tpi

Tämän vuoden Finlandia-junior palkinnon  voittaja parhaasta nuorten- tai lastenkirjasta.

Kirja tapahtuu fantasia-maailmassa, jossa on mm. kaksi kuuta ja jossa taikuus toimii. Taikoja eivät voi kuitenkaan tehdä kaikki, vaan vain osa ihmisistä ja kyky siihen kulkee suvussa.

Kirjan päähenkilö Pau elää rauhallista elämää taiteilijaäitinsä ja kalatutkijaisänsä kanssa. Hänen suvussaan on ollut taikuutta ja kun hänen veljensä saa kutsun taikakouluun hän itsekin uskaltaa toivoa samaa.

Vuotta myöhemmin myös hänelle tulee kutsu kouluun. Taika-akatemiassa on osaltaan samanlaista kuin hän oli ajatellut, mutta toisaalta erilaista - totuusjuomaa juottavat “ajatuspoliisi” ötkyt olivat jotain mitä hän ei ollut odottanut. Ötkyt haluaisivat valvoa taikuutta ja kauppaavat fosoraa, jonka pitäisi estää taikuuden haitallisia vaikutuksia. Pääsykokeiden jälkeen Pau hylätään koulusta, vaikka hän oli jo osoittautunut ikäänsä voimakkaampaa taitoa taikuuteen. Kotiin palattuaan hän aluksi yrittää palata aikaisempaan elämäänsä, mutta sitten käy ilmi, että oikeastaan mitään mitä hän oli perheestään ajatellut, ei olekaan totta.

Kirjan taikajärjestelmä on kiinnostava ja originelli. Taikuuteen tarvitaan jotain osaa omasta ruumiista, joten mitä karvaisempi on, sitä parempi - karvat kun mahdollistavat vahvemmat taiat. Myös kaikkia muita eritteitä kuukautisverta ja siemennestettä myöten voidaan käyttää hyväksi. Sinällään hiukan ihmetytti miten karvat riittävät - kunnon taikaan kun tarvitaan useampia grammoja hiuksia tai ihokarvoja - joka kyllä on melkoisen suuri kasa, esim. pelkistä ihokarvoista ei taida sellaista määrää edes olla mahdollista kerätä.

Kirjan alku herätti hiukan pahoja aavistuksia, sillä se oli niin harrypottermainen kuin ikinä mikään. Sävy muuttui sitten aika nopeasti tummasävyisemmäksi, enemmän kapinasta kuin koulusta kertovaksi. Pau ystävineen joutuu tiukkoihin paikkoihin ja tekemään raskaita ratkaisuja.

Kirjan maailman toiminta jäi paljolti auki ja asioita jäi selittämättä. Itselle jotenkin jäi epäily siitä, että edes kirjailija ei kunnolla tiennyt/tiedä sitä miksi asiat toimivat niin kuin toimivat, kunhan vain halusi luoda jänskiä tilanteita. Harmaan sävyjä oli yritetty saada mukaan, mutta silti jäi pahasti auki, miksi “pahikset” olivat niin pahoja kuin olivat ja kuinka ihmeessä he olivat onnistuneet värväämään niin suuren määrät täydellisen uskollisia kannattajia etenkin huomioiden kirjan maailman yleisen luontoa ja elämää yli kaiken kunnioittavan filosofian jonka nähtävästi käytännössä kaikki jakoivat. Kielellisesti teksti oli hyvää, mutta tosiaan juonellisesti jossain määrin petyin. Pau itse vaikutti suhteellisen lapselliselta ja jotenkin koko kirjan ajan suhteellisen samantapaiselta, vaikka kehitystä sinällään olisi olettanut  tapahtuvan aika rajujen tapahtumien jälkeen. Kirjan loppu oli oikeastaan kliseinen, hyvä voitti ja paha hävisi rajun taistelun jälkeen. Hiukan ilmiselvästi yritettiin vastapuolta osittain inhimillistää, mutta paha oli kuitenkin pahaa loppuun asti. Toisaalta kapinallisjohtaja kyllä kuvattiin varsin fanaattisena Che Quevara-tyyppisenä hahmona, joka ajoi asiaan kaihtamatta mitään. Pienenä toiveena minulla oli, että lopussa olisi osoittautunut, että “ötkyt” ovat olleet koko ajan oikeassa ja taikuudella olisi maailmaa vahingoittavaa vaikutusta, mutta ei. Kirjassa oli myös mukana muutama nuortenkirjaksi suhteellisen seksipitoinen kohtaus. Muutenkaan ei ehkä kyseessä ole ihan alla 12 v luettavaksi sopiva kirja.

Kafka on 15-vuotias poika, joka karkaa kotoaan. Kafka ei oikeastaan ole hänen oikea nimensä, vaan hän itse on sen valinnut, koska halusi jättää taakseen vanhan nimensä hän lähtiessään kotoaan ja jättäessään taakseen vanhan elämänsä jonka haluaa unohtaa. Hänen isänsä on aina ollut etäinen, eikä ole oikeastaan ollut pojan elämässä läsnä koskaan. Kafka epäilee, että isältä tulee kestämään päiviä ennen kuin tämä edes huomaa pojan kadonneen. Kafkan äiti on lähtenyt kotoa jo vuosia sitten vieden adoptoidun isosiskon mukanaan. Kafkan yhtenä haaveena ja tavoitteena karkumatkallaan on löytää perheensä, tosin tavoite on vaikea kun hänellä ei äidistä ja isosiskosta ole kuin muutama hämärä muistikuva. Kafkan karkumatkan kanssa vuoroluvuin seurataan vanhaa miestä, joka on lapsena kummallisissa oloissa sairastunut ja parannuttuaan on menettänyt muistinsa. Hän on jäänyt heikkolahjaiseksi eikä enää koskaan oppinut uudelleen lukemaan, mutta sitä vastoin osaa puhua kissojen kanssa, tienaa vähän ylimääräistä etsimällä karanneita kissoja. Näissä kahdessa tarinassa ei aluksi tunnu olevan mitään yhteistä, lukuun ottamatta pieniä aivan sattumankaltaisia yksittäiseen sanaan tai sattumaan pohjautuvia viittauksia. Vähitellen tarinat lähestyvät toisiaan enemmän ja enemmän ja tapahtumat muuttuvat unenkaltaisemmiksi.
Kirjan tunnelma on koko ajan selittämätön, unen kaltainen, mutta se on kuitenkin selkeällä ja luettavalla kielellä kirjoitettu. Kaikki henkilöhahmot ovat koskettavasti ja persoonallisesti kuvattuja ja mieleen pitkäksi aikaa jääviä.
Kirjan voi luonnehtia olevan surrealistista realismia – ainakin jos sellaista näennäisesti mahdotonta kirjallisuuslajia ylipäätään voi olla olemassa, niin tämä kirja on sellaista. Kirja on täynnä viitteitä, joita kaikkia ei varmastikaan edes huomannut, mutta kirjallisuus, taide ja musiikki ovat antavat vahvan leimansa kaikkeen mitä tapahtuu. Myyteillä, sekä vanhoilla Kreikkalaisilla tarinoilla – etenkin Oidipus myytillä - sekä japanilaisella kansanperinteellä kaikilla on oma tärkeä osa kertomuksesta.
Kirjassa kaikki ei saanut selitystään, mutta kaikkea ei tarvitse selittää. Kirjailija on haastattelussa sanonut, että kirjan sisältää arvoituksia arvoituksien sisällä ja sen ymmärtäminen vaatisi useamman lukukerran. Harvoin luen kirjoja uudelleen nopealla aikataululla, mutta tämä voisi olla poikkeus. Loistava teos, kuuluu parhaimmistoon mitä olen koskaan lukenut. Menee helposti top 10 ikinä listalle.

Arvostetun ja hyvämaineisen kirjailijan ensimmäinen teos. Aikaisemmin en ole tutustunut Reynoldsin tuotantoon. Tämäkin teos on ollut hyllyssä jo pitkään, mutta paksuuden ja osittain ennakkoluulojen vuoksi (pelkäsin tämän olevan hiukan liikaa ”Tähtivaeltaja-scifiä”) aloittaminen on venähtänyt melkoisen pitkään. Kirjan alkupuoli on varsin sekava, tosin ensimmäinen luku on erittäin koukuttava ja sujuva, mutta sen jälkeen kirjassa oli pitkä jakso, jossa seurataan kolmea eri tapahtumapaikkaa, joilla ei ole mitään ilmeistä tekemistä keskenään samaan aikaan.

Sitten vähitellen asiat selkeytyvät, ja juoni alkaa taas kunnolla vetämään ja asiat selkenevät. Kirja tapahtuu kaukaisessa tulevaisuudessa, jossa ihminen on levittäytynyt laajalle avaruuteen jo kauan sitten. Muita sivilisaatioita ei löytynyt, vain vanhoja raunioita. Uusimmatkin tunnetut rauniot, amaranttien planeetta, on satojatuhansia vuosia sitten tuhoutunut jonkin tuntemattoman katastrofin seurauksena. Dan Sylveste, jota ehkä eniten voi pitää kirjan päähenkilönä on amaranttien asiantuntija, ja on tutkinut raunioita. Sieltä hän on löytänyt vihjeitä siitä, että amarantit olivat kulttuurinsa loppuvaiheessa paljon pidemmälle kehittyneitä kuin aikaisemmin uskottiin. Samaan aikaan lähestyy suunnattoman suuri ja voimakas avaruusalus, Äärettömyyden Kaipuu, jonka miehistö toivoo Sylvesten voivan parantaa aluksen kapteeni, joka on sairastunut kummalliseen sairauteen.

Kolmas juonilinja kertoo Ana Khourista, palkkamurhaajasta joka saa tehtäväkseen tappaa Sylveste hinnalla millä hyvänsä. Kovin sujuvasti ja hyvin kirjoitettu kirja ei tunnu olevan. Vaikea sanoa kuinka suuri osa jonkinlaisesta kielellisestä jähmeydestä johtuu käännöksestä, kuinka suuri osa alkutekstistä. Hiukan tulee vaikutelmaksi alkutekstin puutteet, sillä jotenkin tuntuu siltä, että ensimmäisen luvun teksti on hiotumpaa ja sujuvampaa kuin pääosassa loppukirjaa, esikoisteoksessa siihen ja sen hiomiseen on varmasti käytetty runsaasti aikaa.

Henkilöhahmot eivät tunnu täysin eläviltä, eikä kukaan nouse kunnolla päärooliin. Kukaan päähenkilöistä ei herätä juuri lainkaan sympatia, eikä tarjoa samaistumiselle kohdetta. Tarinankerronta on kohtuullisen löysää, minkä voi päätellä jo kirjan yli 700 sivun pituudesta. Pieni – tai vähän suurempikin – tiivistys ja hiominen olisi tehnyt hyvää. Ihan luettava kirja oli kaikista puutteistaan huolimatta, eikä mitään kovin suuria houkutusta kesken jättämiseen päässyt muodostumaan. Toisaalta kirjaa lukiessa ei kehittynyt mitään ehdotonta pakkoa jatko-osien lukemiseenkaan.

En ole cyberpunkin erityinen ystävä. En kyllä kovin montaa tämän alagenren kirjaa ole edes lukenut. Tämä kirja oli ihan kohtuullinen, mutta ei minään erityisesti houkutellut lukemaan lisää saman tyylisiä teoksia. Kirja kertoo Alliesta, joka kaverinsa houkuttelemana kokeilee kahjohattua, joka tekee hulluksi. Hulluuden piti kadota, mutta toisin käy, ja Allie joutuu hakeutumaan hoitoon, jääden samalla kiinni laittoman laitteen käytöstä. Allie joutuu valinnan eteen, hän joko joutuu vankilaan, tai hänen on kouluttauduttava mielenhallinnan ammattilaiseksi. Valinta ei kovin vaikea ole. Kirja on varsin hajanainen, eikä siinä ole kovin selkeää juonta. Paikoitellen kirjan teksti on liian kikkailevaa, ja juoni viettää aivan liian pitkiä aikoja milloin kenenkin henkilön mielen sisällä, jolloin tarinankerronta on varsin sekavaa ja rasittavaa. Vähän johdonmukaisempi juoni, ja vähemmän erikoisilla, huonosti kuvatuilla termeillä kikkailua, olisi ollut paremmin minun makuuni. Käännös oli muuten kohtalainen, mutta Allien ”työnimi”, Salamieli Allie ei mielestäni ollut kovin onnistunut tulkinta alkuperäisestä Deadpan Alliesta. Vasta kuin sain tietää alkuperäisen nimen, tajusin kunnolla kirjassa esiintyneet kuittailut Allien nimestä. Muutenkin ammatti- ja muut termit tuntuivat enemmän kuin hiukan vaikeasti ymmärrettäviltä, mutta en tiedä olisinko niitä paremmin englanniksi ymmärtänyt (no, ainakin pathosfinder on selvästi tajuttavampi termi kuin ”lauhduttaja”). Ihan kohtalainen, keskitasoinen, ”kolmen tähden” kirja kyseessä oli.

Pidin ihan kohtalaisesti Connie Willisin periaatteessa samaan maailmaan sijoittuvasta kirjasta “To Say Nothing About a Dog”, ja aloittelin tätä ihan kohtalaisen suurin odotuksin. Petyin. Kirja on erittäin löysästi kirjoitettu, ja suuri osa korkeasta sivumäärästä kuluu siihen kun kirjan henkilöt puhuvat loputtomiin samoista asioista. Etenkin ensimmäiset n 300 sivua olivat erittäin rasittavia, samat asiat kertautuivat kerta toisensa jälkeen, ja juuri mitään ei tunnu tapahtuvan. Tulevaisuus josta aikamatkalle lähdetään, on järkyttävän huonosti kuvattu, mitään uusia keksintöjä aikakonetta lukuun ottamatta ei ilmeisesti ole tehty, matkapuhelimia ei ole lainkaan käytössä, tietokoneita ei juurikaan ole käytössä (siis kirjassa joka on kirjoitettu 90-luvun alussa – minkä hemmetin kiven alla Connien Willis oikein asuu?), osa ongelmista on erittäin teennäisiä (siis vain yksi ja ainoastaan yksi ainoa henkilö koko Oxfordissa osaa käyttää aikakonetta ja tulkita sen asetuksia? Good grief.) Ja kohta mihin aikamatkustaja on päätynyt on hänelle täydellisen mahdotonta löytää uudelleen, kun lähin kiintopiste on kuitenkin ehkä muutaman sadan metrin päässä tiedossa? Ihan olisi ollut hyvä kirja, jos olisi kirjoittaja olisi hiukan käyttänyt enemmän järkeä ja mielikuvitusta, ja leikannut noin 200 sivua turhaa toistoa ja vuoropuhelua pois. Yksi niitä käsittämättömämmän pään Hugo- voittajia – mahtoikohan Worldcon olla taas Willisin kotikaupungissa kuten vuosi sitten jolloin hänen kirjoittamansa heikko novelli voitti oman sarjansa?

PS. Annetaanko täällä pisteita arvostelun laadusta, vaiko siitä onko asiasta samaa mieltä?

Vanhaan balladiin (tosin ainakin itselleni tuntemattomaan) pohjautuva fantasiaromaani.
Kiertelevä soittoniekka, Thomas, ystävystyy vanhan pariskunnan kanssa, asuu heidän luonaan jonkin aikaa ja tutustuu naapurin kauniiseen neitokaiseen. Tutustumninen on johtamassa läheisempääkin kanssakäymisen, kun Thomas päätyy palvelemaan keijukaisten kuningatarta sekä musiikin että ruumiin kielellä seitsemäksi vuodeksi. Palveluajan päätyttyä hän ei enää ole sama mies kuin aikaisemmin, ja hän on saanut siunauksekseen ja kirouksekseen kyvyn ja pakon puhua aina totta ja tietää aina vastauksen kaikkiin kysymyksiin. Kirja jakautuu erillisiin osiin, joissa kertojahahmo vaihtuu. Ensimmäisessä osassa kertojana on Thomasin ”adoptoineen” pari mies, toisessa osassa joka tapahtuu haltijoiden maassa kertojana on Thomas itse, kolmannessa osassa aikaisemmin mainitun parin muori, ja viimeisessä kertojana on Thomasin puoliso. Kirjan kieli on todella kaunista ja sujuvaa. Käännös on onnistunut mainiosti. Tarina itsessään ei ole mitenkään yllättävää, mutta ei sitä sellaiseksi ole tarkoitettukaan, vaan kyseessä on sadunomainen miellyttävä lukukokemus, jossa henkilöt ovat hyvin kuvattuja ja koskettavia. Etukäteen ajatellen kirjan kansi ei vaikuttanut kovin houkuttelevalta, mutta lukemisen jälkeen se tuntuu kyllä hyvin kirjan sisällölle sopivalta. Mikään kovin kaupallinen ratkaisu tämän kansikuvan käyttö ei kyllä ole ollut, sillä ainakin itsellä etukäteen kansi kyllä pikemminkin lykkäsi lukemista kuin toimi houkutuksena.

Neuroottinen, ahdistunut luuseri saa mahdollisuuden aikamatkaan. Hän valitsee matkansa kohteeksi Kristuksen ristiinnaulitsemisen. Hän päätyy hieman liian aikaiseen menneisyyteen, ja samalla särkee aikakoneensa. Ilman mahdollisuutta palata tulevaisuuteen, hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin jäädä odottelemaan ristiinnaulitsemista. Mielenkiintoinen kirja, jossa aikatasot sekoittuvat, välillä eletään Palestinassa ennen ristiinnaulitsemista, välillä taas väläyksinä nähdään pervohkon luuseri-päähenkilön elämää katkelmina nykyajassa suurinpiirteinen kronologisessa järjestyksessä. Kerronta on välillä ehkä liiankin hajanaista, mutta on kyllä tärkeä osa kirjaa. Puhtaasti tapahtumajärjestyksessä kuvattuna tarinana kirjaa voisi pitää jopa tavanomaisena, nyt se on jotain muuta. Päähenkilö oli ehkä hiukan liiankin ärsyttävä, vähän kuin Woody Allen josta on imetty kaikki itseironisuus ja huumorintaju pois, ja neuroottisuus kerrottu kahdella. Kirjana ihan suositeltava luettava, aika poikkeuksellinen näkymä Kristinuskon syntyyn. Se vain jäi ihmetyttämään, miten ihmeessä antiikin Palestiinassa kasvaa maissi? Olivatkohan kirjan tapahtuvat joissain vaihtoehtomaailmassa tapahtuvia? Vai onko kirjailijan biologian tietämys hiukan vaillinainen? En ole Moorcockia aikaisemmin lukenut, enkä ole brittiscifin tai uuden aallon erityinen ystävä, mutta kyllä tämä oli ihan mielenkiintoinen tuttavuus.

Amber-sarjan toinen kirja. Corvin on paennut vankilasta ja yrittää koota voimiaan taistellakseen veljensä Erickin kanssa. Mahdollistaakseen tämän hän palaa maailmaan jonka valtias hän oli kauan sitten, ja josta hän voi löytää ainetta joka mahdollistaa tuliaseiden käytön Amberissa. Tapahtumia kirjassa on paljon ja mielenkiinto pysyy yllä koko ajan. Kieli on aika omaperäistä ja erikoista lyhyinen lauseineen, mennen välillä melkein proosarunon puolelle etenkin silloin kun päähenkilö matkaa eri ulottuvuuksien välillä. En yleensä fantasiasta oli erityisen innostunut, mutta tämä kirja on aika virkistävä poikkeus, siksikin, että tässä kirjassa hyvä tarina ei vaadi viittäsataa sivua, mikä nykyfantasiassa tapaa olla se vähimmäisvaatimus. Käännös oli yleisesti ottaen aika hyvä, mutta siinä oli paikoitellen pientä hiomattomuutta, joitain jäykähköjä lauseita ja vähän erikoisia termien valintoja, mutta mikään helppo suomennettava tämä ei varmasti ollut. Itse pidin tästä osasta selvästi enemmän kuin ensimmäisestä. Toivotaan, että loputkin osat suomennetaan. Suosittelenkin kaikkia hakeutumaan kipinkapin Vaskikirjojen sivuille ja hankkimaan omat kappaleet sarjaa.

Kirja tapahtuu ydinsodan jälkeisessä maailmassa, sodasta on kulunut limiest vuosisatoja, ja sotaa edeltänyt aika on jo lähes unohtunutta. Päähenkilö on kylästä toiseen kulkeva parantaja. Parantamiseen hän käyttää geneettisesti muokattuja käärmeitä, jotka tuottava myrkyn asemesta rokotteita tai muita lääkinnällisiä aineita. Kirjan alussa yksi hänen käärmeistään, hyvin harvinainen ja arvokas unikäärme, dreamsnake, kuolee väärinymmärryksen vuoksi. Loppukirja kuvaa sitten lähinnä päähenkilön matkaa takaisin parantajien päämajaan, ja hänen yrityksiään löytää uusi unikäärme itselleen.

Kirja koostuu useammasta kokoon kasatusta novellista. Saumat näkyvät kohtalaisen hyvin, etenkin kun kirjan puolivälissä yhtäkkiä ilmenee, että kaikilla maailman henkilöillä on kyky estää suvunjatkuminen pelkällä tahdonvoimalla. Ihan hyvä idea, mutta erikoista, kun asiaan ei ole pienintäkään viitettä alkupuolella kirjaa, ja loppupuolella asia on itsestään selvä.

Myös se, miksi unikäärmeet ovat niin suunnattoman tärkeitä jää kyllä selittämättä kunnolla. Ne eivät varsinaisesti paranna sairauksia, lievittävät vain kipuja, ja antavat kuoleman sairaalle tuskattoman unen ennen kuolemaa. Päähenkilö harjoittaa parantajan ammattiaan lähes koko kirjan ihan hyvällä menestyksellä ilman käärmettäänkin, ja kykenee auttamaan monia ihmisiä sairauksissa ja vammoissa. Jää kokonaan auki, miksi sitten unikäärmeet ovat parantajille niin tärkeitä, että niiden lukumäärä on jopa rajoittava tekijä sille, kuinka monia parantajia voi ammattiaan olla harjoittamassa.

Oikeastaan odotin, että kirjan ns. pointti olisi ollut että päähenkilö olisi tämän asian ymmärtänyt, mutta näin ei käynyt. Lopetus oli hiukan turhan onnellinen, melkein deus ex machina tyylinen.

Ihan hyvä kirja, 3.5 ja 4 tähden väliin menevä kuitenkin. Paremmaksi kirjan olisi kyllä pienellä hiomisella saanut, jos erillisten tarinoiden yhdistämiseen olisi uhrattu enemmän vaivaa. Nyt jopa päähenkilön persoonallisuudessa tuntui tapahuvan pieniä, yllättäviä vaihteluja kirjan eri osissa.

Ensimmäistä kertaa olen lukenut joskus 20 vuotta sitten. Silloin pidin kovastikin, nytkin pidin. Vauhdikas, nopea tarina, jossa aloitus on yksi parahaita fantasiakirjan aloituksia mitä olen lukenut. Tästä kirjasta saisivat nuoremmat fantasiakirjailijat ottaa oppiakin, joku jordani olisi käyttänyt tämän kirjan tapahtumiin kolme 700 sivuista opusta - ihan oikeasti!