Kirjaneito

No niin. Tätä on verrattu Nälkäpeliin, joka jo itsessään asettaa aika kovat paineet kirjalle kuin kirjalle. Ihan Nälkäpelien veroinen tämä ei mielestänui ollut, mutta kelpo kirja silti. Erittäin hyvä.

Saba on elänyt koko elämänsä Hopeajärven rannalla yhdessä isänsä, kaksoisveljensä Lughin ja pikkusiskonsa Emmin kanssa. Lugh on Saban elämän keskipiste, ja kun salaperäiset miehet sieppaavat veljen Saban silmien edessä, tyttö vannoo löytävänsä Lughin uudelleen. Niin tehdäkseen hänen täytyy jättää kotinsa ja lähteä vaaralliselle matkalle halki kuivan ja julman maan.

Julma maa maalaa eteemme jälleen yhden erilaisen tulevaisuuden kuvan. Tällä kertaa kyseessä ei ole ihan kepeä juttu, josta osittain varmaan juontaa juurensa vertaus Nälkäpeliin. Miljöö on etupäässä kuivaa aavikkoa, ja jonkinlainen ekokatastrofin on selvästi koettu. Säännöllisin väliajoin puhutaan myös romuttajista, jotka tulkitsin meidän sukupolveksemme. Ei liene epäselvää mitä olemme romuttaneet.

Veljen etsintä ei ole helppoa, ja Saba onkin uskomattoman sisukas tyttö. Hän ei luovuta mistään. Samalla hän on kuitenkin juro ja äksy, eikä tottunut johtamaan. Lugh on ollut se, joka tekee päätökset. Julma maa onkin myös kehityskertomus. Saban on kasvettava ja muututtava saadakseen veljensä takaisin. Saban ainoa pehmeä puoli onkin hänen veljessään. Sisar palvoo veljeään, ja siksi en oikeastaan pitänyt Lughista. Hänestä sai ärsyttävän täydellisen vaikutelman.

Sen sijaan omaksi suosikiksi nousi Jack, miespäähenkilö josta Saba saa apua matkalla. Häneltä satelee hauskoja heittoja, ja poika onkin Sabaa kaukonäköisempi, mitä tulee ihmisiin.

Yksi Julman maan erikoisia piirteitä oli puhekielisyys. Kirjasta puuttuivat myös kaikenlaiset lainausmerkit. Aluksi tämä häiritsi, mutta n. 30 sivun jälkeen tämä alkoi tuntua jo luonnolliselta.

Julma maa ei päästä otteestaan ja varsinkin loppupuolellaa sivut kääntyivät nopeaa tahtia. Jos loputkin osat suomennetaan, luen ne ehdottomasti.

Viime aikoina on tullut lueskeltuja uudestaan paljon vanhoja tuttavuuksia, vaikka minua odottaisi ihanan iso pino uutuuskirjoja ja toinen pino pitkään lukulistalla olleita. No, minun on tarkoitus nauttia lukemisesta eikä pakottaa itseäni siihen! Käärmeenlumooja oli siis näitä uudelleen luettavaksi päätyneitä.

Käärmeelumooja lumosi minut myös toisella lukukerralla. Faunoidit ovat kiehtovaa sakkia ja huomioon on otettu myös voimaeläinten huonot puolet. Oravan ketteryys on kiva ominaisuus, mutta entäpä jos voimaeläin olisi koala ja nukkuosit 20 tuntia päivässä? Tai sinulla olisi norsun muisti, jolloin et voisi unohtaa edes mukavai asioita, saati sitten ikäviä. Vaikka hetken aikaa mietinkin kuumeisesti omaa mikä minun voimaeläimeni olisi, päädyin siihen, ettei sitä ole. Ja edellä mainitut seikat huomioon ottaen olen ihan iloinen.

Kirja lähtee käyntiin heti, eikä tylsiä paikkoja muutenkaan ole. Unna tempautuu mukaan Rufuksen faunoidijengiin, eikä ongelmilta vältytä. Mutta ei myöskään hauskanpidolta. K2:sen jengi on hervotonta porukkaa ja Salaman puhekielinen dialogi mahtavaa luettavaa. Sanat stellerin merilehmä ja treeseksuaali kerovat jo varmaan kaiken oleellisen. Naurun pyrskähdyksiltä ei vältytä!

Käärmeenlumooja ei sisällä suurta kuviota, tai uhkaavaa tulevaisuutta. Faunoideja tappavat metsästäjät ovat uhka, mutta etupäässä kirja keskittyy kuvaamaan Unnan pääsyä sisään faunoidien maailmaan, sekä tietysti suhdetta Rufukseen. Salaisuuksia silti on, ja osa jää kutkuttavasti auki. Onneksi seuraava osa, Piraijakuiskaaja ilmestyy heinäkuussa.

Luin tämän kirjan joskus vuosia sitten ja tänään kirjastossa päätin tarttua tähän uudelleen. Olen nimittäin viime aikoina lukenut Jonesin Chrestomancin maailmat -sarjaa, johon suoraan sanottuna rakastuin. Nyt oli siis oiva aika virkistää muistojani tästäkin kirjasta ja katsoa, mitä siitä tällä kertaa tykkäsisin.

Ja minähän tykkäsin paljon.

Jo pelkästään Liikkuvan linnan alkuasetelma on kiehtova. Maa, jossa Jonesia lainaten; seitsemän peninkulman saappaat ja näkymättömyysviitat ovat totta. Silti näkymättömyysviittojakin kiehtovampi asia oli tuo vanhimman sisaruksen "kirous". Kaikkihan me tiedämme, että saduissa nuorin sisaruksista on aina se kaunein ja paras. Liikkuvan linnan päähenkilönä onkin Sophie, joka vanhimpana sisaruksena uskoo olevansa tuomittu epäonnistumaan.

Sophie raataa pitkiä päiviä hattukaupassa, kun paha Erämaan noita saapuu, ja muuttaa hänet vanhaksi mummoksi. Sophie päätyy velho Howlin liikkuvaan linnaan, ja tekee sopimuksen tulidemoni Calciferin kanssa. Sophie vapauttaa Calciferin Howlin kanssa solmitusta sopimuksesta ja Calcifer koittaa purkaa Sophien kirouksen.

Liikkuvasta linnasta tekee erilaisen jo se, että päähenkilönä on vanha nainen. Sophie onkin ihastuttava, sisukas ja hauska henkilö, kirjan parasta antia. Myös velho Howl hurmaa täydellisillä marttyrin taidoillaan ja turhamaisudellaan.

Liikkuva linna on kirjoja, jotka luetaan lähes yhdeltä istumalta. Humoristisesti kirjoitettu teos lumoaa paitsi kielellään, myös juonellaan.

Muistan vieläkin kuinka hämmentynyt olin luettuani tämän ensimmäisen kerran. Lopun juonikuvio tuntui mahdottoman sekavalta ja olihan se sitä myös toisellakin kerralla. Nyt onnistuin kuitenkin rakentamaan uusien ja vanhojen tietojen pohjalta varsin ehjän kuvan siitä, mitä tässä nyt lopulta tapahtuikaan.

Suosittelen tätä siis ehdottomasti, täytynee uudelleen lukea myös seuraavat osat Leijuva linna ja Rönsyilevä talo.

Tämän luettua tuli kyllä hieman epätoivoinen olo. Kun joku toinen 15-vuotias kirjoittaa noin hyvin, tuntuu ettei itse osaa mitään. No, ehkä tästä selvitään. :)

Jääsielu kertoo jännittävän tarinan keskiaikaisesta palkkamurhaajasta joka saa tehtäväkseen tappaa toisen tunteettoman murhaajan. Hän ei kuitenkaan ole varma tämän henkillöllisyydestä.
Jääsielu oli tosiaankin koukuttava kirja. Oli aina luettava vielä se kuuluisa "yksi" luku. Tarina ei päästänyt otteestaan ja kaiken aikaa sai pelätä suosikkihahmojensa puolesta. Kirjaa huomasikin lukevansa kuin dekkaria, koko ajan koitti arvata murhaajaa ja lopulta huomasikin olevansa täysin väärässä.

Alusta asti oli myös selvää, että kirjaan olisi kytketty jonkinlainen rakkaustarina. Sebastian on tappanut lähes koko ikänsä, mutta hänen sielunsa olekaan vielä täysin jäässä. Erityisesti kirjassa koskettivat herkästi kirjoitetut pohdinnat kostosta ja rakkaudesta.

Välillä kirjasta paistoi kirjoittajan nuori ikä, mutta yleisesti sitä pikemminkin hämmästeli kuvailun aitoutta, kuin takertui johokin pieneen kökköyteen.

Jääsielu jätti jälkeensä hiukan kumman tunnelman. Kirjan suorastaan hotkaisi ja se loppui äkkiä. Loppu ei myöskään ollut ihan toivomani lainen, mutta ei silti todellakaan lässähtänyt. Tältä kirjailijalta olisin kiinnostunut lukemaan lisääkin, etenkin jatkoa Sebastianin tarinaan...

Tämä kirja oli kanssa niitä jotka on pakko ostaa. Koska omistan myös aikaisemmat osat, Tarkoitettu ja Rajalla, oli tämäkin ostettava.

Perillä lopettaa todella ansiokkaasti kauniin ja herkän trilogian tulevaisuuden maailmasta, ollen sarjan paras osa. Cassia, Ky ja Xander ovat kulkeneet pitkän matkan jonka aikana jokainen on muuttunut ja kasvanut. Nyt selviää onnistuuko kansannousu aikeissaan murtaa Yhteiskunta, ja onko se lopulta edes parempi vaihtoehto.

Perillä-kirjassa kertojahahmona on edellisistä kirjoista tuttujen Cassian ja Kyn lisäksi myös Xander. Tämä istui kirjaan hyvin ja Xanderin osuudet olivatkin minusta ne mielenkiintoisimmat. Olen tosin aina pitänyt tästä hahmosta enemmän kuin Kystä joka on toinen Cassian sulhaskandidaateista.

Juoni ei irroita otettaan kun pääsee vauhtiin ja Perillä selvittää paitsi uudet ongelmat, myös jo Tarkoitetussa esiin tulleet mysteerit. Ja mitä parhainta, uskottavasti. Loppu olikin mielestäni loistava, se ei lässähtänyt millään tavalla ja kirjan saattoi laskea käsistään tyytyväisenä. Tämä on loppu.

Se mikä Condiessa iskee minuun juonta ja hahmoja enemmän on silti kirjan kieli. Se soljuu eteen päin kauniina ja oivaltavana, kirjailija oikeasti ajattelee ja herättää ajatuksia.

Tätä kirjaa tuli kyllä odotettua! Odotuksesta huolimatta bongasin sen sattumalta kirjakaupan hyllyltä ja pitihän se sitten napata mukaan. Helalomalla syvennyinkin sitten tähän enkä pettynyt.

Halki ikiyön jatkaa Arian ja Perry tarinaa suoraan siitä mihin se jäi. Nyt heidän rakkautensa välissä on Perryn haastava asema vuorovetisten veriherrana, vuorovetiset näes suhtautuvat Ariaan vihamielisesti. Ariasta alkaa tuntua, että ainoa mahdollisuus on jättää Perry. Osansa tarinassa saavat myös edellisestä kirjasta tuttu Roar ja Perryn sisko Liv.

Suoraan sanottuna pelkäsin kirjan lukemista. Ensimmäinen osa nousi yhdeksi suosikkikirjakseni ja olen liian monesti huomannut trilogian toiset osat paljon huonommiksi kuin ensimmäiset. Aivan yhtä hyvä kuin edeltävä tämä ei ollut, mutta ei todellakaan huono. Kirjassa oli jonkin verran inhoamaani toisen osan kuviota, "He saivat toisensa mutta nyt toinen jättää toisen pakon edessä", mutta onneksi sekin oli siedettävää.

Suosikkihahmokseni nousi edellisen kirjan tavoin Roar, Perryn paras ystävä, vallaton kuulija. Hänessä on asennetta. Perrystä aloin pitää enemmän kuin edellisessä kirjassa. Ariasta tuskin suosikkia koskaan tulee, mutta pidän hänestäkin päähenkilöksi poikkeuksellisen paljon.

Tätiäni lainaten joka muutaman sivun selaili, huumori ei tässä kukoista. Muutama sutkaus löytyy ja se on siinä. Sen sijaan Halki ikiyön on haikeampaa ja välillä jopa surullistakin luettavaa.

Juoni piti otteessaan koko ajan ja lopussa luotiin jälleen uusi kutkuttavan jännittävä asetelma viimeistä kirjaa varten. Tämä sarja on tullut jäädäkseen suosikkeihini enkä tosiaan tiedä miten minun olisi tarkoitus selvitä tuskaisesta odotuksen ajasta ennen viimeistä osaa.

Ikuisuus on haikean kaunista luettavaa, kuten koko Väristys-trilogiakin. Ikuisuudessa Samin ja Gracen osat ovat kääntyneet päälaelleen, nyt Grace on susi ja Sam ihminen.

Ikuisuus on kirja jota on vaikea kuvailla. Se täytyy lukea itse. Se on lumoava ja koko sarjan läpi kiitänyt haikeus huipentuu tässä. Stiefvaterin tavassa kirjoittaa on jotain joka lumoaa minut kerta toisensa jälkeen.

Juonessa sattui ja tapahtuu tässäkin kirjassa ja lukemista oli vaikea lopettaa. Cole ja Isabel tuovat kanssa mielenkiintoiset lisät hahmogalleriaan. Ihaninta on kuitenkin Samin ja Gracen rakkaustarina, se ei jätä kylmäksi. Sam onkin kaikista kirjasarjoista se unelmapoikaystävä jonka ottaisin omakseni oikein mielelläni. ;)

kuisuus on kirja jota on vaikea olla rakastamatta.

Mitä huominen tuo tullessaan on taattua Ahernin laatua. Tässä todella on kirjailija jonka tuotoksiin ei pety, vaikka Mitä huominen tuo tulleessaan ei ollutkaan suosikkini kirjailijalta. Alkuasetelma on kiinnostava. Kun hemmoteltu tyttö ei enää saakkaan kaikkea mitä haluaa, niin mitä muutoksia hänessä pakostakin tapahtuu. Kirjan punaisena lankana onkin paljolti juuri Tamarassa tapahtuva muutos.

Kirja sisältää muutenkin mielenkiintoisia henkilöitä. Kaikilla heillä on syynsä käyttäytyä miten käyttäytyvät. Omaksi suosikikseni nousi sisar Ignatius, varsin omaperäinen nunna...

Juoni ei päästä otteestaan etenkään loppupuolella ja täytyy myöntää, että oma aamuni kääntyi vähän kiireiseksi kun luin tämän loppuun. Kun salailua täynnä oleva talo jossa Tamara sukulaisineen asuu, alkaa paljastaa salaisuuksiaan, kirjasta on mahdotonta päästää irti.

Narnian tarinat on klassikko. Minäkin tutustuin tähän sillä legendaarisella tavalla; iltasatuna. Ihana isäni luki minulle ja siskolleni (ja myöhemmin myös nuoremmalle siskolleni) koko ison järkäleen ääneen. Kunnioitan sitä todella.

Juurikin lapsuuden muistojen takia pahaa sanotavaa ei tästä opuksesta ole. Peter, Susan, Edmund ja Lucy ovat henkilöitä joihin kiintyy, unohtamatta tietenkään Aslania. Narnia on paikkanakin ihanan kuuloinen, olisi ihana joskus päätyä omasta vaatekaapista sinne.

Vaikka Narnia-innostukseni onkin nyt jo laantunut, muistan kyllä ne ajat jolloin ne olivat lähes koko elämäni. Raahasin tuon yhteisteoksen mökille ja höpötin noista varmaan koko ajan. Yhä vieläkin Narnian tarinoissa on jotain kaunista, lapsuudesta muistuttavaa turvallisuuden tunnetta.

Lumoava kirous on ihan ok kirja. Juonellisesti se ei ole kummoinen ja osa tapahtumista oli todella ennalta arvattavia. Rakkaustarina ei myöskään säväyttänyt. Suurin osa hahmoista oli myöskin aika mitään sanomattomia, poikkeuksena Ethanin ihanat isotädit. Jos kirjan haluaa jostain syystä lukea, ovat ihanan höpsöt mummelit hyvä syy. Heistä lukiessaan hihittelee kerran jos toisenkin.

Päälimmäisenä mieleen jäi aika laimea ja mitään sanomaton lukukokemus, jonka jatkon lukee jos jaksaa.

Mifongin aika jatkaa Mifongin perinnössä alkanutta tarinaa ansiokkaasti ollen jopa parempi kuin ensimmäinen osa. Kirjaa ei voinut laskea käsistään ja ilta kymmeneltä havahduttunani huomasin lukeneeni yhtäjaksoiesesti n. 2,5 tuntia. Henkilöt olivat hurmaavia ja etenkin Ardisiin oli helpompi samaistua kuin Mifongin perinnössä. Kirja selvitti osan Mifongin perinnön arvoituksista, mutta loi samalla uusia ja paljon kiehtovampia kysymyksiä. Nyt edessä on Mifongin perinnön uudelleen luku ja tuskainen odotus seuraavaan osaan. Tätä haluaa lisää!

Tykkäsin tästä itse asiassa enemmän kuin odotin. Sarja ei ole suuri suosikkini, mutta päätin silti lukea sen loppuun kun kerran aloitinkin.

Becca Fitzpatrickin koukuttava kirjoitustapa suorastaan liimasi sormeni kirjaan, ja lukemisen lopettaminen oli lähes mahdotonta. Koko sarjan tulenkin luultavasti muistamaan paljoli juuri sen koukuttavuudesta. Yllättäviä juonenkäänteitä ei oltu säästelty ja ainakin omalla kohdallani suuri osa niistä tuli aika puskista.

Loppu oli kyllä ihana ja koko sarjasta jäi lopulta hyvät fiilikset.