Luettuani kirjan loppuun ja tultuani arvioimaan sitä tänne tajusin, että tämän kirjan oli merkinnyt luetuksi vain yksi minua ennen. Olen tietysti itsekin myöhässä, kun kirja on julkaistu melkein kymmenen vuotta sitten. Mikä on mennyt pieleen, kun kukaan ei näytä löytäneen tätä tarinaa? Tämä on tarina Laurasta ja hänen ystävistään, Keravasta ja kesästä ja talvesta ja metsästä. Kirjoista ja kirjallisuudesta. Ja ehkä yksinäisyydestä, nimenomaan yksinäisyydestä. Mitä ihmiset ovat valmiita tekemään etteivät olisi yksin. Kirjan taika on Kolun kirjoitustyyli ja taito kuljettaa tarinaa eteenpäin. Tapahtumien kerrontajärjestys on lähestulkoon nerokas. Lukija ei pääse ihan helpolla, ainakaan aluksi. Joutuu miettimään, että koskas tämä nyt tapahtuukaan. Eikä kaikkeen saada suoraa vastausta, ajoittain ei oikeastaan mihinkään. Kerronta on niin kutkuttavaa ja häkellyttävää, että välillä huomasin hymyileväni sanojen käytön nerokkuudelle.
Tyylilajiluokitusta jäin miettimään. Paikoitellen tämä on selkeä nuortenkirja, juhlitaan ja juodaan ja kiroillaan. Maagiseksi realismiksi luokittelu sai odottamaan nimenomaan jotain maagista, jonka olemassaolo tarinassa taitaa olla mielipidekysymys.
Olen lukenut Kolulta PI:n, joka oli myös hyvä, melko hyvä. Tämä on kirjoitettu aikaisemmin, mutta silti teksti oli tässä jotenkin syvempää ja vahvempaa, tarina iski kiinni eikä meinaa päästää irti.