Jonathan Strange & herra Norrell

Luin Jonathan Strange & herra Norrellin ensimmäisen kerran neljätoistavuotiaana, ja rehellisesti sanottuna se monilta osin kyllästytti minua. Siitä huolimatta kirjoitin teoksen innoittamana ensimmäiset ja viimeiset runoni, ja mieleeni jäi tuleviksi vuosiksi kummittelemaan vahva tunne siitä, että olin lukenut jotakin todella vaikuttavaa. Myöhemmin kirja löysi tiensä hyllyyni, ja lopulta koitti aika tarttua siihen uudelleen.

Tällä kertaa lukukokemukseni oli henkeäsalpaava. Clarke on luonut maailman, joka on uskottava niin fantasiana, vaihtoehtohistoriana kuin psykologisena tutkielmanakin. Se kutoo 1800-luvulle tyypillisiä kerronnan keinoja luontevasti sujuvasanaiseen kerrontaansa. Juoni rakentuu monimutkaisin, koristeellisin kuvioin ja sivuaskelin, kunnes kokonaiskuva paljastuu. Loppuvaikutelma tapahtumista on hitaasti nouseva majesteettinen myrsky. Strangen ja Norrellin maailman iätön, kylmä magia on fantasiakentän värisyttävimpiä. Jonathan Strange & herra Norrell ei suotta ole parhaiden koskaan lukemieni fantasiakirjojen joukossa.

Suosittelen kirjaa kärsivälliselle lukijalle, joka ei vaadi jatkuvaa action-myllytystä viihtyäkseen; teos on pikemminkin hitaasti piirtyvä, valtava ja monumentaalinen kudelma. (Kirjallisuus)historian tuntemus lisää lukunautintoa merkittävästi.

Yksi viime vuosien suosikkikirjoistani. Tämä oli ensimmäinen vaihtoehtohistoria, jonka olen lukenut ja yksi niitä ainoita, joita olen myöhemminkään lukenut. Ensimmäinen lukukerta oli hämmentäväkin, kun kirjailija syrjäytyi päätarinasta alaviitteissään johonkin aivan toiseen tarinaan, niin että menin välillä aika sekaisin ja jossain vaiheessa luovuin alaviitteiden lukemisesta. Niihin voi palata myöhemminkin, koska ne ovat monesti ikään kuin itsenäisiä pienoistarinoita. Mutta kyllä tässä kirjassa juonikin on ja omaperäinen juoni onkin. Toisella lukukerralla ei tuntunut ollenkaan yhtä eksyttävältä.

Toisaalta ymmärrän niitäkin, joilta tämä kirja jää kesken. Seikkailullisuus esimerkiksi sanan perinteisessä mielessä puuttuu ja alaviitteineen teos pyrkii jäljittelemään enemmän tieteellistä tutkimusta sen sijaan, että tyytyisi perinteiseen romaanin muotoon. Mutta tuohon muotoon alaviitteiden käyttöineen sisältyy sellaista (itse)ironiaa, että analyyttinen ja älyllisisistä leikeistä pitävä mieleni sai ravintoa yllin kyllin. Jännitystä juoni myös sisältää, vaikkei sitäkään kliseisimmissä muodoissaan.