Musteloitsu

Kieli tästä tekee lukemisen arvoisen, kieli, hahmot ja koukuttavuus. Toki juonikin on ihan kelvollinen, mutta en liikaa ylistä. Mustesydän on aika erilainen, ei vain miljöönsä vuoksi.

Niin riipaisevan aito Tomusormi, niin monenlaisia erilaisia rakkauksia. Tunteellinen tämä ainakin on. Pieni, hellä huumori siellä välillä, koristeellista, runollista kuvailua jokaiseen väliin. Fenoglion epätoivo ei vielä sykkinyt niin paljon kuin muistin mukaan kolmosessa, mutta lähelle päästiin. Tämä Musteloitsun Fenoglio on jokseenkin huvittava tapaus. Ensi alkuun hitusen liiankin ylpeä kirjoituksestaan, närkästynyt vanhus, lopulta vain katuva, vanha mies, jolla voisi mennä paremminkin. Kaunis hahmo.

Närri. Mitäs siihen sanomaan. Samalla viivalla Rosvoruhtinaan kanssa. Rrrrrrrrrrrrakastan. Orfeuskin on mukava. Meinaan, eihän koiraihminen voi olla huono ihminen? ... Eihän? Varmaan hirttäisin herran, jos kohtelisi mun Shakespeareja huonosti. Murr. Darius on suloinen. Pikku pöllö.

Olen aika varma, että jonain päivänä jostain syystä huomaan olevani Elinor. Kärttyinen, kiroileva kirjakeräilijä, joka asuu yksin

Tämä osa on jännittävämpi. Kaveri sairastui viikoksi, joten Funke oli ainut ystäväni koulussa. (Ei ollut, vaikka välillä olisinkin niin tahtonut.) Koukutuin taas ihan kympillä. Ihana kirja.

Voin vain kiitellä itseäni, kun luin tämän lapsena. Nostalgia lisää mahtavuutta, melkein nostaa täysiin pisteisiin mutta ei ihan.

Raah, pitäisi selkeästi valita tarkemmin, mitkä kirjat lukee ja _ostaa_. Mustesydämestä ihan vielä tykkäsin, mutta olihan sekin jo jotenkin kuiva. Ompas tämäkin. Ideahan on kivan kiva, omaperäinen ja siisti. Haluaisin itsekin ehkä lukea itseni johonkin tarinanaan, joten siinä on onnistuttu.

Hahmot nyt menettelevät, osa on jopa ihan hyviä (kuten Tomusormi ja Fenoglio), mutta eivät herätä juuri minkäänlaisia tunteita. Sama se, kuolevatko vaiko eivät. Lisäksi teksi on jotenkin kömpelöä ja siinä on yritetty olla liian hienoja. Rakkaus-höpötystä en voi sietää ja paritus Meggie ja Farid on paitsi epäuskottava, myös ankea.

Plussaa voisi antaa omaperäisestä maailmasta, ennalta-arvamattomuudesta ja kauniista nimistä. Ja onhan tämä nyt sen verran kiinnostava, että vaikka onkin suht pitkä (<600 sivua), jaksaa sen lukea.

Musteloitsu on yhtä hyvä ja jännittävä kuin edeltäjänsäkin. Musteloitsussa käsitellään taas syvällisempiä kirjoihin ja lukemiseen liittyviä asioita jännittävän seikkailullisen juonen ohessa.
Bibliofiili sielussani nousi barrikadeille kun kirjoja taas kohdeltiin kaltoin tässä teoksessa.
Musteloitsu tavallaan pohjustaa tarinaa ja tapahtumia sarjan kolmanteen osaan jossa ilmeisesti lopullisesti ratkaistaan Mustemaailman, Todellisen maailman ja varsinkin tarinan itsensä kohtalo. Fenoglio oli kirjassa yksi mielenkiintoisimpia hahmoja, samoin Tomusormi, jonka sielua ja menneisyyttä valotettiin enemmän. Kirja on hyvä ja jännittävä ja jättää jännittyneenä odottamaan trilogian päätösosaa.
Suosittelen kaikille Mustesydämen lukeneille.
Arvosana: 9-.