Dark Clark

Täytyy myöntää, että Lumikko on yksi parhaimmista lukemistani kotimaisista fantasiakirjoista.
Pidin kirjan tunnelmasta, se oli jotenkin aavemaisen outo kirjaruttoineen, katoilevine kirjailijoineen ja koiralaumoineen. Loppu jätti tosiaan monta yksityiskohtaa auki, nyt ne jäivät alitajuntaan kaihertamaan.
Hahmot olivat monipuolisisia ja mielenkiintoisia. Heti aloitus imaisi suorasukaisuudellaan ja omintakeisuudellaan mukaan. Jotakin kertoo myös se, että sain kirjan päätökseen pikkutunneilla.

Nälkäisten kaupunkien kronikan neljäs ja viimeinen osa on ehkä yksi parhaimmista koskaan lukemistani nuortenfantasiakirjoista. Tarinan mahtipontinen meno lyö laudalta jopa sarjan edelliset osat (Kävelevät koneet, Kadotettu manner, Tuhon aikakirja) ja onnistuu herättämään lukijassa voimakkaita ja ristiriitaisia tunteita – etenkin loppuratkaisu kaikessa surumielisessä kauneudessaan jäi mieleen.
Tarina sijoittuu kauas tulevaisuuteen, maailmaan, jossa kaupungit joutuvat kulkemaan telaketjuilla ja syömään toisiaan säilyäkseen hengissä. Yksi tarinan keskeisimmistä jännitteistä onkin kulkemisenvastustajien, Vihreän myrskyn, ja kulkukaupunkien liittouman välinen verinen sota, jossa ei keinoja kaihdeta.
Keskeisimpinä kertojahenkilöinä toimivat edellisistä kirjoista tutut Tom ja Hester, sekä Tuhon aikakirjassa näyttämölle astuneet Theo ja Wren. Heidän vaiherikkaat seikkailunsa ovat arvaamattomuudessaan jännittävää luettavaa. Henkilökaarti on monimuotoinen ja jotkut henkilöistä ovat kerrassaan loisteliasta jälkeä – marssija Shrike salaisine unelmineen, marssija Fangin sielusta kamppailevat raaka tappokone ja eloisa ja herkkä Anna Fang. Myös professori Pennyroyal on koomisuudessaan elämää suurempi hahmo – hänen kommenttinsa saivat minut naurahtamaan ääneen jopa tarinan synkimmillä hetkillä.
Oli myös hauska huomata, että Reeve oli ympännyt tarinaan mukaan kulkukaupunki Helsingin. Ja löytyipä yhdestä kaupungista jopa intertekstuaalisena viittauksena Walter Moers Platz.

Loistava kirja, tummanpuhuvaa, kekseliästä ja ennen kaikkea mielikuvituksekasta scifiä. Yksi kirjan puutteista oli luultavasti se, että koko lukemisen ajan tuntui kuin kirja olisi ollut aikuistenkirja, josta miltei kaikki seksuaalisuuteen viittaava on leikattu tarkoituksellisesti pois. Vaikka kirja toimii nytkin, pieni tasapainotus olisi saanut sen käymään aikuisille suunnatusta fantasiastakin.
Toinen, hieman pienempi juttu, pani ärsyttävästi silmään. Jotkut nimet kuulostivat nimittäin lapsellisilta – nimet Kalapulla ja Pahiksien pesä eivät välttämättä tuo mieleen yllä kuvaamaani kirjaa vaan aivan jotain muuta. Mutta eipä tuo paljon haitannut.

Täydet viisi tähteä.

Merlin-salaliitto on aika leppoisaa, humoristista fantasiaa, jossa ei äkillisiltä juonenkäänteiltä selvitä ja jossa henkilöt ja miljöö loistavat omaperäisyydellään. Muutoin kirja juonineen ja yleisilmeineen saisi sen tavanomaiset kolme tähteä, mutta muutamasta pikantista yksityiskohdasta - mm. Lontoo ja Salisbury ihmisasuissa, rinnakkaistodellisuuksilla leikittely, nostavat sitä silmissäni neljään tähteen.

Yksi kirjan pääteemoista on se, kuinka pienet asiat saavat aikaan suuria. Vanhan ukon kirjoman kankaan kehaiseminen johtaa kokonaisen kaupunkiyhteisön tuhoutumiseen, luurin paiskaaminen korvaan taas sataa maailmaa ravistelevaan salahankkeeseen.

Ihan mukava opus, vaikkakaan ei nerokas.

Täytyy myöntää, että kirja oli edeltäjiäänkin tummasävyisempi ja joissakin kohdin ahdistava. Taistelutantereilla Viiden kuninkaan sota on käytännössä katsoen ohi, mutta uudet uhat nousevat uhmaamaan rauhaa, ehkä suurimpana niistä rautamiehet uuden karismaattisen johtajansa Euron Korpinkatseen johdolla.
Kirjassa päästään tutustumaan useisiin uusiin tapahtumapaikkoihin, Dornen punaisille aavikoille ja Braavosin kanaville ja kujille. Myös uusia kertojahenkilöitä on ympätty mukaan.

Kaiken kaikkiaan Korppien kestit oli synkkä kirja eikä taso ollut aivan Miekkamyrskyn veroinen, mutta se saattaa johtua siitä, että Miekkamyrskyssä henkilöiden kuolemista johtuvat tunnemyrskyt nostattivat tunnelmaa. Jokainen kirjasarja tarvinnee tällaisen suvantokohdan (joskin painostavan sellaisen) jossa pohjustetaan tulevia tapahtumia ja annetaan vaivihkaisia vinkkejä tulevaisuudesta.
Martinin taso pysyy kuitenkin ennallaan, ja kirjasta rapsahtaa täydet viisi tähteä.

Tämä kirja onnistui yllättämään minut positiivisesti. Olin jo alistunut tietoon, että edessä on tyypillinen hyvä-vastaan-paha-asetelma, jossa ihmelapset pelastavat maailman. No sitähän tarina pohjimmillaan onkin, mutta mukana on myös muita, virkistäviä elementtejä. Päähenkilö, nuorisorikollinen, on erilainen kuin useimpien kirjojen putipuhtoiset sankarit. Varsinkin alkupuoli salaperäisine tapahtumineen on kiehtova ja jännittävä, jopa hivenen karmiva joissakin kohdissa. Mutta kun totuus Korpinportista lopulta selviää, tunnelma alkaa hieman laahata. Sitten esimerkiksi näiden kyläläisten motiivit jäivät selvittämättä. Mitä he olisivat muka hyötyneet koko jupakasta?
Mutta kyllä ne tulevatkin osat pitää varmaan lukea.

Tiivistys: jännittävä, erilainen nuortenfantasiakirja, joka kuitenkin sortuu hienokseltaan liian helppoihin ratkaisuihin.

Perinteisiin fantasiakirjoihin verrattuna Kaupunki on hyvin, hyvin eriskummallinen ja outo kirja. Hyvällä tavalla outo.
Kirja koostui neljästä osasta: novelleista Martin Laken muodonmuutos ja X:n outo tapaus, Hoegbottonin oppaasta Ambergrisin varhaishistoriaan ja liitteistä.
Tarina sijoittuu tosiaan Ambergrisin merkilliseen kaupunkiin, joka on taiteilijoiden ja säveltäjien kotipesä kummallisine pikku yksityiskohtineen. Miljöö on rikas ja mielenkiintoinen.
Kirjan aloittava Martin Laken muodonmuutos kertoo taiteilijasta, joka sekaantuu tahtomattaan kaupungin poliittisiin juonitteluihin. Muodonmuutos on hyvä valinta kirjan aloitukseen, sillä se pehmentää tunnelmaa sopivasti ja toimii mukavana johdatuksena.

Ehkä kirjan mielenkiintoisin osuus on Hoegbottonin opas Ambergrisin varhaishistoriaan. Se kertoo nimensä mukaisesti Ambergrisin perustamisesta ja tapahtumista aina Hiljaisuuteen saakka. Historiankirjamainen selostus on höystetty kirjoittajan, "Duncan Shriekin" sarkastisilla alaviitteillä. Erityisen hienoa on se, että VanderMeer on kyennyt luomaan uskottavan ja mielenkiintoisen maailman ilman massiivisia karttoja kirjan alussa. Itse tarinan salaperäiset harmaalakit ja Hiljaisuus ovat omalaatuisella tavalla karmivia...

X:n outo tapaus vastaa todellakin nimeään. Mielipuolisuuteen luisuneen kirjailijan houreita seurataan tätä jututtamaan tulleen tohtorin näkökulmasta. Itselläni kertomus meni hieman yli hilseen; siinä esiteltiin kiehtovia ajatuksia, mutta toteutus oli hivenen sekavaa.

Loki-kirjat suomensi Pyhimysten ja mielipuolten kaupungin alkuperäisistä tarinoista vain osan. Puuttuvat tarinat olisivat täydentäneet kokonaisuutta mukavasti... mutta toisaalta ainakin X:n kummalliset sepustukset olisivat sekoittaneet tarinaa entistä enemmän ja pitkästyttäneet siinä sivussa.

Hyvä kirja, mutta loppuosa ei välttämättä sopinut lukumakuuni.

Tämä kirja on niitä ristiriitaisia teoksia joista ei oikein osaa muodostaa kunnollista mielipidettä.
Ensinnäkin jos joku etsii täydellistä vastakohtaa kaikkivoiville sapelinkalistelija -päähenkilöille, niin Kehä on oikea opus. Will Kennedy on työtön, vaimon jättämä, tyttärensä säälimä kaljuuntuva surkimus, jonka elämä on mennyt pahan kerran ojaan. Willillä on kuitenkin yksi erikoiskyky: hän osaa nähdä kuolleita.
Tarina alkaa, kun Willin serkku pyytää häntä häätämään autotallissaan olevan kuolleen tytön aaveen. Tästä alkaneen ketjureaktion johdosta Willin mielenterveyskin alkaa heiketä...
Varsinaista juonta ei ole, sivujuonet poukkoilevat hivenen hajanaisesti edestakaisin, mutta tiivistä juonikulkua en Kehään suosittelisikaan. Parempi näin.
Plussaa myös monipuoliset ja uskottavat hahmot.

Kirja jatkaa noitaoppilas Tiffany Särkysen tarinaa. Tässä osassa Tiffany joutuu tahtomattaan mukaan vuodenaikojen vaihtumiseen liittyvään rituaaliin ja saa talventakojan, talven hengen, sinnikkääksi ihailijakseen. Niin sinnikkääksi, että jumala koittaa jopa ryhtyä ihmiseksi...
Kirjassa seikkailevat edelleen loistavat Feeglet, siniset pikkumiehet, ja enemmän tai vähemmän hassahtaneet noidat. Henkilöhahmot ovat mainioita ja nauroin ääneen heidän edesottamuksilleen.
Kirjan juoni oli hieman hajanainen ja ehkäpä liian kevyt minun makuuni. En muista tarkalleen edellisten osien juonia, mutta ainakin minulle jäi mielikuva että ne olivat rahtusen parempia.
Yksi häiritsevimmistä seikoista kirjassa olivat ehkä nimet. Särkynen, Säävirkku, Auvomieli ja sen sellaiset vielä käyvät, mutta jotenkin sen kaltaiset nimet kuin ’Possunpersilja’ latistivat tunnelmaa.
Nuortenkirjaksi oivallinen, hahmot nautittavia ja värikkäitä.

Anubiksen porttien toinen osa (kirja on jaettu kahtia, en kylläkään käsitä miksi) ei yllä aivan ensimmäisen osan tasolle.

Kaksiosainen teos siis kertoo amerikkalaisesta Brendan Doyle -nimisestä miehestä, joka joutuu sattumien kautta Napoleonin ajan Englantiin. Juoneen on sekoitettu mustalaisia, egyptiläinen tietäjä, maagisia otuksia, salaperäisiä veljeskuntia, ihmissusi, sadistinen klovni ja useita historiallisia henkilöitä. Sopassa on runsain määrin aineksia ja henkilöitä, mutta se pysyy kuitenkin hyvin kasassa muutamaa irrallista juonenpätkää lukuunottamatta.

Powers on hyödyntänyt monia mytologisia aineksia ja ottaa kaiken irti nerokkaista keksinnöistään, esim. ka-olennoista ja Koirankuono-Joen ruumiinvaihtotekniikasta. Tarina etenee vääjäämättä kohti loppuaan, välillä ollaan 1800-luvun Lontoossa, välillä 1600-luvulla ja jopa Egyptissä. Jännitys säilyy loppuun asti.

Kirjan keskivaiheilla olin kuitenkin hieman pitkästynyt - Egypti-osio tuntui jotenkin turhalta mutkalta juonen rikkumattomassa kaaressa, ja vaikutti siltä, että kirjailija oli halunnut ympätä sen mukaan vain päästäkseen loistamaan tiedoillaan.
Joissakin kohdissa teksti oli hieman vaikeaselkoista.

Loistava opus, vaikka ei aivan ykkösosan laatuinen. Jos kirjat olisi julkaistu yhdessä, ontuvat kohdat eivät olisi haitanneet niin paljon.

Coraline on yksi kiehtovimmista lastenkirjoista mitä olen kuunaan lukenut. Sekoitus Liisa Peilimaassa -kirjaa, kauhuelementtejä ja tietenkin gaimanistisuutta. Paikoitellen tunnelma tihenee jopa karmivaksi. Oudot hahmot ja yksityiskohdat virkistävät mukavasti. Ja loppuratkaisu oli viehättävän ovela.
Verrattuna tyypillisiin lastensatukirjoihin Coraline on omaa luokkaansa. Disneyn puhuvat eläimet ovat pelkkiä mcdonaldsin pehmoleluja verrattuna Gaimanin kissaan ja hiirisirkukseen. Goosepumpsin ontuvat, kliseiset hirviöt taas... niitä ei voi edes verrata Coralinen toiseen äitiin. Ne nappisilmät onnistuivat luomaan selkäpiitäkarmivan tunnelman.

Päähenkilö Oona kävelee suutuspäissään vaatteet päällä järveen.
Vastarannalla hän huomaa päätyneensä kummalliseen vuoden 1947 Suomeen, missä historia on vinksahtanut radaltaan. Sota käytiin Neuvostoliiton sijaan Ruotsia vastaan ja Karjalan asemesta menetettiin Ahvenanmaa. Suomen kansallisrunoilija Johan Ludvig Runeberg tunnetaan nimellä Juri Leonid Runebergsi.
Kirjan maailma on hyvin kiehtova hienoisine maagisine elementteineen (kahden maailman väliä kulkevat vesiliskot, salaperäinen venäläinen ylimyssuku, joka pitää paikakuntaa saappaankorkonsa alla...)
Juoni ei kuitenkaan suorastaan loista omaperäisyydellään, vaan on aika tavallinen vampyyritarina höystettynä pienillä herkullisilla keksinnöillä (esim. maahiset). Henkilöt ovat mielenkiintosia ja miljöö eläväinen. Maailman vaihtoehtoishistoriasta olisin kuullut mielelläni enemmänkin, enkä vain ohimennen heitettyjä viittauksia sodasta ja ruotsalaisevakkojen kotiinpaluukaipuita.
Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen, joissakin kohdin hieman ontuva, tarina.

Gerberin esikoisteos, Barry Trotter ja häpeämätön parodia, ei oikein onnistunut vakuuttamaan minua, mutta Narnian tarinoita parodioiva Blarnia hoiti homman senkin edestä kieroine huumorintajuineen ja lennokkaine, mauttomine heittoineen. Ehkä asiaan vaikutti myös lukemisajankohta, illalla kymmenen aikaan.

Juoni on lyhykäisyydessään sellainen, että tärähtäneen hormonihoitopuoskarin koekaniineiksi myydyt Perversien lapset pääsevät vaatekaapin kautta Blarnian ihmemaahan, jossa kohtaavat monia kummallisia olentoja. Herttainen pikkufauni Tumnus esiintyy kirjassa pedofilistisena herra Tuhmuksena, Valkea Velho on Valtava Velho, syömishäiriöstä kärsivä tyranni, ja mahtava Aslan on saanut uuden julkisivun pienenä kotikissana, Astmana.
Joissakin kohdin vitsit ampuivat hieman yli, mutta jotkut kohdat saivat nauruhermot kuplimaan. Gerberin käsissä Aslanin uhrautumiskohtauskin oli saanut aivan uudet mittasuhteet...