Fantasyfan

Pullman tuo kirjasarjaansa taas yhden (tai useammankin) ulottuvuuden lisää ja tarinan maailmankaikkeus muokkautuu aina vain mielenkiintoisemmaksi.

Juuri tämä tarinan maailma ja sen rakenne tuo paljastaa itsestään jotain uutta ja mielenkiintoista joka syvyydessään hyvin mielenkiintoinen. Tarinan loppuratkaisu on hykerryttävän hieno.

Koin hyppäyksen toiseen, tyhjään maailmaan hyvin tylynä aloituksena kirjalle minkä tunnelma sitten jäi värittämään koko loppukirjaa. Itse tapahtumat eivät ole jääneet mieleen näin ajan kuluessa. Vain kirjan loppu kummittelee päässä vielä näin monen vuoden jälkeenkin.

Kultainen kompassi ilmeistyi aikana jolloin fantasian lukeminen oli minulle uusi asia. Pidin kirjaa ensiksi kannen perusteella jotenkin lapsellisena, mutta kirjan paksuus oli vaikuttava.

Kirjan lukeminen oli kuitenkin hyvä ratkaisu. Tarina oli mielenkiintoinen ja eteenkin ajatus muuttuvista daimoneista oli kiehtova.

Luin Ennen Päivänlaskua ei voi sen vuoksi että se voitti aikoinaan Finlandia-kirjallisuuspalkinnon. Lukukomemuksena tämä kirja oli hämmentävä kokemus. Sinisalo oli yhdistellyt kirjaansa "muka-artikkeleja" eri lähteistä. Tarina eteni ja välillä poikkesi kertomaan jotain kiehtovaa yksistyiskohtaa, joka sitten syvensi itse tarinaa.

Yök! En vaivautuisi. Kirjailija jota on eniten kritisoitu sen puuttesta että hän ei koskaan luo mitään uutta kehuu kyvyllään "hyödyntää vanhoja asioita uusiksi". Kirjaa lukiessa alkaa tuntua siltä, että Eddings on jo vanhuudenhöperö, kun ei käsitä asioiden todellista tilaa. On vain tottunut siihen, että kirjat menevät kaupaksi ja rahaa tulee paremmin mitä vanhasta päivätyöstä.

Ja käsitellään kirjassa maailmojen historiaakin, mutta sekään ei oikeasti jaksanut kiinnostaa. Jos et ole täysin hullaantunut Belgarionin maailmaan, niin kehottaisin jättämään tämän kirjan välistä.

Aloitin tämän kirjan lukemisen kesällä 2006 ja sain luettua sen loppuun vuoden viimeisenä päivänä. Ei sinäänsä, että kirja tai sen novellit olisivat olleet huonoja. Päinvastoin ne olivat kiehtovia, mutta eivät tyylillisesti juuri sellaia "aavetarinoita" joita hain. Tarinat olivat enemmänkin maagista realismia, eikä läheskään suurin osa tarinoista pyörinyt aaveteeman keskuudessa. Tai sitten käsitän vain aave-teeman suppeasti.

Derkinhovin mustan ruhtinaan jälkeen tämänkin kirjan fantasiamaailma on lukijan mielestä taantunut takaisin sille tylsälle normitasolle. Lukiessa tämä kirja tuntuu vähän Harry Potterin kaltaisesta oppilaitos traamalta paitsi että opiskelijoiden joukkoon on otettu muitakin kuin ihmisiä. Ehkä joku pitää, mutta itseäni lähinnä tuo ratkaisu ärsyttää.

Parasta tässä kirjassa on sen tarinan pääidea siitä kuinka "normaali" fantasiamaailma on muutettu turistikohteeksi. Tarinan päähenkilönä on jälleen nuori poika, mutta onneksi tämä kirja osaa herättää tarinan eloon juuri fantasiakirjallisuuden kliseille nauramalla.

Noidan veli kuuluu Dianna Wynne Jonesin kirjojen parhaimmistoon. Kirjan päähahmoa Ericia määrittelee eniten se, että hänen siskonsa noita. Jo tällä yksinkertaisella asetelmalla päästään tässä kirjassa yllättävän pitkälle ja tarinaan joka vie mukaansa. Toivoa voisi että sarjasta suomennettaisiin joskus muutkin osat.

Tämän lukukokemuksen jälkeen päähän jää kummia hokemia kuten "Älä hätäile", "Melkein harmiton" ja "Kiitos kaloista ja näkemiin". Ihmisiin jotka kulkevat julkisesti kylpytakeissaan alkaa suhtautua luonnollisesti. Omasta baabelin kalasta taikka käsikirjasta oli valmis tekemään melkein mitä tahansa. Ehkä bileistä kannattaisi sittenkin lähteä sen oudoimman tyypin mukaan...

Hulvattoman hauska ja tarinaltaan erikoinen. Suosittelen.

Pidän tätä itse yhtenä parhaimmista scifikirjoista joita olen koskaan lukenut, mutta tähän vaikuttaa suuresti se, että kirja on näkemyksiltään feministinen mikä käy taas allekirjoittaneelle mainiosti. Suurta plussaa tämä kirja saa myös siitä, että se onnistui yllättämään loppupäässä. Sellaiset yllätykset ovat loistavia, jotka laittavat lukijan miettimään juuri lukemaansa tarinaa ihan uudessa valossa.

Loru sorbusten herrasta oli vuosituhannan vaihteessa lähinnä legenda erittäin huonon saatavuutensa vuoksi, mutta kiitos Taru sormusten herrasta elokuvien saatiin tästäkin kulttuuriteoksesta uusi painos.

Loru on verbaalista pelleilyä ja huulen heittoa joka lauseella. Vitsejä riittää ja naurettavaa, mutta se että hauskuutusta löytyy joka sivulta tekee kirjasta vähän raskaslukuisen. Tietysti aina voi yrittää sivuttaa yksiytiskohdat ja keskittyä tarinaan, mutta tässä tapauksessa menisi se varsinainen pointti hukkaan.