Ihmissuhteet ja niiden sisältö

[size=2]Rasti seinään, kirjoitan viestin foorumille ja vieläpä aloitan sillä keskustelun.[/size]   Aloitan tämän keskustelun Tavernan puolella, koska toivoisin tähän ketjuun kertyvän syvällisempää keskustelua ihmissuhteiden olemuksesta. Mitä on ystävyys tai kaveruus? Mikä niiden välinen ero on? Voidaanko näihin kahteen mahdollisesti eriävään määritelmään sekoittaa vielä rakkauskin vai kuuluuko se mielestänne pelkästään parisuhteeseen tai muuten romanttissävytteiseen ihmissuhteeseen. Toinen mielenkiintoinen aihealue onkin sitten näiltä ihmissuhteiden eri muodoilta halutut ominaisuudet ja hyödyt. Toisin sanoen, mitä tarvitaan toiselta ihmiseltä, jotta vaikkapa kaverisuhde olisi tyydyttävä.   Henkilökohtaisesti minun on hyvin hankala vastata jälkimmäiseen aiheeseen, sillä en yksinkertaisesti tiedä. En ole vieläkään onnistunut saamaan selville, missä vaiheessa ollaan toisten mielestä edes kavereita. Itse teen tämän määrittelyn jo melko aikaisessa vaiheessa, sillä kaveruus on minulle vielä melko löyhä ihmissuhde. Toki kaverit ovat minulle ihmisinä tärkeitä, mutten ole heihin emotionaalisesti vielä kovin sidoksissa. Ystävät taas ovat sellaisia henkilöitä, joiden koen tuntevan minut melko hyvin ja joihin tunnen syvempää kiintymystä. Tällaisten henkilöiden kanssa vietän yleensä useammin aikaa tai ainakin juttelen usein melko antoisasti. Minulle ystävyyteen sisältyy läheisyyden lisäksi myös se oletus, että toisen kanssa on mieluisaa viettää aikaa.   Mitä tulee siihen rakkauteen, minä kyllä sotken sen ystävyyteenkin. Seurustelukumppanin kanssa tunteet ovat tosin hieman erilaisia, enemmän seksuaalisia ja romanttisia, mutta kyllä siinäkin on mukana ystävyyttä. Olen aina oikeastaan halunnut, että seurustelukumppani olisi minulle myös ystävä. Sellainen parisuhde tuntuu rakentuvan paljon vakaammalle pohjalle kuin pelkän sokean ensi-ihastuksen varaan laskettu suhde. Kiivain romanttinen rakkaushan kuitenkin haihtuu siinä 2-3 vuoden kuluessa, jolloin sitä ystävyyttä kaivataan. Olen tietysti nuori ja naiivi, mutta olisihan se mukavaa vielä vanhanakin viettää aikaa nuoruuden rakkauden kanssa - ihan elämänkumppanuuden merkeissä.   Edellisistä kappaleista lienee selkisikin, mitä ihmissuhteilta oikeastaan haluan. Läheisyyttä ja kiinnostavaa seuraa. Muita tärkeitä aspekteja ovat luotettavuus, tuki vaikeina aikoina sekä molemminpuolinen kiintymys. En kaipaa sellaisia ihmissuhteita, joissa olen toiselle vain terapeutin korvike. Toisen huolten kuunteleminen ei tietenkään sinällään haittaa, mutta kun se on ainoa puheenaihe ja toistuu jatkuvasti, alkaa jokin mättää ja pahasti. Varsinkin kun se valitus koskee yleensä jotain lievästi typerää asiaa.

(Chatissa hieman painostettiin aloittamaan aihe. Kaikella rakkaudella, ystävät.)   Miten te saatte ystäviä? Onko se helppoa vai vaikeaa, meneekö siihen kauan vai saatko kavereita heti?   Lapsena ystävien saaminen oli helppoa. Eskarissa ja alakoulussa meni vain tyypin viereen istumaan ja alkoi jutella, siinä se. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä vaikeammaksi se kuitenkin muuttui. Yläastekaverit juttelivat ensin toisen ystäväni kanssa (ollaan oltu ystäviä eskarista) ja minä tarkkailin tilannetta tämän henkilön selän takaa ennen kuin uskalsin puhua uusille ihmisille. Sanisryhmässä aloittaessani en avannut suutani ennen joulua. (Hieman kärjistän, mutta silti.) Lukion alkaessa samalle luokalle ei tullut ketään tuttua, eikä yksikään kaveri peruskoululuokilta tullut samaan kouluun. Vaikka olenkin muutaman tutun jo saanut, tuntuu paritehtävät ja ryhmätyöt yhtä aikaa pelottavilta ja epämukavilta. Minä haluan oikeasti tutustua niihin ihmisiin, koska he ovat mukavia. Silti yläasteelta jäi se tunne, ettei kukaan oikeasti tahdo puhua kaltaiseni tylsän ja epäkiinnostavan ihmisen kanssa. (Tämä ei liittynyt millään tavalla aiemmin mainittuihin yläasteystäviin, he ovat ihania ihmisiä.) Olen todella ujo, uusiin ihmisiin tutustuminen on vaikeaa. Olen pari kertaa kokenut ujouteni ongelmaksi, kun en ole saanut sanottua asioita tietyille henkilöille ajoissa.   Katkaisen vuodatukseni tähän ja annan tilaa teille muille. Kokemuksia? Vinkkejä ystävystymiseen?

Ystävien saaminen on [i]vaikeaa[/i]. Ainakin minulle.   Celestinen kertomus omasta elämästään vastaa hyvin minun omaa elämääni ja kokemuksia. Olen myös todella ujo ja todella introvertti, ominaisuudet, jotka eivät useimmiten tee elämästä helpompaa. Kun osaisikin naksauttaa aivot off-tilaan sosiaalisissa tilanteissa ja vaan olla välittämättä syy-seuraussuhteista, joita alan aina melkein väistämättä pohtimaan (jos sanon näin, sanonko sen oikein ja miten toinen sen ymmärää; mitä jos sen joku ymmärtä väärin, osaanko selittää sen oikein jne...). Joskus pystyn vaan heittäytymään ja olemaan sosiaalinen, jolloin tuntuu että on mahdollista luoda sosiaalisia suhteita, mutta todennäköisyys sille, että rohkeuspuuska iskee silloin kun oikeasti olisi mahdollisuus sosiaalisten suhteiden luomiselle, on pieni.   Tampereella asuessani minulla ei ollut kuin yksi ystävä, mutta enpä silloin kaivannutkaan enempää. Olin niin kiinni opiskeluissa, että aikaa (ja omaa jaksamista) ei olisi riittänyt parisuhteen lisäksi kaverisuhteiden ylläpitoon. Olen myös aina nähnyt itseni enempi vähempi rikkinäisenä, jonka ei kannata kuormittaa toisia ihmisiä kyynisyydellään ja sillä, että ei oikein osaa kiintyä toisiin (among other things...). Lukiossa pistin muutaman orastavan kaverisuhteen katkolle, joista olisi voinut tulla pysyvämpiäkin, koska en halunnut, että ihmiset tuhlaavat aikaa minuun. En ole koskaan kuitenkaan kokenut sitä ongelmana, että tunnen olevani "rikkinäisempi". En koe olevani huonompi kuin muut, vain erilaisesti koostettu, tavallaan. Olen joutunut aikuisiällä opettelemaan olemaan sosiaalinen, jotta pystyn luomaan kontakteja toisiin ihmisiin. Minulla on hiukan vain se ongelma, että en kauheasti halua kertoa itsestäni ja minulle tapahtuneista asioista toisille ihmisille...   Ystävien saamisen hankaluuden kohdalla koin ahaa-elämyksen kohta about 3 vuotta sitten. Minuakin oli siihen asti vaivannut se ajatusmaailma, että olen tylsä ja että ei kukaan ole kiinnostunut minusta. Ahaa-elämys oli se, että[i] mitä väliä[/i]. Jos joku ei pidä minusta sellaisena kuin olen, se on sen ihmisen ongelma, ei minun. Tämä nyt ei ole kummoinenkaan ohje tai vinkki, mutta minun kohdalla tämä sai aikaan sen, että uskasin lähteä tekemään asioita ja menemään paikkoihin, joissa voi kohdata toisia ihmisiä ja *gasp* mahdollisesti ystävystyä. Ja se on toiminut jollain asteella (ystävystyminen on edelleen vaikeaa). Olen aikuisiällä saanut muutamia hyviä ystäviä, lukuisia kavereita ja ison liudan tuttuja, paljon paljon enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Ja mitä hienointa, isoa osaa näistä tuntuu oikeasti kiinnostavan se, mitä minä välillä kerron. :p Ujoudesta ei kai koskaan pääse eroon, mutta positiiviset kokemukset helpottavat sen kanssa toimimista. Toki, se ensimmäinen kerta, kun ylittää itsensä on vaikea, mutta sitä hienommalta se tuntuu.

Tämä ja [url=http://www.risingshadow.fi/forum/taverna/2594-miten-saa-ystavia]Miten saa ystäviä?[/url] -ketju liippaavat nyt aika läheltä toisiaan, mutta jos tämä pysyy tiukasti ihmissuhteiden luonnehdinnassa ja tuo toinen ystävien hankkimisessa, olkoon. En tiedä kummalle puolelle "minulla ei ole ystäviä yhyy" -teemaiset viestit sitten sopisivat, mutta katsotaan.   Olen kuullut kavereiltani - kai minulla sitten on sellaisia - että kaveripiirini vaikuttaa isolta, ja monet olettavat, että minulla on elämässäni kauheasti tärkeitä ihmisiä. Ei oikeasti ole. Nimitän puolisoani yleensä parhaaksi ystäväkseni, ja joskus tuntuu että siihen se sitten jääkin. Onhan joo kavereita. Mutta kuinka moni niistä oikeasti kyselee kuulumisiani, pyytää syömään tai kahville... ei kovin moni. Myönnän, etten ole minäkään aktiivisin mahdollinen ihminen pyytämään ketään ulos, mutta olisihan se joskus kiva, jos joku muukin tekisi aloitteen siirtyä kaveruudesta ystävyyden puolelle. Ja missä se raja menee? En tiedä. Olen hyvä avautumaan asioistani mutta huono luottamaan ihmisiin täysin, joten todella sataprosenttisesti ystäväkseni tuskin pääsisi kovin moni muutenkaan. Jos täytyy jotain rajaa vetää, muutaman ihmisen voisin - Iivarin lisäksi - juuri nyt laskea rajan 'paremmalle' puolelle, mutta en kyllä kourallista enempää.     [quote=noreen]Olen aina oikeastaan halunnut, että seurustelukumppani olisi minulle myös ystävä. Sellainen parisuhde tuntuu rakentuvan paljon vakaammalle pohjalle kuin pelkän sokean ensi-ihastuksen varaan laskettu suhde.[/quote]   Joo, kyllä, ehdottomasti. Seurustelukumppanin on parempi olla luotettavin ystävä, ihanin kämppis ja ihminen, jolle voin jakaa lähes kaikki asiat elämässäni. Sitten *sen jälkeen* voidaan lähteä miettimään romanttista rakkautta. Ihastun yleensäkin hitaasti, mutta olen myös ihan vain ihastunut tai seksuaalisesti viehättynyt ihmisistä elämäni aikana. Sen sijaan en voi väittää rakastaneeni kovin montaa ihmistä, ehkä vain yhtä, tähän mennessä. Syvä rakastumiseni vaatii sen, että luotan ja arvostan ihmistä päivästä toiseen, hyvinä ja huonoina hetkinä. Riidellä saa ja kaikkea ei tarvitse eikä pidä tehdä yhdessä, mutta toisen ymmärtäminen on minusta se jutun juju.

[quote=Emelie]Ahaa-elämys oli se, että mitä väliä. Jos joku ei pidä minusta sellaisena kuin olen, se on sen ihmisen ongelma, ei minun.[/quote]   Minustakin tämä on hyvä oivallus. Ei kaikkien kanssa voi olla kaveri, saati sitten ystävä - joskus arvomaailmat ja kiinnostuksenkohteet vain menevät ihan totaalisesti ristiin. Eikä kaikkia tarvitse yrittää miellyttää. Omanhenkisiä ihmisiä kyllä tulee yleensä vastaan, ainakin toivottavasti - eikä silloinkaan kaikesta tarvitse olla samaa mieltä. Minusta ihan tärkeää on myös havaita, että kaikesta ei tarvitse edes yrittää keskustella, jos näkemykset jonkin asian suhteen ovat täysin erilaiset - toisen muita ominaisuuksia ja hyviä puolia voi silti arvostaa. Kukaan ei täällä kuitenkaan ole täydellinen.     [quote=Celestine]Lapsena ystävien saaminen oli helppoa. Eskarissa ja alakoulussa meni vain tyypin viereen istumaan ja alkoi jutella, siinä se. [/quote]   Olin lapsena niin tolkuttoman ujo, ettei tämä olisi onnistunut ikipäivänä. Minut nykyään tuntevat tietävät, että olen suuri suustani ja yleensä äänessä, mutta se ei silti tarkoita, että olisin mikään mestari ihmissuhteideni kanssa. Suorastaan päinvastoin, ihmiset tuntevat joskus kokevan, etten oikein jaksa kiinnostua heistä (enkä kyllä aina jaksakaan, pakko myöntää). Joten joskus se kuuntelu lienee parempi strategia kuin oman päänsä aukominen. :wink:

Tällaiset ihmissuhteisiin liittyvät määritelmät ovat aina hankalia, ne kun tuppaavat olemaan subjektiivisia. Sama ongelma sanan "rakkaus" kanssa. Termit, joiden määritelmä muuttuu tilanteen mukaan, ovat hankalia. Matemaatikkona haluaisin pystyä määrittelemään termit eksaktisti, mutta se on mahdotonta, siksi pyrin olemaan ajatellematta tällaisia muuttuvia "termejä" liian tarkasti, jos en osaa määritellä niitä tyydyttävästi. Ystävyyden ja kaveruuden välillä on eroa, samoin on kavereiden ja tuttavien välillä. En osaa sanoa, että missä vaiheessa toista voi sanoa kaveriksi tai ystäväksi. "Tuttavaksi" määritteleminen on helpompaa, se ei vaadi paljoa. Ehkä kavereita on sitten ne, joiden kanssa vaihtaa kuulumisia kun näkee, mutta ystäviä ne, joihin ottaa yhteyttä/jotka ottavat yhteyttä, kun halutaan vaihtaa kuulumisia. Ja sitten toki on oma aspektinsa se, että millä tasolla on kertonut toisille omista asioistaan ja paljonko luottaa heihin. Eli väli kaveruuden ja ystävyyden välillä on liukuva, joku voi olla sekä-että?   Rakkaus ystävyyssuhteissa on sitten vielä oma ongelmansa. Kuten edellä mainitsin, "rakkaus" terminä on hankala, kun se muuttuu riippuen siitä millainen ihmisuhde on kyseessä (kaveruus, vanhemmat-lapset, sisarukset, omistaja-lemmikki, parisuhde). Yleensä vältän koko sanan käyttämistä, koska se on niin epämääräinen. Jos minun tuntemukseni omaan puolisooni (syvä kiintymys, kunnioitus ja arvostus, halu olla toisen kanssa, toisen hyväksyminen kokonaisuutena, mielihyvä vain siitä, että toinen on läsnä) tarkastellaan kokonaisuutena, niin ovatko ne rakkautta. En tiedä. Näitä kaikkia en koe omia ystäviäni tai kavereitani kohtaan, mutta joitain kyllä. Kuinka paljon rakkaudesta on kiintymystä toiseen ihmiseen? Ehkä tämäkin on liukuva määre, kaveresuhteisiin voi kuulua vähän rakkautta, joka ilmenee kiintymyksenä, mutta rakkauden "määrässä" ei päästä samalle tasolle kuin oman puolison kanssa tai oman parhaan ystävän? Okay, minullakin on niin, että oma puoliso on paras ystävä. Kyllä seurustelukumppanin pitäisi olla myös ystävä, jos seurustelun joskus haluaa syventyvän enemmän.   Mutta sitten se, että mitä tarvitaan toiselta ihmiseltä, jotta ihmissuhde olisi tyydyttävä. Minä haen ymmärrystä ja hyväksyntää. Ymmärrystä siihen millainen olen ja hyväksyntää siihen miten toimin (ja vastaavasti haluan pystyä tarjoamaan näitä toiselle). En kaipaa niinkään läheisyyttä, mutta sitä, että toisen kanssa on miellyttävä viettää aikaa eikä tarvitse pohtia omia tai toisen motiiveja. Ei tarvitse olla varautunut, vaan voi puhua ihan mistä tahansa. Pystyisi peilaamaan omia ajatuksiaan toisen kautta ja ehkä näkemään asiat eri tavalla.   Voin ehkä olla poikkeus, mutta en juurikaan kaipaan paljoa ihmisiä ympärilleni. Kaverit ja ystävät ovat hieno asia, mutta en juurikaan koskaan lähde heitä itselleni etsimään. Olen tyytyväinen elämääni sellaisena kuin se on, sillä itsepähän olen sen rakentanut. Jos jokin siinä mättää, sitten asialle pitää tehdä jotain.

Mulle ystävien saaminen ei monestikaan ole vaikeaa, koska uskallan pölöttää ihan hirveästi kaikesta ja vaikka mistä ihan tuntemattomien kanssa. Eli siis suurin osa ystävyyssuhteistani on saanut alkunsa, että minä alan keskustella ihan vaan jostain. Ja muutama parhaimpiin ystäviini kuuluva on sellainen, joita olen tuijottanut todella pitkään, koska he olivat mielestäni todella outoja ja sitten tämä outo on tullut juttelemaan (lue: hurmaamaan) mut. Yleisesti ottaen sanoisin, että ihmiset on ihania ja mahtavia ja ne ensimmäiset 89minuuttia on kauhean ahdistavia. Ihmisten facebook yms saattavat vääristää valtavastikin ihmisestä tulevaa mielikuvaa ja myös muiden kertomat. Erästä ystävääni pidin pitkään ihan mulkkuna, koska minulle oli tullut sellainen mielikuva, mutta sitten toinen ystävä kertoi henkilöstä todella paljon hyviä tarinoita ja muutin mielipidettäni. Eli ennakkoluulot pilaavat paljon alkavia ystävyyssuhteita. Ystävyyssuhteet ovat kyllä paljon antavia, mutta myös vaativat vaivannäköä ja joustamista. Minä olen hankala, koska saatan muuttaa suunnitelmia ja muutenkin aika tuuliviirinä painallan menemään.   Mulle työpaikan ihmissuhteet on paljon hankalempia, koska mä en voi jättää ketään huomioimatta ja kaikkien kanssa pitäis kaveerata, vaikka ne puukottais selkään koko ajan. Luottamustaso töissä on paljon hankalempi saada kuntoon kuin vapaa-ajalla. Tällä hetkellä kukaan työpaikallani ei puhu minulle muutoin kuin käskyinä ja ilmoituksilla, koska eräs meni kertomaan heille valheellisen epäilyksensä, mikä sitten sai kaikki epäilemään kaikkea mitä sanon ja kyttäämään minun tekemisiä. Eli tällä hetkellä olen ihmisten keskellä, mutta yksinäisempi kuin ollessani yksin kotona. Eli ei se aina ole helppoa, vaikka sitä kuinka yrittäisi ja tahtoisi saada ystäviä.

Mun mielestä ihastumisen ja rakastamisen välinen ero on aika selkeä, koska ihastua voi vaikka julkkikseen, mutta rakastuminen vaatii tuntemista ja enemmän myös niiden virheiden hyväksymistä. Rakastan moniakin läheisiäni ja kyllä ystäviään ja läheisiään voi rakastaa ilman romanttisia tunteita. Se on vaan se hellyyden ja hyvän tahdon tunne.   Ystävät ja kaverit- ah, ikuinen sananahinapari. Käytän molempia sanoja ihan holtittomasti eli en sanoisi kummallakaan nimityksellä olevan suurempaa merkitystä kuin toisella. Tuttava on henkilö, jota en kummemmin tunne ja ainut selkeä ero.

[quote=Huoleton]Mulle työpaikan ihmissuhteet on paljon hankalempia, koska mä en voi jättää ketään huomioimatta ja kaikkien kanssa pitäis kaveerata, vaikka ne puukottais selkään koko ajan. [/quote]   Mä en onneksi töissä ole kokenut hirveätä selkäänpuukotusta, tai sitten en ole vain huomannut... Muutama ihminen on tehnyt selväksi, ettei aio esimerkiksi tervehtiä mua, mutta nämä tyypit sitten eivät olekaan niin läheisiä työkavereita että joutuisi päivittäin tai edes viikottain tekemisiin. Ja kuka-syö-lounasta-kenenkin-kanssa on kyllä sellainen sotku, että oksat pois. Jos joku kuvitteli, että aikuiset ovat fiksuja eivätkä kiusaa, niin erehtyi. Onneksi lähin työporukkani on mukavaa ja tulen - ajoittaisista kiistoista huolimatta - enimmäkseen hyvin toimeen heidän kanssaan, joten lounas- ja muuta seuraa kyllä löytyy. Ja auttaa se töissäkin jaksamista noin yleensä, että on ihmisiä, joita voi laskea paitsi työkavereikseen, myös ihan muuten kavereikseen.   Töissäkin ihmiset ottavat sen kaveruuden ihan eri tavalla, esimerkiksi muutamakin ihminen joiden kanssa olen tehnyt ihan läheisesti töitä ei ole tullut kertoneeksi paljon mitään perheestään ja vapaa-ajastaan, kun taas osan kanssa puuhataan juttuja myös vapaa-ajalla ja vaihdetaan kuulumiset laidasta laitaan. Minusta se on ihan ok: jotkut haluavat mennä työt edellä ja pysyä siinä. Työt edellä -asenteesta on ehkä hyvä aloittaa, ja katsoa syveneekö kaveruussuhde siitä. Olen saanut monta hyvää kaveria työpaikoilta, jotka ovat jääneet vaikka olisinkin vaihtanut työpaikkaa tai -tiimiä. On myös ulkomaisia kollegoita, joita lasken kavereikseni, vaikka en heitä erityisesti juuri tapaakaan muuten kuin mitä Facebookissa tulee joskus juteltua.

Ystävien saaminen on vaikeaa myös minulle. Olen kuitenkin huomannut, että jos ihminen on ujo ja jättäytyy taka-alalle, päättelen helposti, että tuollainen ihminen ei halua itseensä otettavan kontaktia, ja tuollainen ihminen tulee sitten helposti jätettyä rauhaan, kun sen kuvittelee olevan hänen oma tahtonsa. Toimisikohan niin yksinkertainen temppu kuin ihmisille hymyileminen ongelman ratkaisemiseksi? Se antaisi edes jonkun positiivisen signaalin.

[quote=Emelie]En kaipaa niinkään läheisyyttä, mutta sitä, että toisen kanssa on miellyttävä viettää aikaa eikä tarvitse pohtia omia tai toisen motiiveja. Ei tarvitse olla varautunut, vaan voi puhua ihan mistä tahansa. Pystyisi peilaamaan omia ajatuksiaan toisen kautta ja ehkä näkemään asiat eri tavalla.[/quote]   Hyvin sanottu! Minä pidän kyllä läheisyydestä, mutta tarvitsen myös paljon omaa tilaa. Puolisossa parasta on se, että vaikka asummekin saman katon alla, omaa tilaa ei tarvitse erikseen ottaa vaan se syntyy luontevasti. Toisen läsnäolo ei häiritse itseä eikä se aseta sosiaalisia paineita, joita kavereiden ja ystävienkin kanssa voi tulla. Toisaalta en selviäisi liian takertuvasta rakastamisesta, enkä kestäisi jos kaikki asiat pitäisi tehdä puolison kanssa yhdessä: minullakin on oma elämäni ja omat harrastukseni, joskin tosin huomioin myös toisen menot ja yritän järjestää meille yhteistä aikaa kun sitä tarvitaan.

^^ Työyhteisö on kyllä kanssa ihan oma lukunsa. Sielä on kuitenkin tavallaan helpompi löytää ystäviä ja kavereita, koska on selkeä asia, josta aloittaa keskustelut yms. Minulla onkin yksi ihan hyvä ystävä töiden kautta, sellainen jonka kanssa ei tasan tarkkaan muuten olisi koskaan tullut edes juteltua, niin erilaisia me olemme. Mutta työ yhdistää ja helpottaa suhteiden luomista.     [quote=Dyn]Jos joku kuvitteli, että aikuiset ovat fiksuja eivätkä kiusaa, niin erehtyi.[/quote]   Joo, tämä on tympeää ja työpaikkojen ongelma siinä mielessä, että töissä tulee kohdattua väkisinkin näitä tyyppejä, kun taas vapaa-ajalla tällaiset tyypit on helppo/helpompi ohittaa. Minä olen onneksi niin hajuton ja mauton, että kukaan ei ole kiinnostunut minusta, edes selän takana pahaa puhumisen kannalta.

Minullakin on ollut aina hankala saada ystäviä, lieneeköhän se jokin paljon lukevien ihmisten perusominaisuus? Tosin en ole koskaan ollut hirvittävän sosiaalinen tai halunnut laajaa tuttavapiiriä, saati ollut Se Ihminen Jonka Ympärille Kaikki Kerääntyvät. Bileet ja isot tapahtumat täynnä ihmisiä lähinnä ahdistavat.   Lapsena ystävät taisivat olla enempi kavereita, sellaisia ihmisiä, joiden kanssa hengattiin koska he sattuivat olemaan saatavilla. Lapsenahan koko elinpiiri oli paljon kapeampi, ja luokan arvojärjestyksen alimmat taisivat päätyä hengailemaan keskenään sen takia että muihinkaan porukoihin ei ollut asiaa? Nuo kaverit tippuivatkin kaikki vuosien varrella pois. Nyt aikuisena uusien ystävien saaminen tuntuu vielä vaikeammalta. Kaikilla alkaa olla jo omat kiireet, ja usein ihmiset eivät halua uusia ylläpidettäviä ihmissuhteita. Monilla tuntuu olevan se tilanne että kun työt ja muu elämä stressaavat, niin ystäviä ei siinä kaiken muun ohella kovin usein jaksa tavata. Luulisin silti, että aikuinenkin saa uusia ystäviä kunhan sopiva osuu kohdalle.   En kyllä tiedä, missä menee kaveruuden ja ystävyyden raja. Mikä on tosiystävän määritelmä? Onko sellaista edes? Vai pätevätkö kaikki olemassaolevat määritelmät lähinnä teinityttöjen palaviin kaverisuhteisiin, eivätkä sitten oikein muihin?

[quote="kyty" post=41920]En kyllä tiedä, missä menee kaveruuden ja ystävyyden raja. Mikä on tosiystävän määritelmä? Onko sellaista edes? Vai pätevätkö kaikki olemassaolevat määritelmät lähinnä teinityttöjen palaviin kaverisuhteisiin, eivätkä sitten oikein muihin?[/quote]   Meillä on nyt kaksi ystävyysaiheista ketjua meneillään, joita en raaskinut yhdistää, mutta määritelmistä kannattaa siis käydä keskustelua mieluummin [url=http://www.risingshadow.fi/forum/taverna/2593-ihmissuhteet-ja-niiden-sisalto]täällä[/url]. Keskitytään tässä ketjussa tähän ystävien saamiseen ja ystävystymiseen.

"minulla ei ole kavereita yhyy"   No, tuossa artikkelissa on selityssä miksi lukutoukilla on vaikeaa: http://yle.fi/uutiset/tutkija_nuorten_yksinaisyydesta_ihmiskuvamme_on_kaventunut__ujoudelle_ei_ole_enaa_tilaa/7801807 Artikkeli on tosin vähän hämäävä sillä milloin sille ujoudelle muka on ollut tilaa? Pohdiskelu ja syrjäänvetäytyminen ei evoluutionkaan kannalta ole kovin kovaa valuuttaa. Nuorten yksinäisyys on ilmeisesti kumminkin ylipäänsä kasvussa,tänä vuonna ilmestyi Kavereita nolla -tietokirja, joka käsittelee sitä.. en ole kyllä lukenut. Sikäli voidaan olla onnellisia ettei olla 2000-luvun lapsia.   Pakollinen: Ystäviä saa kun painaa facebookissa Lisää kaveriksi

Tokihan ujoudellekin on ollut tilausta, ei se luonteenpiirre varmaankaan olisi meille muuten jäänyt. Edit: Tai vähintään se ei ole haitannut. Hiljaisemmat ja syrjäänvetäytyvät ihmiset ovat perinteisesti olleet niitä puurtajia, jotka tekevät ja keksivät asioita, ja ovat usein myös älykkäitä. (En tietenkään laske itseäni noihin. :wink:)   Nykyään tietysti ulospäinsuuntautuneisuutta vaaditaan helposti jopa sellaisilla aloilla, joilla hiljainen puurtaminen toisi parempia tuloksia. Tavallisesta ekstroverttiudesta on seuraavaan esimerkkiin vielä matkaa, mutta esimerkiksi itsevarmana esiintyvää henkilöä pidetään osaavampana siitä huolimatta, ettei itsevarmuus tarkoita automaattisesti osaamista. Tietysti vaikea vetää rajaa siihen missä vaiheessa ihminen on ystävystymisen kannalta positiivinen tapaus, ja missä vaiheessa kerää kannattajia huolimatta siitä että on täydellinen ääliö.

[quote=kyty]Tavallisesta ekstroverttiudesta on seuraavaan esimerkkiin vielä matkaa, mutta esimerkiksi itsevarmana esiintyvää henkilöä pidetään osaavampana siitä huolimatta, ettei itsevarmuus tarkoita automaattisesti osaamista.[/quote]   Ulospäinsuuntautuneisuus ei myöskään kerro mitään ihmisen itsevarmuudesta tai itsetunnosta. Eivätkä nämä asiat muutenkaan ole niin mustavalkoisia: vapaa-ajalla seurassa paljon puhuva tyyppi saattaa olla samalla myös puurtaja ja itsekseen keskittyvä työelämässä.   Itse huomaan tarvitsevani aikaa sekä ihmisten kanssa että ilman ihmisiä, niin vapaa-ajalla kuin työelämässäkin. Välillä on vaan mukavampi olla yksin, välillä taas seura piristää.

Minulla ei ole ikinä ollut paljoa kavereita saati sitten ystäviä. Ongelmana tuntuu olevan, etten ole tottunut mihinkään (täysin) vapaamuotoiseen sosiaaliseen toimintaan. Minulla on ollut koulussa ja harrastuksissa kavereita, joita en sitten ole tavannut missään muualla, joten kaikki ihmiset katoavat ympäriltä kun harrastuksessa käymisen lopettaa tai koulua vaihtaa.   Tästä syystä ärsyttävät kaikki sellaiset "hanki harrastus" -ystävänhankintaohjeet, kun se nyt vain [i]ei toimi[/i] sillai.     [quote="Dyn" post=41896] Minut nykyään tuntevat tietävät, että olen suuri suustani ja yleensä äänessä, mutta se ei silti tarkoita, että olisin mikään mestari ihmissuhteideni kanssa. Suorastaan päinvastoin, ihmiset tuntevat joskus kokevan, etten oikein jaksa kiinnostua heistä (enkä kyllä aina jaksakaan, pakko myöntää). Joten joskus se kuuntelu lienee parempi strategia kuin oman päänsä aukominen. :wink:[/quote] Juuri nyt minulla tuntuu olevan lisäongelmana se, että vähäistä sosiaalisuuttani paikkaillakseni olen usein suuna päänä kaikissa tilanteissa. Näin kai sitten onnistun vaikuttamaan sosiaalisemmalta ja on kauhean hankalaa yrittää selittää kellekään, että on oikeastaan kauhean ujo ja kaikki ihmiset pelottavia. Olen nyt viimeisen vuoden aikana äkkiä välillä jättänytkin mieleeni tulleita hienoja oivalluksia sanomatta, koska joku muu on ollut äänessä. On jotenkin surullista vielä ihan aikuisenakin huomata pitävänsä tällaista loistavana oivalluksena.

[quote=Lupus]Minulla on ollut koulussa ja harrastuksissa kavereita, joita en sitten ole tavannut missään muualla, joten kaikki ihmiset katoavat ympäriltä kun harrastuksessa käymisen lopettaa tai koulua vaihtaa.[/quote]   Niinhän se vähän menee, että kaverit vaihtuvat kun kiinnostuksenkohteet muuttuvat ja uusia ihmisiä tulee elämään eri kautta. Ei mulla ole paljon mitään yhteistä enää sellaisten tyyppien kanssa, joiden kanssa vielä lukiossa olin ihan hyvää pataa - ei ole oikein mitään, mistä jutella, vaikka joskus nähtäisiinkin. Tavallaan sääli, mutta sitten uusia ihmisiä on tullut siihen tilalle. Onhan toki ihmisiä, joilla on joku tietty kaveriporukka lapsuudesta asti aina aikuisuuteen, mutta mulle ei ole koskaan sattunut sellaista. Lapsena ja nuorena tämä harmitti, kun joka vaiheessa piti olla tutustumassa uusiin ihmisiin, eikä "omaa" porukkaa oikein ollut. Nykyään otan tämän ehkä ennemmin niin, että ihmisiä tulee ja menee jos on mennäkseen, ja ne joilla on väliä, jäävät ehkä sitten jollain tavalla kuitenkin jälkeen.   edit// Piti korjata sivulause, jossa tulin ohimennen väittäneeksi, että minulla olisi ystäviä... Oikein monikossa. Ai että. :shock:

Helppo tapa saada ystäviä on olla oma itsensä. On sit missä tahansa niin keino toimii. xD Turha luoda itsellee mitään kuvitelmaa ettei ole ystäviä. Ne vaan ovat odottamassa.   Tällänen yksinäinen ehkä vähä mielenvikanen löytäny ystäviä nii heleppoo se o muillekki.

Ei toimi. Rooli päälle aina kun jossain on sosiaalista kanssakäymistä luvassa. Paitsi silloin kun en jaksa, mikä on aika usein, jolloin muut pääsevät nauttimaan resting bitch face ilmeestä ja puhumattomuudesta, ellei joku kysy jotain. "Remember to always be yourself. Unless you suck." - Joss Whedon

[quote="Dyn" post=41936]Niinhän se vähän menee, että kaverit vaihtuvat kun kiinnostuksenkohteet muuttuvat ja uusia ihmisiä tulee elämään eri kautta.[/quote] Näin varmasti käykin, mutta minun kohdallani harjoituksien jättäminen ei silloin myöhäisteininä johtunut kiinnostuksen lopahtamisesta vaan muista asioista. Yhdelle ei enää ollut lukion takia aikaa ja toisen tekivät nivelkivut mahdottomiksi. Tilalle ei tullut uusia harrastuksia, joten siitä eteenpäin ainoa tapa tavata ihmisiä on ollut opiskella heidän kanssaan samoissa oppilaitoksissa.     [quote="Nylkky" post=41941]Helppo tapa saada ystäviä on olla oma itsensä. On sit missä tahansa niin keino toimii. xD Turha luoda itsellee mitään kuvitelmaa ettei ole ystäviä. Ne vaan ovat odottamassa.   Tällänen yksinäinen ehkä vähä mielenvikanen löytäny ystäviä nii heleppoo se o muillekki.[/quote] Ymmärrän, että tarkoitat tällä hyvää, mutta minusta ei koskaan tunnu hyvältä lukea mitään missä sanotaan, että olen väärässä jos luulen, että minun on hankala toimia ihmisten kanssa. Myöskään "jos minä onnistuin niin onnistut sinäkin" ei oikein toimi yleisluontoisena rohkaisuna, koska meillä on kaikilla omat ongelmamme ja olemme tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa.   Toisia onnistaa, toisia ei.

Jos onnistun minäkin niin onnistut sinäkin. Lausahdus karskahtaa korvaan ja pahasti.   Tuo pitää omasta mielestä paikkansa. Jokaisella on omat ongelmansa, puutteensa ja mielipiteensä, mutta harvoin olen tavannut nykyään erakkoa. Vai onko täällä niitä?   Rooli päälle? Ihmettelen miten jaksatte henkisesti esittää jotakin mitä ette ole? Itselle omien pään sisäiste probleemien kanssa tukalaa olla jokun muu taibedes olla oma itseni. Mitä väliä jos sinnulla on haistakaa kuttu pitkä pukin parta -ilme tai kivikasvo. Eihän sillä ole paskaakaan väliä mitä muut sanovat vaan se et läheiset tietävät kuka ja mikä olet ja hyväksyvät sen.

Tietty läheisten kanssa voi olla miten on, mutta ketju onkin 'miten saan ystäviä'. Omalta kohdalta en tosin kummemmin tavoittele niitä. Yhdessä hyvässä ihmissuhteessa on tarpeeksi... Mutta on kyllä ihmisiä joilla ei ole edes sitä yhtä, mene siinä sanomaan että ole oma ittesi. Kyllä välillä itsekin miettii että olishan se siistiä jos olis sellainen 'oma jengi'.

[quote=Lupus]Tästä syystä ärsyttävät kaikki sellaiset "hanki harrastus" -ystävänhankintaohjeet, kun se nyt vain ei toimi sillai.[/quote]   Minä yleensä tulkitsen tämän kaltaisten "neuvojen" pointtina olevan sen, että jos viettää suurimman osan ajastaan yksin kotona, ei tapaa edes niitä potentiaalisia kavereita (lainaus on hiukan irroitettu asiayhteydestään, mutta sopi ajatuksiini). Eli pitää uskaltaa liikkua ja mennä paikkoihin. Kun minä uskalsin lähteä tekemään näin, löysin tosi nopeasti kavereita. Mutta tuo "hanki harrastus" on sinänsä myös ärsyttävä, sillä ihan kuin vain voisi tuosta noin päättää, että harrastanpa jotain. Ei siinä ole mitään järkeä lähteä harrastamaan jotain vain siksi, että tapaisi ihmisiä, kyllä sen tekemisenkin pitää olla itselle mielekästä.   Se, että tietyt ihmiset muodostuvat kavereiksi vain esim. harrastuksissa, on minusta aika normaalia. Olen joskus pohtinut, että pitäisikö itse yrittää olla rohkeampi ja kysellä tällaisia kavereita esim. kahville muulloinkin. Tämä palautuu siihen, että pitäisi uskaltaa ottaa riskejä eikä vaan odottaa, että se toinen ihminen tekee sen. Voi hyvinkin olla, että se toinen tyyppi on pohtinut samaa, muttei ole vaan uskaltanut.     [quote=Nylkky]Rooli päälle? Ihmettelen miten jaksatte henkisesti esittää jotakin mitä ette ole?[/quote]   Roolin vetäminen ei välttämättä ole kauhean raskasta. Kun sitä tekee hetken aikaa, siihen tottuu ja se muuttuu helpoksi.     [quote=max]Tietty läheisten kanssa voi olla miten on, mutta ketju onkin 'miten saan ystäviä'. Omalta kohdalta en tosin kummemmin tavoittele niitä. Yhdessä hyvässä ihmissuhteessa on tarpeeksi... [/quote]   Minäkin tavallaan ajattelen näin, mutta mitäs sitten jos se ainoa hyvä ihmissuhde katoaa syystä tai toisesta? Minäkään en kaivanne kuin sitä yhtä hyvää ihmissuhdetta, mutta jos se katoaa, olen ihan tyhjän päällä eikä sellainen tilanne oikein houkuta.