Viides tuuli

Ennen Viidennen tuulen lukemista olin selaillut sen arvosteluja eri sivustoilla. Monet kirjan lukeneet sanoivat hyvin samoja asioita: liiallista korukieltä, liikaa hahmoja, hahmoihin ei voi samaistua. Kirjan luettuani ymmärrän mistä he puhuivat, mutta nautin lukukokemuksesta silti.

Kirjan teksti on raskasta edellä mainitun korukielen ja loputtomien kielikuvien takia. Tarina kuulostaa myös kirjan päähenkilön, Sawanan, kertomalta, eikä niinkään tarinalta jota eletään paraikaa, ja se vaikeutti kirjaan uppoamista entisestään. Mutta muutaman luvun edettyäni ja kirjoitustyyliin totuttuani löysin itseni janoamasta lisää ja lisää, ja olen kiitollinen siitä, etten lopettanut kirjaa kesken.

Rakastin kirjassa tuulia, sitä miten niistä kerrottiin, sekä erityisesti Sawanan vaiheita kirjan loppupuolella ja hänen kamppailuaan sen kanssa mikä on totta ja mikä harhaa. Geret nousi helposti lempihahmokseni koko tarinassa, ja Haian seuraaminen oli hyvin kiinnostavaa. 

Toisin kuin monet arvostelijat ovat sanoneet, mielestäni kirjassa ei ollut liikaa hahmoja. Hahmoja oli paljon, kyllä, mutta jokainen esiteltiin sopivassa kohdassa ja muutama kerrallaan, jolloin he eivät menneet keskenään sekaisin, ainakaan minun mielessäni. Jokainen hahmo piirsi minulle selkeän kuvan ajatuksiini josta sain helposti kiinni aina kun kyseinen hahmo otettiin uudestaan esille.

Viides tuuli on kirja, jota en kaikesta huolimatta suosittelisi kenelle tahansa, erityisesti jos ei lue hirveämmin kirjoja/fantasiaa. Mutta fantasian ylimmille ystäville annan varovaisen vinkin. Kirjassa voi mennä hetki, että tekstiin kykenee uppoutumaan, mutta kun siitä saa kiinni, voi lukukokemuksesta tulla hyvin nautinnollinen (kuten minun tapauksessani).

Viides tuuli on odotellut lukemista kirjahyllyssäni yli puoli vuosikymmentä, vaikka olin sen jo kahdesti aiemmin yrittänyt aloittaa. Aina olin päässyt hieman aiempaa pidemmälle, kunnes tänä kesänä päätin suoriutua loppuun asti. Kohtasin kuitenkin samat ongelmat yhä uudelleen: teoksen hahmoihin on vaikea samastua tai heidän ajatuksenjuoksuaan edes ymmärtää, tapahtumat eivät seuraa toisiaan erityisen loogisesti ja maailma jää pitkälti etäiseksi. Tunnelmakin on vaikea tavoittaa ennen loppulukuja. Lisäksi useaan otteeseen kieli jäi häiritsemään turhalla, tyhjällä koristeellisuudellaan - useimmat viisaudet teoksessa eivät tarkoittaneet käytännössä mitään, ja Sawanan mieli ja tunteet oli kuorrutettu niin paksulla kuvakielellä, ettei koskaan voinut olla aivan varma, mistä edes oli kyse.

Oli teoksella toki muutamia ansioitakin. Tuulien hallinta vaikutti kiinnostavalta ja maailman eteen oli nähty vaivaa. Runollinen kerronta teki parhaimmillaan tunnelmasta kiinnostavan ja aivan omanlaisensa, vaikka kostautuikin useammin kuin onnistui. Trilogian muita osia tuskin tulen lukemaan. Suosittelen Viidettä tuulta runollisen kielen ystäville ja niille, joita kiinnostaa kotimainen fantasiakirjallisuus.

En meinannut millään saada otetta tästä kirjasta. Tilanteeseen vaikutti ehkä se, etten ollut tarpeeksi keskittynyt lukiessani, sormeni lipsuivat. Tipuin kyydistä tasaisin väliajoin, enkä enää tiennyt missä oltiin ja kenestä puhuttiin. Henkilöitä on hurja liuta.

Viides tuuli kertoo tarinaa reolaisen lammaspaimenen Sawanan äänellä. Tarinaa mistä? Niin. Sawanan etsimisestä kai. Hänen kulkijan verestään, hänen harhailuistaan tuulen ja tarinoiden perässä. Päähenkilöt eivät tiedä minne ovat menossa ja mitä kaipaavat, ja tavoitteen puute leimasi koko kirjaa. Onneksi tämäkin kasaa itsensä ja tuulensa selkeämpään nippuun loppua kohden.

Kieli on kaunista ja mietittyä, kielikuvat onnistuneita ja herkkiä. Kirja on varmasti paljon osuvampi lukijalle, joka ei kaipaa varsinaisen yksisuuntaista juonta, vaan viihtyy tuulen, tarinankerronnan, mietiskelyn ja sisäisen kamppailun parissa. Tai ehkä minullekin, jonain toisena hetkenä.

Tätä kirjaa kun muista syistä mietin, niin ajattelin voivani postata samantien arvostelua tännekin. :)

Päädyin antamaan kirjalle lukemisen jälkeen kolme tähteä, mikä on n. 3,5 tähden keskiarvolla hieman alakanttiin risingin tietokannan keskiarvosta.

Hmm. Ensinnäkin se avoin loppuratkaisu olisi minusta voinut olla toimivampi. Jotenkin se oli hiukan kuin hiomaton, mahdollisesti harkittukin ratkaisu, mutta olisin kaivannut siihen loppuun sen maagisen ja niin vaikean "jotain enemmän". Ansiot ei aivan riittänyt neljään tähteen.

Ja neljää tähteähän minä pitkään harkitsin, koska en voinut kolmea ja puolta antaa. Annoin kuitenkin loppujen lopuksi sen kolme, enkä yhtään nyt tähän hätään muista miksi. Pitäisi kai lukaista uudelleen, ja katsoa muuttuuko mielipide. Luin sen nimittäin kirjan ilmestyttyä lähes hetimmiten, kai silloin syyslomalla -07.

Ymmärrän kuitenkin, miksi sille on voitu antaa neljä, tai mahdollisesti enemmänkin. Kirjallisesti se oli kohtalaisen sujuva teos, kaunista kieltä mukavassa miljöössä.

Päähenkilö oli kohtalaisen mukava, ei erityisen ärsyttävä, ihan kiehtova siis sinällään. Hänen lahjansa toi osan tarinan ideaa, ja oli keskeisenä. Tuuletkin livat mielenkiintoisia.

Tähän vielä selityksen yirtys. Se mitä olisin vähintään kaivannut enemmän on eräänlainen "verkottuminen/punoutuminen" vai miksi sitä kukakin kutsuu. Se on sitä, miten asiat liittyvät toisiinsa kuten todellisuudessakin, se ei ole ollenkaan sama kuin matka paikasta A paikkaan B. Se on sitä, mitenn kirjailija sijoittaa tarinaan koukkuja, jotka pitävät lukijan otteessaan, koska lukija haluaa tietää. Viidennessä tuulessa niitä koukkuja ei minuun juuri tarttunut, ja siksi se avonainen loppu tavallaan sopi ja tavallaan oli niin huono. Tavallaan se sopi, koska ei jäänyt ollenkaan niin paljon ärsyttämään, että en saanut tietää mitä sitten tapahtui. Mutta toisaalta se oli myös se, että ajatuksissa pyöri: "Hei, tämä on kiva kirja, suomalaista hyvää fantasiaa, pakkohan tässä on olla joku koukku joka saa minut pitämään tästä kirjasta enemmän." Jotenkin se avoinainen loppu jätti minut ajattelemaan, että jos siellä lopussa olisi ollut se koukku, joka olisi tehnyt tarinalle pienen jännityksen kohoamisen ja luultavasti saanut minut antamaan tarinalle sen yhden tähden enemmän. Jos siellä olisi ollut loppu, ja lopussa koukku. Tietenkään loppu ilman koukkua ei olisi muuttanut mitään. Joten ehkä oli parempi, jos ei ollut koukullista loppua, jättää se auki, ja ainakin minut sen todennäköisyyden varaan, että siellä olisi voinut olla se koukku. Parempi ehkä niin.

Punoutumisen puuttumuksella en tarkoita sitä, ettäkö kirjassa ei olisi mutkia ja sellaista mutkikkuutta ollut. Päinvastoin, henkinen kasvu oli yksi kantava teema, ja fyysistä matkustustakin siinä tapahtui päähenkilön mukana. Mutta jotenkin se tuntui silti enemmän A->B -kirjalta kuin sellaiselta hallitulta kirjalta, joka on ihan todella punoutunut (sillä minun kierolla tavallani, jonka ehkä toivottavasti joku ymmärtää edes osan tästä ajattuksesta mikä minulla oli takana). Se on siis sellaista, mitä esimerkiksi Martin tai monet kehutut kirjailijat saavat teoksiinsa. Se on yksi tärkeä asia, mikä lukijoihin uppoaa. Se on sitä, että jokainen pieni asia lopulta merkitsee omalla tavallaan jotain, oli se merkitys sitten pieni tai suuri. Ei ole merkityksettömiä asioita tai ohimeneviä henkilöitä vaan Kaikella On Tarkoitus (mitä esim. aluksi mainiosti menestynyt Lost taisi käyttää sloganinnaan.)

Eikä näiden mietteiden ole missään nimessä tarkoitus säikäyttää ketään lukemasta tätä nimenomaista kirjaa, koska se on aivan upea teos, jollaisia pitäisi olla enemmänkin suomalaisilta kirjailijoilta. Todellakin lukemisen arvoinen!