Lukupiiri: Atorox-novellit 2015 (4)

Tämän osan käsittely alkaa maanantaina 25.5.2015.   Tässä lukupiirissä luemme Atorox-voittajaksi ehdolla olevia novelleja. Äänestäjäksi ilmoittautuminen päättyi 30.4., mutta vaikka et olisikaan äänestäjä / mukana juuri Risingin raadissa, olet tervetullut mukaan keskustelemaan kyseisistä novelleista. Atoroxista ja lukupiirin aikatauluista on keskusteltu yleisesti [url=http://www.risingshadow.fi/forum/tienristeys/2156-atorox-2015-risingin-raati]täällä[/url]   Käsiteltävänä ovat seuraavat novellit: - Hannele Hakala: Pitempi tapa kuolla - Heikki Nevala: Ikuisuuden hinta - N. M. Koski: Nuru-nu-kang - Anni Nupponen: Tuuli aavikolla

Hannele Hakalan [i]Pitempi tapa kuolla[/i] maalailee mielenkiintoisia visioita, mutta jättää kylmäksi toteutukseltaan. Tuntuu siltä kuin tässä tiivistettäisiin pitempi tarina novellimuotoon tai kerrottaisiin ainoastaan tarinan jälkimmäinen puolisko.   Tarinan päähenkilö on onnistunut. Hän ei ole erityisen persoonallinen ilmestys, eikä hänen taustoistaan kerrota paljoa, mutta hänen kertojanäänensä on värikäs ja miellyttävä kuunnella. Samoin hänen vankilakokemuksensa tuntuvat aidoilta, kuin myös hänen sähköshokeista ja mömmöistä johtuvat kipunsa, särkynsä ja harhansa. Kauttaaltaan minäkertoja sopi tämän tarinan puitteisiin täydellisesti ja olisin oikeastaan lukenut tämän kaverin mietteitä pidemmältikin.   Puitteet olivat muutoinkin kunnossa. Pasianssi toi sekä kertojaan että tarinaan ylipäätään mukavaa lisäväriä ja persoonallisuutta, vaikka en kyseistä peliä tunnistanutkaan. Olkoonkin, että kyseisten pasianssien läpikäyntiin käytettiin tuhottomasti aikaa siihen nähden, että niillä ei sitten lopulta ollutkaan tarinan kannalta mitään merkitystä, eikä niihin palattu lopussa. Mutta menköön nyt tunnelman luomisen piikkiin. Myös mudan valtaama kylä, rekan ankea ahtaus ja aavikon kuiva kuumuus nousivat mieleeni kirkkaina ja terävinä. Hyvää kuvailua ja kielenkäyttöä kauttaaltaan.   Joskin joudun kyllä valittamaan siitä, että tämä oli taas kerran yksi sellainen tarina, jonka jouduin lukemaan Google Translaten avulla. Espanjaa ei käytetty niin paljon, etteikö tarinaa olisi periaatteessa pystynyt lukemaan ilmankin, mutta ainakin minua alkaa ärsyttää hyvin nopeasti, jos en pysty seuraamaan dialogia kokonaisuudessaan. Tämä on tyylikysymys, mutta henkilökohtaisesti en näkisi mitään vikaa siinä, että kaikki olisi kirjoitettu yhdellä kielellä ja lukijalle vain kerrottaisiin, että päähenkilölle puhutaan toista kieltä.   Suurin murhe kuitenkin on se, että tarina oli harvinaisen valju. Sen verran sain selville, että jotain hyvin erikoista ihmismassaa tässä pelastettiin houkuttelemalla heidän tajuntansa etukäteen valmisteltuihin ihmisaivoihin, mutta minulle jäi siitä huolimatta moninkerroin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mitä ihmettä, miten, missä, miksi...? Yhdenkään novellin tai tarinan ylipäätään ei missään tapauksessa ole pakko vastata kaikkiin kysymyksiin, mutta koen kyllä, että lukija saisi tarinasta enemmän irti, jos tilannetta avattaisiin sen verran, että edes joihinkin yksityiskohtiin päästäisiin käsiksi. Nyt novellin lukeminen tuntui siltä kuin katsoisin vesivärimaalausta, jossa on käytetty huomattavasti enemmän vettä kuin olisi tarve. Aihe itsessään saattaa olla mielenkiintoinen, mutta jos se on toteutettu haljakasti ja yksityiskohdattomasti, ei siitä ihan hirveästi saa irti.   Hakalalla on hyvä ote kirjoittamiseen. Kerronta, miljöö ja henkilöhahmot toimivat jok'ikinen, mutta niitä ikävä kyllä käytettiin kertomaan tarinaa, josta ei vain saanut otetta.   XXXXX   Heikki Nevalan [i]Ikuisuuden hinta[/i] oli siinä mielessä aavistuksen ongelmallinen, että en ole koskaan lukenut Praedor-sarjakuvia tai kirjaa, en pelannut roolipeliä, enkä tiedä maailmasta kuin hyvin pintapuolisen yleiskatsauksen. Tämän takia jouduin lukiessani koko ajan miettimään, onko jollakin mainitulla nimellä jotain suurempaa merkitystä vai onko se vain ohimenevä, satunnainen maininta. Novelli piti kaltaiseni uudenkin lukijan otteessaan suhteellisen hyvin, mutta hieman minulle jäi siitä huolimatta ulkopuolinen olo.   Vaikuttaa myös siltä, että Nevalan kankeat sanajärjestykset eivät ole olleet vain tyylilllinen valinta hänen aiemmissa novelleissaan, joita olen lukenut, koska sama ongelma toistuu tässäkin. Kyllähän suomen kieltä voi järjestellä melko vapaasti, enkä ole törmännyt vielä yhteenkään virkkeeseen, joka olisi ehdottomasti väärin kirjoitettu, mutta ei tätä tekstiä voi siitä huolimatta sujuvaksikaan kutsua, jos lukijana joudun alituiseen lukemaan virkkeitä kahteen kertaan tarkistaakseni, että ymmärsinhän oikein. Melkein kuin lukisi sellaisen suomen kirjoittajan tekstiä, jolle suomi ei ole ensimmäinen kieli. Huomaan itselläni samanlaisia ongelmia kirjoittaessa, jos olen tullut kirjoittaneeksi paljon tekstiä englanniksi lähiaikoina.   Mutta sitten niitä hyviä puolia. Oli erittäin mukava lukea perinteisempääkin fantasiaa näin scifin ja nykyaikaan sijoittuvan kauhun lomassa, mistä ehdottomasti pisteitä. Praedorin maailma on itsessäänkin mielenkiintoinen ja oli hyvä, että novelli nosti sen erityispiirteitä keskiöön, jotta muihin fantasiamaailmoihin saatiin kunnollinen pesäero. Kissasotureiden kuvailu loi mieleeni hyvin animemaisen mielikuvan, jostain kumman syystä, mutta muutoin maailma oli mukavan karhea yhdistelmä suomalaisuutta, keskiaikaa ja post-apokalyptista murhetta.   Itse tarina ei häikäissyt omaperäisyydellään. Alkemistin kaksinaamaisuuden arvasi melkein heti, Alarik oli suhteellisen tavanomainen antisankari ja totta kai kaikki suurmiehet olivat vanhoja, riettaita ja läpeensä mätiä. Peruskuvastoa, mutta toteutus sai nämä vanhatkin kliseet tukemaan tarinan tarkoitusperiä ja tarina eteni hyvällä tahdilla. Pidin erityisesti siitä, miten lopetus ymmärsi pitää turhan kuvailulla mässäilyn minimissään ja skippasi yli niistä kohdista, joiden lopputulos oli ilmiselvästi arvattavissa. Napakasti tehty.   Tämä sai minut kiinnostumaan Praedorista, minkä katson sen isoimmaksi plussaksi. Pitänee vihdoinkin metsästään joko kirja tai sarjakuvat käsiini. Novellista itsessään puhuttaessa olisin toivonut omaperäisempää juonta ja Nevalan ääni kirjailijana ei edelleenkään oikein uppoa minuun henkilökohtaisesti, mutta kyllä minulle siitä huolimatta jäi positiivinen yleisvaikutelma.

[b]Hannele Hakala:[/b][i] Pitempi tapa kuolla[/i]   Olen tästä novellista hyvin paljon samoilla linjoilla kuin Jarre. Kuvailu oli hyvää, ja tunnelma kohdallaan, mutten saanut mitenkään kiinni tarinasta. Tämän novellin värimaailma oli kyllä sitten tummanharmaa ja musta, joka saa minulta kiitosta. Ei ollut valjun harmaata sävyä.   Alku tuntui todella laahaavalta ja odotin koko ajan, että koska tarina alkaa. Ja sitten se olikin yhtäkkiä ohi. Tässä oli potentiaalia vaikka kuinka paljon, mutta valitettavasti novelli sitten kutistui tunnelmakuvaukseksi. Ei sinänsä mitään vikaa, mutta odotin ehkä juonellisesti täydempää. Pisteet kyllä siitä, että oikein mitään seikkaa ei alleviivattu vaan asioita tuotiin esiin hyvin tarinan lomassa.   Mutta paljon kysymyksiä jäi auki. Mikä pointti koko henkien kuljetuksella oli? Jäikö joku päähahmon sisään? Mikä oli koiran funktio? Näille olisin kaivannut jotain vastausta ja parempaa linkitystä kokonaisuuteen.

N. M. Kosken [i]Nuru-nu-kang[/i] on mielenkiintoinen idealtaan ja miljööltään, mutta jälleen kerran loppu tuntuu tulevan varsin yllättäen ja täten emotionaalinen lataus vuotaa kuiviin, koska lukija kokee, että matka jää kesken.   Ensinnäkin kuitenkin täytyy kehua novellin nimeä. Tämä oli toinen tämän vuoden novelleista, jonka lukemista en malttanut odottaa, koska sen nimi oli sen verran koukuttava ja mielikuvia herättävä. Ylipäätään novellin nimet olivat mainioita ja helposti mieleen jääviä. Olkoonkin, että jostain syystä sain etenkin alkupuolen nimistä enemmänkin afrikkalaisen tai ehkä australialaisen vaikutelman. Myöhemmin, kun sain korjattua perusasetelman enemmänkin japanilaiseksi, pystyin kyllä mieltämään nimet myös kyseiseen lokeroon sopiviksi. Hassua kyllä, sana [i]nuru[/i] on ilmeisesti swahilia ja tarkoittaa valoa, joten ilmeisesti mieltymäni ei ollut aivan tuulesta temmattu, vaikka oletankin, että tämä ei ollut kirjoittajan taholta tarkoituksellista.   Toisekseen miljöö, josta pidin. Totta kai tässä täytyy nähdä melko suoraa lainaamista Nälkäpeleistä ja Outolintu-sarjasta, mutta ainakaan tässä ei olla post-apokalyptisessa Amerikassa ja toisekseen yhteiskuntaluokkia on sentään vain kaksi. Ei sikäli tosin, että novelliin olisi enempää kuin kaksi mahtunutkaan. Toisaalta taas tällainen tiukka luokkajako sopii hyvin mystistä Japania muistuttavaan maailmaan ja voin kyllä kuvitella, että kaikkea ulkomaailmaa pelkäävä kylä saattaisikin olla näin kaksijakoinen. Hieman jäin miettimään, onko se vain tämä yksi kyseinen kylä, joka harjoittaa tätä, mutta tarinan kannalta muusta maailmasta puhuminen olisi ollut varsin turhaa, joten minkäs teet.   Alun puhe taikuudesta ja sen katoamisesta oli myös mielenkiintoa herättävä ja pääsin nopeasti sisään tarinan juoneen. Mikä tosin johti sitten isoimpaan pettymykseeni novellin loppua kohden, kun alun lupauksia ei lunastettukaan ja jälleen kerran minulle jäi lukijana enemmän kysymyksiä kuin vastauksia tarinan pääkonfliktista. Miksi puhua taikuudesta, jos siihen ei sitten palatakaan? Miksi Nuru-nu-kang siirsi tällä tavalla itseään eteenpäin? Onko tätä tapahtunut aiemminkin? Ilmeisesti päähenkilön päättämättömyys ja kyky sopia kahteen eri kastiin oli jollain tavalla osallisena olennon mielenkiintoon häntä kohtaan, mutta miten ja miksi?   Ja okei, voin kyllä tietysti teorisoida ja olettaa, että kylän suojelushenki haluaa näin pitää suojelusta yllä, mutta minkä ihmeen takia tätä ei voisi selittää kyläläisille. Onko meidän oletettava, että henki ei pysty kommunikoimaan millään mahdollisella keinolla, koska se nyt vain on dramaattisempaa?   Toinen ongelma on henkilöhahmojen kliseisyys. Päähenkilö ei eroa Katniksesta ja etenkään Beatricesta millään merkittävällä tavalla. Hän yksinkertaisesti ei sovi joukkoon, hän on muottiin sopimaton, hyvää tarkoittava kapinallinen, jota ei vain ymmärretä ja totta kai kohtalolla on hänelle suunnitelma. Sitten on rasavilli ystävä, jolle kaikki on selvää ja kaikki sujuu kuin itsestään. Ja sitten ovat kylänvanhimmat, joita ei edes kuvailla millään tavalla. He ovat vain "vanhuksia". Kuvailu jättää maailman hyvin harmaaksi, etenkin henkilöhahmojen osalta, eikä heihin sen vuoksi pysty samaistumaan.   Kokonaisuutena novellissa on lupausta. Idea on mielenkiintoinen ja maailma on kehittelemisen arvoinen. Teksti myös eteni sujuvasti ja kuvailu oli paikoitellen ihan miellyttävää, vaikka olisinkin toivonut siltä enemmän särmää. Henkilöhahmot ja lopetus olivat pitkästyttäviä ja/tai jäivät vajaaksi, mutta en silti pitäisi tätä millään muotoa huonona tekstinä.   XXXXX   Anni Nupposella on ollut hyvin vahva post-apokalyptinen ja/tai selviytymistarinallinen putki menossa viime vuonna. Hänen [i]Tuuli aavikolla[/i] -novellinsa on oikeastaan suosikkini tähän mennessä luetuista kolmesta. Etenkin tunnetasolla.   Pidin maailmasta todella paljon. Siinä oli hyvin vahva Tuulen laakson Nausicaä -vivahde, etenkin kun alettiin puhua aavikolle hautautuneista suurpedoista, mutta eroja oli tarpeeksi, jotta se tuntui originaalilta. Ötökkä-ajuri oli fantastinen mielikuva, etenkin kuinka se kuvailtiin ahtaaksi ja loppuunajetuksi. Ajokki, jota kuski yrittää pitää epätoivoisesti kasassa, mutta johon ei vain tahdo riittää osia. Nupposen kuvailu oli jälleen kerran varsin riisuttua, mutta tällä kertaa aavikkomiljöö ja harmaat luolat sopivat tähän kuvailuun oikein hyvin ja yksityiskohtia oli riittävästi, jotta pääsin paikanpäälle.   Kerrontatapa päiväkirjamerkintöjen kautta toimi myös erittäin hyvin ja salli päähenkilön persoonallisuuden vuotaa lävitse, jolloin lukija pääsi hyvin hänen päänsä sisälle ja sai seurata hänen mielipiteidensä ja asenteidensa muuttumista omakohtaisesti.   Novelli oli myös tapahtumiltaan juuri sopiva novellimuotoon. Mitään mullistavaa ei tapahtunut, mutta maailma oli itsessään niin mielenkiintoinen, että siitä nauttiminen ja siihen nopeasti tutustuminen olivat riittävän tyydyttävä kokemus. Lopetus oli myös tunnetasolla onnistunut ja myös looginen novellin tapahtumien kannalta, koska lukijalle jää vahva mielikuva siitä, että tässä kohtaa päähenkilö ei vain enää halua jatkaa päiväkirjamerkintöjen tekemistä. Hän on sopeutunut uuteen elämäänsä aavikolla ja hänen tarinankaarensa päättyy puiden juurelle, mistä lukija voi olettaa uuden kaaren alkavan, mutta se olisikin sitten jo aivan toinen kertomus.   Hyvistä novelleista on yleensä vähemmän sanottavaa ja niin tälläkin kertaa. Voin sanoa pitäneeni ja tulen hyvin todennäköisesti äänestämään.

Nyt mennään vähän lyhyillä kommenteilla...   [b]Heikki Nevala:[/b] [i]Ikuisuuden hinta[/i]   Nyt tuli vastaan novelli, joka meni heti samantien oman listani kärkeen. Oli todella mukavaa lukea vaihteeksi puhdasta fantasiaa.   Tarina alkoi heti, eikä se jäänyt juuri missään vaiheessa laahaamaan. Minäkään en tunne Praedor-maailmaa, mutta minua se ei haitannut. Toki mielessä kävi myös, että ovatkohan nämä tyypit oikeita hahmoja jossain toisaalla, mutta ei se häirinnyt. Tunnelma oli kohdallaan ja hahmot kiinnostavia. Alkemistin kaksinaamaisuutta epäilin, mutta en osannut sanoa varmaksi, joten pidin senkin takia loppuratkaisusta. Ja myös siitä pisteitä, että kahden vanhan arkkivihollisen taistelua ei kuvattu, hienosti hoidettu. Pidin paljon tästä novellista,     [b]N. M. Koski:[/b] [i]Nuru-nu-kang[/i]   Tämä oli minulle hiukan ongelmallinen novelli. Tavallaan siinä oli mielenkiintoisia juttuja, mutta valitettavasti ne eivät saaneet minua vakuuttuneeksi. Maailma oli hyvin japanilaishenkinen, joka on hieno asia, mutta minua ärsytti suuresti tarinan alussa tullut suunnaton uusien sanojen tulva. Se jotenkin ahdisti ja tukahdutti innon lukea, kun koko ajan tuli lisää sanoja, eikä niihin ensimmäisiin ehtinyt juurikaan perehtyä.   Novellin nimi oli tavallaan hauska, mutta se ei aiheuttanut minulle kauhean suurta intoa lukea. Mutta nimi kuvasi novellin sisältöä.     [b]Anni Nupponen:[/b] [i]Tuuli aavikolla [/i]   Taas yksi samanhenkinen novelli Nupposelta. Tämäkin oli kyllä hyvä novelli, alussa tuli todellakin Tuulen laakson Nausicaä -fiilis, hyvällä tavalla.   Päiväkirjamainen tapa kertoa asioista oli hauska tapa, mutta hiukan harmittelen sitä, että hahmon tapa kertoa asioista ei ollut luonteva. Päiväkirja mahdollistaisi todella elävän ja tunteikkaan tavan kertoa asioita, nyt suurin osa tapahtumista kuvailtiin vain päiväkirjassa. Päähenkilön omat reaktiot tapahtumiin olivat laimeita ja jotenkin apaattisia. Eli päiväkirjatapaa ei hyödynnetty täydellä potentiaalillaan, sääli.