Glen Duncanin "Viimeinen ihmissusi" on Jake Marlowen päiväkirja, paljastusteos ja omaelämänkerran luku, joka kertoja-Jaken mukaan jäisi viimeiseksi laatuaan. Jake on dekadentti ihmissusi, joka analysoi maailmanmenoa sekä omaa paikkaansa niin nyky-yhteiskunnassa kuin ihmissusimyytissäkin koko kaksisataavuotisen elämänsä suomalla kyynisyydellä. Lopputuloksena on hävytön ja leikkisästi omasta kaunokirjallisuudestaan tietoinen teos, joka ei arkaile silittää lukijaansa myös vastakarvaan. Ennen kaikkea Viimeinen ihmissusi on postmoderni tarina aidon hirviön näkökulmasta kerrottuna:
”Jake Marlowe on hirviö, fakta. Tappaa ja ahmii sisäänsä ihmisiä, fakta.”
Kirja alkaa vauhdilla. Heti ensimmäisillä sivuilla kerrotaan, että seuraavan täysikuun aikaan Maailman Okkultististen Ilmiöiden Kontrolloimisen Organisaation lähettämät metsästäjät tulisivat ja tappaisivat Jaken, kuten ovat jo tappaneet maailman kaikki toiset ihmissudet ennen häntä. Jakella ei ole mitään lähestyvää sukupuuttoa vastaan, sillä hän on ennättänyt perin juurin kyllästyä hirviönelämäänsä. Ennen loppuaan Jake haluaa tehdä enää yhden asian: kertoa uskomattoman elämäntarinansa. Elämä ei onneksi niin vain päästä Jakea hampaistaan, vaan maailmantuskaa, absurdeja käänteitä ja antikliimakseja riittää aina kirjan kuumeiseen loppuun saakka.
Viimeinen ihmissusi täydentää ihmissusimyyttiä kunnioittaen. Jake on urbaaniin elämään sopeutunut kosmopoliitti, josta paljastuu kerran kuussa siivoton peto. Muodonmuutos, pakottava nälkä ja runollinen suhde kuuhun sopisivat kelle hyvänsä ulvojalle. Läpeensä kulturellina eläimenä Jake on hyvin tietoinen lajinsa fiktiivisestä historiasta sekä omasta paikastaan osana hirviömyyttiä ja ihmiskunnan alitajuntaa. Jaken ihmissusiluonto ei jää vain pintapuoliseksi eksotiikaksi, vaan hirviönä eläminen otetaan vakavasti. Jake on oikeasti hirviö, joka hurmioituu ihmissaaliista.
Jakella on kuukausittaisen ihmissyönnin lisäksi toinenkin kiusallinen salaisuus: hän on kamala romantikko ja kamalan yksinäinen ja kaipaa merkityksiä merkityksettömäksi kokemaansa maailmaan. Ennen kaikkea Jake ei halua kuolla mysteerinä itselleen. Suttamme riivaakin pakonomainen itsetutkiskelu ja pedontöidensä tunnustaminen sekä moraalinen pohdiskelu, vaikka hän väittääkin hylänneensä moraalin. Elämän ja kuoleman kysymys näyttäytyy sisuskalujaan myöden paljaana.
Myös kyltymätön seksuaalivaisto on osa ihmissuden luontoa ja Jake kuvailee antaumuksella ”eläimellistä haluaan” ja ”huippuunsa viritettyä himoaan”. Seksistä onkin paljon puhetta ja vähän puutetta, mutta kirjaa ei silti voi summata pelkästään paranormaaliksi romantiikaksi. Kirjan alussa kohdataan olemassaoloonsa tympiintynyt Jake, jonka elämässä seksikin on vain yksi kyllästyneisyyden muoto.
Kohtaamiset prostituoitujen kanssa hoituvat banaalilla rutiinilla, eikä seksuaalinen nautinto poikkea paljoakaan murhatyön aikaansaamasta hurmiosta. Viimeinen ihmissusi onkin paikoin kuin alatyylinen ruumiinavauspöytäkirja. Jake on nähnyt varmoina pidettyjen asioiden kuolevan, ja vaikka hän salaa kaipaa romantiikkaa, kyyniseen tapaansa hän ei usko maailmalla olevan tarjota lohtua sen enempää hirviöille kuin ihmisillekään. Sanaa ’rakkaus’ hän ei voi edes sietää. Harkitun karkea kielenkäyttö on tehokeino, samoin kankeat sivistyssanat. On vaikea sanoa, kumpi latistaa romanttista tunnelmaa tehokkaammin: vitusta vaiko libidosta puhuminen.
Tarina ei ole pelkkää nojatuolifilosofointia tai makaaberia lemmenleikkiä, vaan kirjassa riittää myös agenttitrillerin tyyliin vääriä henkilöllisyyksiä ja äkkilähtöjä. Syvämietteisen Jaken tarina on jatkuvaa flirttailua kuoleman kanssa paitsi ajatustasolla myös käytännössä. Hetkittäin tunnelma oli hykerryttävän vainoharhainen ja hetkenä minä hyvänsä voi puhjeta täysi rähinä. Ennalta-arvaamattomuus on tarinassa lähes itseisarvo ja jollei muutoin olisi kyllin vauhtia, järjestää Jake jännitystä tekemällä älyttömyyksiä.
Tarinassa on väkivaltaa, muttei jatkuvana mässäilynä ja verisimmät kohtaukset ovat ennakoitavissa. Tarinan edetessä maailma paljastaa yhä enemmän kummallisesta olemuksestaan ja ihmissusien lisäksi tarinassa esiintyy esimerkiksi vampyyrejä. Sivuhahmoista esiin nousee muun muassa Jaken uskottu ystävä Harley ja heidän ystävyytensä onkin yksi tarinan koskettavimmista elementeistä. Harleyn viisaudesta riittää ammennettavaa lukijallekin:
"Elämää pitää rakastaa, koska muutakaan ei ole."
Jake on aseistariisuvan tietoinen oman tarinansa puutteista ja huomasin lukiessa antavani paljon anteeksi kiehtovalle kertojallemme. Itseironinen Jake irvailee tarinansa olevan "kuin huonosta käsikirjoituksesta”, pakonomaisia kevennyksiä unohtamatta. Kertoja itse myös vimmaisesti määrittelee tarinaansa: tarina on surrealismia, absurdia melodraamaa, postmodernia ironiaa, dekadenttia unta... Jaken persoona ja kirjan kirjoitustyyli muodostavat erottamattoman kokonaisuuden. Tarinan yliampuva dramaattisuus ja pyrkimys olla samaan aikaan sekä kaikennähneen karkea että kaikkitietävän sofistikoitunut kuvastavat Jaken sielunmaisemaa.
Teksti seurailee muutoinkin Jaken tajunnanvirtaa. Kun kertojan ajatuksen kiertävät kehää, seuraa myös tarinassa toistoa toiston perään, ja välillä Jaken mietteet johtavat tarinointia hämyisille sivupoluille. Elämäänsä kyllästynyt Jake valittaa olevansa "liian täynnä sisältöä" ja samalla "tyhjästä kylläinen" ja kirjaa olisi helppo kritisoida samasta. Todelliseksi ongelmaksi koin, ettei tekstin tyyli juurikaan muuttunut kertojan vaihtuessa hetkeksi toiseen.
Kyseessä on sarjan aloitusosa ja asioita jää kertomatta, mutta Viimeinen ihmissusi toimii myös yksittäisenä teoksena. Kaikkia kirjan juoniratkaisuja ja tyylikeinoja ei purematta niele, mutta Jaken seuran ollessa mieluista jaksaa myös tarina viihdyttää, ainakin yhden kirjan verran. Toivon seuraavien osien tarjoavan jälleen jotain originellia. Suosittelen Viimeiseen ihmissuteen tutustumista lukijoille, joita ihmissudet kiehtovat tai joita muutoin vain kalvaa amoraalinen uutuudenkaipuu.
