. Hän osaa hiipiä hiljaa, mutta se ei ole sellainen taito mitä minä tarkotan. Tarkoitan raskasta fyysistä taitoa. Hän ei osaa käyttää miekkaa, tai juosta erityisen nopeasti. Bilbo kuitenkin loistaa sosiaalisessa pelissä, mikä nähdään hänen kertoessa kilpaa arvoituksia Klonkun kanssa ja Smaugin ensimmäisellä tapaamisella, jolloin hobitti kiertää hyvin Smaugin kysymykset. Bilbolla on aina puhuessaan pilkettä silmäkulmassa, niin kuin Gandalfillakin (jonka kliseet velhoudesta Tolkien kaartaa täydellisesti). Kääpiöitä Tolkien ei oikein hallinnut, vaikeaahan se on, kun heitä on 14. Kaikki sekoittuivat toisiinsa. Jos en olisi nähnyt elokuvaa, en olisi millään muistanut tai erottanut Filiä Kilistä, tai Balinia Norista. Pulskin kääpiö kävi minulla nimestä Bifur, Bofur tai Bombur. Ainoa, joka jäi mieleen oli tottakai Thorin Tamminkilpi, sillä hän sai eniten puheosuuksia ja nimikin erottui joukosta. Muille kääpiöille olisi toivonut enemmän puheosuuksia, tai erilaisuuksia enemmän kuin yhtäläisyyksiä. Niin heidät olisi ehkä voinut jotenkin erottaa. He eivät olleet hahmoina yksilöitä, vaan yksi porukka. Se jäi hiukan harmittamaan. Lempisivuhahmokseni kirjasta nousi karhuksi muuttuva Beorn. Hän oli yrmeä, tarkkaavainen, mutta kuitenkin hauska. Se yhdistelmä harvoin toimii, mutta tässä... No kaikki hahmot toimii, mitä siitä nyt sitten enempää jaarittelemaan!

Mutta vielä haluan sanoa pari sanaa juonesta. Pari kohtaa kirjasta tuntui pitkitellyltä: Synkmetsässä oleilu ennen hämähäkkejä, Yksinäisen vuoren juurelle leiryityminen, ja Bilbon takaisin paluu Gandalfin kanssa. Näissä kohdissa tuntui olevan aivan liikaa kuvailua, ja turhaa asiaa. Kokonaisuudessaan kirjaan olisi toivonut enemmän vuoropuhelua (sillä niissä J.R.R. Tolkien loistaa) ja vähemmän kuvailua. Tolkien taitaa kuvailun, mutta se kuitenkin hiukan toisti itseään, kun joen, virran, tai puron "vesi virtasi" ties kuinka monetta kertaa "vuolaana". Ilman vuolaita veden virtauksia kuvailu oli satumaista. Kirjan tunnelma rakentui sen ympärille. Se vangitsi minut silloin kun minä halusin keskittyä kirjaan täydellisesti. Kun en laittanut kaikkia keskittymisprosenttejani kirjaan, huomioni takaisin varasti tuossa äsken mainitsemani vuoropuhelut, joita rakastan yli kaiken (kaikissa hyvissä kirjoissa). Lempikohtani kirjassa olivat siis ilman muuta ne kohdat, joissa oli eniten puhetta: Bilbon ja Klonkun arvoituskilpailu (joista arvoituksista en tajunnut yhtäkään, mutta silti heidän kohtaamisensa kiehtoi minua. Itseäni hiukan pelotti Klonkku, samalla tavalla kuin Tove Janssonin Mörkö. Selkäpiitä karmi kun luki keskiyöllä omassa sängyssään!), Gandalfin, Bilbon ja kääpiöiden tuleminen Beornin luo ja Bilbon ja Smaugin ensimmäinen kohtaaminen, jossa he puhuvat toisilleen.

Lukukokemus oli täyden 5 tähden arvoinen. Herätti erilaisi tunteita ja kysymyksiä. Vaikka kirjassa olikin, joitakin asioita joita olisi toivonut lisää, on se kuitenkin niin, että ei Hobitti virheettömänä olisi yhtä hyvä kuin virheellisenä. Tunnelma poisti virheitä. Se oli ihanan vanhan aikainen ja satumainen. Parasta fantasiaa mitä maanpäällä kantaa. Tämän lisään ehdottomasti siihen lukulistaan, johon pääsevät ne kirjat, jotka aion lukea aikuisena jollekin lapselle, omalleni tai jonkun muun. Hyvää kannattaa jakaa eteenpäin, ja Hobitti, eli, Sinne ja takasin on hyvä, erinomainen, täydellinen. Siispä lukekaa tämä ihmiset, LUKEKAA!