Maresi

Kieli on kaunista, kertoja/päähenkilö ikäisekseen uskottava. Silti Maresi on täydellinen esimerkki spefistä, joka kärsii siitä, että on nuortenkirja. Se on liian lyhyt ja pinnallinen ollakseen paras versio omasta tarinastaan. 212 sivun pituus (josta ensimmäiset sata on tyttöjen kotitöiden ja vuohiruokien fiilistelyä sekä nimisalaattia, toiset sata miekka ja magia -tason taikapapitarten valtataistelua asehulluja ukkoja vastaan) ei vain riitä tälle maailmalle tai käsittelyyn nostetuille teemoille. 500-sivuisena aikuisten romaanina olisi varmasti hyödyntänyt oman lorensa paremmin.

Sisältövaroituksena sen verran, että teos sisältää joukkoraiskauskohtauksen, joka on asetettu omituisen positiiviseen valoon. Se yllätti suhteessa hyvin naiiviin ja nuoreen kertojaääneen.

Feministinen tematiikka on kymmenessä vuodessa kulahtanut. Kaikki biologisesti hedelmälliset synnytyskykyiset naiset ovat luonnostaan hyviä ja hoivaavia, kaikki naisia janoavat dominoivat miehet pahoja. Ainoa mies, joka ei ansaitse lentää jyrkänteeltä, on niin umpihomo, että pikkutytönkin gaydar mahdollistaa osoittelun. (Silti sitä homoutta ei sovi sanoa ääneen, se on vain "salaisuus".) Siinä mielessä siis aikansa elänyt keskustelunavaus. Ymmärrys sukupuolen ja sukupuoliroolien moninaisuudesta ja esityksellisyydestä on kuitenkin ollut feministisen keskustelun keskiössä jo ysäriltä asti...

Uskon, että Maresi on ajanut asiansa nuortenfantasiana, jossa tytöt ja naiset ovat keskiössä. On hyvä, että tällainen on voitu julkaista. Kieli on nättiä, ja lukuintoinen 5.-8.-luokkalainen saattaisi saada tästä paljonkin irti. Kymmenen vuotta myöhemmin voin silti sanoa, että onneksi samantyyppisiä on julkaistu sittemmin lisää, koska päällimmäinen lukukokemus on hämmennys.

Erityisesti nauratti markkinointiteksti tästä "tyttöjen omana Taruna sormusten herrasta", koska se onnistuu samanaikaisesti sekä alentumaan tytöille että valehtelemaan kirjan sisällöstä aika reippaasti. Tässä lähinnä pyykätään ja poimitaan simpukoita suljetulla luostarisaarella. Historian paino, pitkä vaellus tai pienen ihmisen yksinäisyys suuren maailman keskellä eivät ole Maresin juonelle keskeisiä.

Kevyt luettava, luin parissa tunnissa yhdellä istumalla. Kirja alkoi ihan hyvin, odotin innoissani milloin toiminta alkaa. Alku vain venyi ja venyi. Kun toimintaan päästiin se oli sekavaa ja nopeasti ohi. Ja tylsää! Mitään jännittävää ei tapahtunut. Hahmot eivät olleet kummoisia, kukaan ei jäänyt erityisemmin mieleen. Minulle ei kehittynyt mitään sidettä yhteenkään. Oli merkityksetöntä kuoleeko kukaan hahmoista. 

Konsepti naisten omasta saaresta ei myöskään ole mitenkään uusi tai erityinen. Luostari-ajatus oli ihan mielenkiintoinen, mutta toteutus jäi hyvin yksinkertaiseksi. Miesten kuvaaminen pahoina ja naisten hyvinä oli jälleen hyvin yksinkertainen ja tylsä tapa kertoa tarinaa. 

Kirja siis ei ollut kummoinen, olisin käyttänyt aikani mielummin esimerkiksi siivoamiseen. 

Punaisen luostarin kronikoita -trilogian avausosa ei vakuuttanut minua. Kirja kertoo Maresista, joka asustelee naisille suunnatussa luostarissa. Saarelle jolla luostari seisoo, eivät miehet saa tulla. Maresi opettelee monenmoisia asioita, löytää kutsumustaan ja suojelee luostaria pahiksilta. Eli miehiltä, jotka tahtovat aina tuhota kaiken. Tarina alkaa kirjassa hitaasti ja kerronta on kovin kuvailevaa. Keskitytään kuvailemaan päähenkilön tuntemuksia ja ympäristöä. Loppua kohti tapahtumia alkaa tulla enemmän ja tunnelma käy ahdistavammaksi. Ikäväkseni en päässyt kerrontatyylistä yli, vaan sinäänsä aivan kiinnostava juoni jäi sen jalkoihin. Teos on nopealukuinen ohuudestaan johtuen ja kansi kuvaa hyvin sisältöä. Ainakin minut se houkutteli lukemaan

Tästä jäi aika laimea maku. Kiitosta kirjaa saa tuosta takakannessakin mainostetusta kielestään, joka kieltämättä soljuu sulavasti korvissa. Henkilöt ja juoni sen sijaan taas laskevat fiilistä. Luostari sinänsä on aika... Riskialtis valinta tapahtumapaikaksi. Luulenpa, että se on tarpeeksi karkottamaan lukijoita teoksen luota. Minäkin olin aika skeptinen koko kirjan suhteen, mutta loppujenlopuksi olen kiitollinen, että luin sen. Hyvää tekstiä on aina ihanaa lukea.

Juoni oli ennalta-arvattava ja aika mitäänsanomaton. Tarina tuntui lähtevän käyntiin aika hitaasti, etenkin teoksen pituuteen nähden. Puhe portaista ja simpukoiden värjäyksen selostaminen oli aika puuduttavaa. Ehkä olen vähän jo kasvanut ohi kohderyhmästä, ainakin päähenkilön iästä päätellen (ei sillä, etten olisi juuri lukenut Me Rosvoloita). Yliluonnolliset elementit tulivat esille vähän äkkiä nurkan takaa ja olin hetken hämmentynyt ja pettynyt siihen että tähänkin tungettiin yliluonnollisuuksia. Olen edelleen sitä mieltä, että kirjailijan pitää jollain konstilla tehdä jo heti alussa selväksi lukijalle, että tämä onkin fantasiaa, eikä vain jotain muuta. Maresin tapauksessa sisäistin tuon supernatural puolen aika äkkiä. Lopun toteutus oli ehkä vähän urbaani, mutta hyvä.

Hahmot jäivät myös aika laimeiksi. Heidän luostarimainen kurinalaisuutensa söi epäilemättä persoonallisuutta.

Maresi on parhaimmillaan oikein mukiinmenevää fantasiaa, mutta mestariteokseksi sitä en voi oikein nimittää.

Kirjan suurin ongelma on se, että sen varsinainen konflikti ei millään muotoa saanut vangittua ainakaan minun mielenkiintoani. Jain isä jäi armottoman tylsäksi ja mitäänsanomattomaksi pahikseksi, eikä hän missään vaiheessa tuntunut todelliselta uhalta. Muiden arvostelijoiden kanssa olen myös samaa mieltä siitä, ettei muussakaan hahmokaartissa oikein riittänyt syvyyttä. Lisäksi maailman romantisointi kävi parissa kohtaa hieman hermoilleni.

On kuitenkin mukavaa nähdä näinkin perinteistä fantasiaa ihan kotimaasta, ja Turtschaninoffin luoma maailma tuntuu kiehtovalta. Alkuäidin uskonto ja luostari itse sen ympärillä ovat kirjan parasta antia, ja niiden vuoksi voin antaa anteeksi tietyt puutteet tarinankerronnassa.

Pienistä valituksista lukuunottamatta Maresi on vallan kelpo pieni tarina, josta fantasian ystävä saa varmasti ainakin jotakin irti.

Maria Turtschaninoffin "Maresi: Punaisen luostarin kronikoita" (Tammi, 2014) on Finlandia Junior -palkittu romaani syrjäisellä saarella sijaitsevasta luostarista, jonne miehillä ei ole asiaa. Päähenkilö on tietoa janoava Maresi-niminen tyttö, joka toimii myös kirjan kertojaminänä.

Eräänä päivänä luostariin saapuu Jai-niminen tyttö, joka on menettänyt sisarensa hirvittävissä kotiolosuhteissa, ja jota uhkaa kostoa vaativan isän toimesta sama kohtalo (lukija voi halutessaan vetää jonkinlaisia yhtymäkohtia nykypäivän kunniamurhiin). Ja eräänä päivänä perheen miesväki saapuukin aseistettujen sotilaiden kanssa saarelle, tarkoituksenaan hakea tytär takaisin kotiin. Silloin Maresi ja koko luostariyhteisö joutuvat tilanteeseen, josta ei ole helppoa poispääsyä.

Syystä tai toisesta en innostunut kirjasta kovin paljon. Lukeminen tuntui kuitenkin takkuiselta heti alusta lähtien, eikä sinänsä kauniisti kirjoitettu romaani missään vaiheessa tuntunut kohoavan siivilleen, vaan käytin lyhyehköön romaaniin melkoisesti aikaa.

Miksi? Syy voi olla kyllä ihan keskittymiskyvyssäni, joka ei nyt ollut paras mahdollinen. Lisäksi henkilöhahmoista en löytänyt kamalasti kaikupohjaa. Sukupuolipainottuneisuus ei minua ole yleensä kirjallisuudessa vaivannut, mutta kirjan luettuani jäin silti miettimään, olisiko negatiivisesti leimautunut mieskuva kuitenkin häirinnyt minua aavistuksen verran - ja voisinko tunnustaa sitä ääneen, ilman että saisin otsaani misogyynisen sovinistin leiman?

No, toisaalta tiedän kyllä naislukijoita, jotka eivät erityisesti pidä kovaksikeitettyjen dekkareiden huoriin ja madonniin jakautuneesta naiskuvasta, eli ehkäpä en tunne asiasta sen suurempaa syyllisyyttä.

Olin alunperin sivuuttamassa tämän koko kirjan, mutta tartuin siihen sitten kuitenkin, kun silmiini osui tuo "tyttöjen Taru Sormusten Herrasta" -kommentti.
Nyt, luettuani teoksen esitän kysymyksen, että kuinka, miten ja missä? Minä ainkakaan en nähnyt, enkä tuntenut tekstissä Tolkienia lainkaan. En tiedä, ehkä etsin vääristä asioista...

Toiset tykkää, toiset ei, minut tarina jätti jokseenkin kylmäksi ja hahmot tuntuivat ajoittain jopa epäluontevilta.

Maresin ja luostarin tarina on kuitenkin kevyt ja kaunis (omalla tavallaan sillä tarinassa on synkempikin puoli) ja sopinee niillekin lukijoille, jotka fantasiaa eivät muuten lue. Tarinassa on oikeastaan enemmän elementtejä luostarielämästä liitettynä druidimaiseen elämäntapaan kuin perusfantasiaan. Ei aiheuta kohdallani jatkotoimenpiteitä.