Kerronta on aika tavalla jankkaavaa, mutta en antanut sen liikaa häiritä ainakaan alkupuolella. Asioiden toisto tuntui olevan tarkoituksellinen tyylikeino. Kuitenkin tämän takia kirja alkoi tuntua pitkältä, vaikka ei mikään tiiliskivi ollutkaan. Tapahtumat keskittyvät vajaan vuorokauden ajalle, joten ei ihme senkään puolesta, kun tuntui välillä junnaavalta.
Kivana yksityiskohtana kirjailija on sijoittanut itsensä tarinaan, omana itsenään, kirjailijana. Eikä ihan ohimenevä pikkurooli ole kyseessä. Yan Lianke kertoo omasta minästään itseironiseen sävyyn. Tarinan kertoja on nuori poika, jonka perhe pitää hautaustarvike kauppaa. Lianke asuu perheen naapurissa. Poika lukee mielellään Lianken kirjoja, ihailee häntä ja hieman kadehtii hänen menestystään ja vaurautta – on tiilikatto ja kaikki.
