Lurgey
Lurgey on 13 tason Riiviö 8.48k aktiivisuuspisteellä
Edistyminen seuraavalle tasolle:
Arvioinut 71 kirjaa (keskiarvolla 7.15/10)
Kirjoittanut 0 viestiä foorumille
Saavutukset:
Nuorempana löysin jostain vanhasta laatikosta kasan Yöjuttu-lehtiä ja otin ne luettavakseni, sillä ne vaikuttivat ensisilmäilyjen perusteella hyvin mielenkiintoisilta. Aloin lukea niitä ja pian olin jäänyt totaalisesti koukkuun aaveidenmetsästäjä John Sinclairin seikkailuihin. Kun lehdet loppuivat, pakotin vanhempani lukuisille divarikäynneille. Jason Dark on luonut maailman, josta löytyy demoneja, vampyyreja, ihmissusia, noitia ja muita hirvityksiä joka lähtöön. Mustaveristen olentojen rajattomuus alkaa nykyään hieman kyllästyttää, sillä toivoisin tarinoihin jotakin rajallisuutta ja selkeyttä. Tosiasia on kuitenkin se, että Yöjuttu-lehdet ovat ilmestyneet aikoinaan kerran kuukaudessa monen vuoden ajan, joten teeman on ollut pakko olla rajaamaton, koska muuten ideat olisivat loppuneet melko nopeasti. Se on plussaa, että Sinclairilla on päävihollisia, joiden kukistaminen on vaikeaa ja jotka esiintyvät monta kertaa aaveidenmetsästäjän vaivoina. Se luo tarinoihin yhteenkuuluvuutta ja järkeä. Nuoremmalla iällä tekstejä ei lue niin kriittisesti, joten ehkä peruskoulua käyvät saavat eniten irti näistä lehdistä.
Huolimatta siitä, etten pitänyt elokuvasta enkä innostunut kirjan lukijoiden luomasta hälystä, jossa mielipide oli joko ”Edward Cullen on ihana” tai ”Edward Cullen hehkuttajineen ja ihkuttajineen ovat ärsyttäviä”, luin kirjan ja pyrin samalla olemaan mahdollisimman ennakkoluuloton, vaikka kirjasta kuten elokuvastakin kuuli paljon mielipiteitä laidasta laitaan. Mutta eikö itse asiassa hyvä kirja ole sellainen, joka herättää tunteita? Sitä tämä kirja on ehdottomasti tehnyt, herättänyt kaikissa ihmisissä erilaisia tunteita ja sillä tavalla vaikuttanut lukijoihinsa. Tosin, kirjan lukijoiden välille selvästi kehkeytynyt kiista siitä, onko Edward Cullen ihana vai ei, ei ainakaan ole mikään houkutin uusille lukijoille. En nostanut odotuksiani varmuuden vuoksi kovin korkealle tästä kirjasta ja sainkin huomata lukukokemuksen olleen oikein viihdyttävä ja mukava. Mielelläni tartun jatko-osiin, kunhan vain saan ne käsiini, sillä kirja kyllä ansaitsee kehuja, vaikka tiukka kritiikki onkin aina välttämätöntä ja hyödyllistä. Jos haluaa lukea romantiikkaa ja vampyyrikirjallisuutta, tässä olisi siitä malliesimerkki. Bellan ja Edwardin romanttisten hetkien kuvailu oli todenmukaista ja tunnepitoista, joka kyllä vaikutti minuun erittäin positiivisesti. Bellaan oli myös hyvin helppo samaistua ja olenkin kuullut sellaisia tulkintoja kirjasta, että lukijan on tarkoitus samaistua Bellaan (ensisijaisesti tytöille tarkoitettu kirja), jolloin Edward on sitten se unelmien poikaystävä. Ihan osuva tulkinta, mutta eiköhän kaikissa kirjoissa lukija yritä eläytyä ja samaistua päähenkilöön? Ei kyseisen tulkinnan tarvitse olla välttämättä negatiivinen, sillä kaava kyllä toimii erittäin hyvin, kuten internetissä saa kummasti huomata. Pieni jännitys kirjan loppupuolella on hyvä loppuhuipennus kirjalle. Liikaa jännitystä tai toimintaa ei mielestäni saa romantiikkakirjassa olla, vaikken tätä tyylilajia paljon luekaan ehkä juuri äskeisen huomautukseni takia. Toimettomuudesta huolimatta lukija saa tarpeeksi pohdiskeltavaa Edwardin ja Bellan suhteen kehittymisestä, jolloin liika toiminnan ahtaminen tekstin sekaan olisi vain rasittavaa. Tai kuka tietää, ehkä se voisi toimiakin, mutta itse olen saanut kirjasta sen kuvan, että sen tuleekin olla herkkä ja tunnepitoinen.
Molemmat kertomukset onnistuivat tekemään minuun suuren vaikutuksen ja saivat jo alkusivuilta kannatukseni puolelleen, sillä ne ovat kovin kiehtovia ja jokin niissä osui täydellisesti nappiin omien mieltymysteni kanssa. Henkilöt vaikuttavat hyvin eläväisiltä ja päähenkilöjen puolelle on helppo asettua tarinoissa, joita pikemminkin loppupeleissä enemmän ahmii kuin lukee. Raivo on omalaatuinen, ehkä hieman omituinenkin tarina, mutta juuri se saa lukijan kiinnostuksen heräämään ja halun selvittää, mikä tämä päähenkilö oikein on miehiään. Välistä päähenkilön persoonalliset edesottamukset alkoivat jotenkin kummasti naurattaa ja hänen mielenterveytensä heittäminen on erittäin viihdyttävää ja kiinnostavaa luettavaa. Päähenkilöön on pakko suhtautua empaattisesti hetkinä, jolloin jotakin tapahtuu hänen etujensa vastaisesti, sillä tekosistaan huolimatta poika on loppujen lopuksi hyvinkin sympaattiselta vaikuttava nuori, jonka ongelmiin on helppo eläytyä. Pitkään marssiin on suhtauduttava vakavammin kuin Raivoon, sillä se ei ole yhtä viihteellinen, vaan todellakin pistää miettimään enemmän asioita ja on kingimäisempi. Kirjaa lukiessani mietin jossakin vaiheessa, minkä takia sata nuorta lähtee pitkään marssiin mukaan, sillä he tietävät varsin hyvin, että hännystelijät ammutaan tunteetta. Seikka ei kuitenkaan häirinnyt lukukokemustani, sillä kertomus siemaisi mukaansa varsin nopeasti ja häivytti taitavasti ”puuttuvien palojen” pohtimisen. Tulin lopulta siihen tulokseen, ettei teoksen edes tarvitse tuoda julki kaikkia niitä kohtia, joihin lukija tahtoisi vastauksen, sillä se toimii juuri tällaisena. Lopetus on jälleen kerran kingimäiseen tyyliin niin avoin ja mieleenpainuva, että King varmasti tahallaan tahtoo kiusata lukijaa ja onnistuukin siinä jälleen kadehdittavan hyvin.
Tapahtumat lähtevät liikkeelle niin nopeasti, ettei melkein perässä ehdi pysytellä Kingin normaaliin kirjoitustapaan tottuneena, jossa toiminta ei ehkä koskaan ennen ole alkanut näin äkkiä. Se ei kuitenkaan ole missään nimessä negatiivinen huomautus, vaan nimenomaan tartuttaa lukijaan parantumattoman lukuvimman heti paikalla (mikäli sen itse mieltää negatiiviseksi tai ongelmalliseksi, se on todellakin sitten oma ongelma). Uskallan jopa väittää, että jos Kingin kirjat ovat mieluisia, tämä teos ei missään nimessä voi olla pettymys. Kuulolla on hyvin vaikuttava ja koskettavakin kirja, jota ei unohda, sillä siitä lopetus pitää tarkasti huolen. Muuta en sano, vaan suosittelen lukemaan ja mainostan: tämä on taattua Stephen Kingin laatua. ”Stephen Kingillä ei ole matkapuhelinta.” Karmivaa...
Ilmeisesti odotin kirjalta jotain muuta, koska en saanut siitä paljoakaan irti. Jollakin tavoin kerronta välillä kiristeli hermoja tai sai pintaan muuten vain sellaisen väkinäisen olon, joka pisti ajattelemaan, miksi ylipäätään luin koko teosta. Pari kohtaa ja ennen kaikkea loppu toimivat erittäin hyvin ja olivat vaikuttavaa luettavaa, mutta ne eivät korvanneet sitä, että kirjaa joutui lukemaan suurimmaksi osaksi fiiliksellä "kunpa tämä jo loppuisi". Kokonaisuudessaan kirjan ajatus oli toki vaikuttava ja mielenkiintoinen, nimenomaan sen vuoksi kyseisen teoksen valitsinkin. Odotukset eivät täsmänneet siihen, mitä tämä kirja oikeasti on, ja varmasti sekin vaikutti suuresti lukukokemukseeni.
Yleensä kirjaa aloittaessa tekstiä saa lukea yllättävänkin pitkään, ennen kuin tapahtumat lopulta tempaavat mukaansa, mutta Ääniä yössä onnistuu vangitsemaan lukijansa jo alkusivuilta lähtien. Se on ehdottomasti kirja, joka suorastaan pakottaa lukijan vain jatkamaan ja jatkamaan lukemista, eikä tarjoa sujuvaa kuvailua pelkästään päähenkilön tekemisistä, vaan myös parin muun keskeisen henkilön edesottamuksia seuraillen. Kirjasta mukaansatempaavan tekevät ennen kaikkea sopiva määrä jännitystä ja kirjan edetessä yhä enemmän kasvava uteliaisuus koiran erikoista käytöstä kohtaan sekä myöhemmin salaperäisempi toinen koe-eläin. Kirjan alku on erittäin hyvin onnistunut, sillä se herättää oitis mielenkiinnon ja kannustaa lukemaan enemmän. Kirjan luettuaan ei voi olla mitään muuta kuin vaikuttunut, sillä mielenkiinto pysyy uskomattoman hyvin vireillä koko lukemisen ajan. Sellaista ei koe läheskään kaikkien kirjojen kanssa. Ääniä yössä on ehdottomasti yksi Koontzin parhaimpia ja taitavampia teoksia, joita olen lukenut. Asioiden pikkuhiljaa paljastuessa uteliaisuus ja mielenkiinto heräävät yhä enemmän, sillä sopivin aikavälein tapahtuvat paljastukset tuottavat kiinnostusta takuuvarmasti tuplaten lisää.