Koska en ole ehtinyt vielä kirjoittamaan arvosteluita lukemistani kirjoista, koska jokaisen arvostelun kirjoittamiseen menee reippaat pari tuntia ja toisinaan enemmänkin varsinkin nyt kun olen keksinyt lisää uusia kohtia arvosteluihi enkä myöskään ehdi tänään ehdi selailemaan vanhoja runojani nopeasti, niin päätin julkaista tämän pienen ilkeän kirjoitelman, koska se oli sellaisessa paikassa tallessa mistä sen sai nopeasti esille. Olin tosiaankin todella ärtynyt kun kirjoitin tämän tekstin ja se perustuu todelliseen elämään.
Tukipiiri
Me kaikki toisillemme vieraat ihmiset istumme nätisti ympyrän muotoon asetetuilla tuoleilla, jotka muuten saisivat olla edes vähän mukavampia, mutta kaipa kaupungilla ei ole enää varaa edes kunnon tuoleihin. Ainakaan hullujen tuoleihin. Meitä on 8 ihmistä piirissä. Moni katselee jääräpäisesti maahan, muutama on keskittynyt pahviseen kahvimukiinsa siihen malliin kuin se kertoisi maailmankaikkeuden salaisuudet, mutta minä katselen häpeämättä kaikkia muita ja teen heistä ajankulukseni arviota odottaessamme, että hullujen piirin vetäjä suvaitsee ilmaantua paikalle.
Kun vielä kymmenisen minuuttia on mennyt ja tunnelma rupeaa olemaan mukavan kiusaantunut, vetäjä tulee. Arvasinhan minä. Heli-Maria Kuusisto-Kalliohan se. Ihanan tekopirteä keski-ikäinen nainen joka kuvittelee, että kaikki on mahdollista, jos vain ajattelee puistattavan positiivisesti. Hänen vakiolauseensa on: ”Uskon, että se on sinulle totta.” Tosi lohduttavaa. Hän tekee kuulemma kaikessa hiljaisuudessa eli pajattaa jokaiselle joka vain viitsii kuunnella ja niillekin, jotka eivät viitsi kuunnella, väitöskirjaa meistä hulluista ja siitä kuinka on saanut parannettua kaikki onnettomat terapiapotilaansa opastamalla positiivisen ajattelun niksejä. Tästä piiristä hän saa taas uuden luvun kirjaansa. Ja uuden sulan hattuunsa. Että minä inhoan häntä.
Seuraa sitä tavanomaista puhetta siitä ovatko kaikki paikalla ja saaneet kahvia. Sitten se pakollinen esittelykierros ja suurin osa meistä puhuu hiljaisella vaivautuneella äänellä yrittäen olla katsomatta ketään silmiin ja etenkin yrittäen olla katsomatta vetäjää kertoessaan mitä hulluuden lajia edustaa ja kuinka toivoo, että saisi tästä mielenterveyspotilaiden uudesta hienosta sosiaalipiiristä vertaistukea ja voimia arkeen sekä tapaisi uusia mielenkiintoisia tuttavuuksia. Kaikki ne tavanomaiset fraasit, jotka ammatti-ihminen aina tahtoo kuulla ja jotka suurin osa potilaista lammasmaisesti sanoo. Viimeisenä on minun vuoroni esittäytyä. Nousen seisomaan, katson kaikkia vuorollaan silmiin ja viimeisenä katson rakasta vetäjäämme, sitten sanon selkeällä, positiivisuutta puhkuvalla äänellä: Minun nimeni on Sofia ja minä olen seinähullu...
Mietin tässä miksi olin niin ärtynyt silloin yhden kerran kaikkiin positiivisesti ajatteleviin ihmisiin ja muutamaan erityisesti ja mieleeni hiipi täälainen kavala mieltä alentava ajatus; olen äärettömän kateellinen niille ihmisille jotka osaavat ajatella kaikesta positiivisesti, koska minä itse en osaa. Minulla on surkea asenne ja olen useimmiten hyvin negatiivinen ihminen ja positiiviset ihmiset tuntuvat olevan onnellisia ja olen siitä kateellinen heille.
Olen viime aikoina alkanut päättäväisesti kehittämään ajattelutapaani positiivisempaan suuntaan, mutta yhä edelleenkin ajattelen ensin negatiivisesti, mutta sitten sen jälkeen osaan nyt myös ajatella positiivisestikin, mikä on melkoinen ihme ja hassu juttu. Ja sitten minua ärsyttää todella se kun jotkut aika monetkin tapaamani mieleltään sairastuneet ihmiset tuntuvat pitävän itseään muita terveitä ihmisiä huonompina ihmisinä vain koska ovat sairaita. Tämä on minusta suuri vääryys. Ja tunteitani purkaakseni kirjoitin sitten tuin pienen ilkeän sepustuksen.
Aurelia
