Paitsi kehystarinan Eragon, myös Paolini itse tuntuu katselevan mennyttä uhoa ja seikkailua aikuisen uupuneella, huvittuneella kaiholla. En ole novelli-ihmisiä, ja olin ikävä kyllä unohtanut ison osan Perillisen fantasiajargonista, mikä vähän kampitti alkuun. Lopussa on kuitenkin pieni apusanasto, ja lyhyet tarinat sopivat mukavasti hiljaisen työpäivän lomassa luettaviksi. Varsin passeli aikuisen satukirja, varmasti mukiinmenevä myös nuoremman ihmisen kokeilufantasiana tai lohikäärmeratsastajien maailman jatkeena.
Luin kirjat (ja katsoin leffan) Eragonista kauan sitten, ja viimeisen osan saagaa luin englanniksi, jotten joutuisi odottamaan käännöstä. Sarjaa on läpi sen koko taipaleen värittänyt ensimmäisen osan saama huomio geneerisyydestä ja kahluusyvyydestä, ja luulen, että Eragonin jälkeen koko loppusarja olikin yritys kypsyttää Perillisestä jotakin muuta ja jotakin parempaa ja suurempaa.
Perillinen-sarjan lukeneelle ja siitä käytyä keskutelua seuranneelle Kulkurin, noidan ja lohikäärmeen parasta antia onkin kurkistus varhain läpi lyöneen suursarjan myöhempään tomuttamiseen ja uuteen maailmassa leikkimiseen, kuten loppusanoissa todetaan. Christopher Paolinin lisäksi kirjailijana on myös tämän sisar Angela Paolini, joka ei valitettavasti saanut nimeään kanteen, mutta kirjoitti kivat saatesanat hänkin.
Kehyskertomuksessa lohikäärmeratsastajien uutta akatemiaa ja turvapaikkaa perustava Eragon pohtii seikkailujensa jälkeen, mitä tehdä nyt, kun edessä on (oikea tylsän aikuisen toimistoduuni) valtava vastuu eri fantasiakansojen rauhantyöstä ja tulevien lohikäärmeiden ja ratsastajien koulutuksesta. Hänelle kertovat tarinoitaan niin kuolleiden lohikäärmeiden sydämet, vieraileva yrttinoita Angela kuin myös iltaa istuva joukko urgaleita eli sarjan vähä vähältä syvemmäksi pelastettuja örkin vastineita. Jokainen näistä tarinoista tutustuu sellaisiin hahmoihin tai näkökulmiin tai kulttuureihin, jotka varsinaisen sarjan varrella jäivät pienemmälle huomiolle.
Käännöksessä oli valitettavasti muutama hassuus, joista näki, että Paolini on kääntäjää hauskempi ja luovempi. Se, mikä oli käännetty periaatteessa oikein ja suoraan maitohorsmaksi, on tietysti englannin "fireweed" eli tuliruoho, ja siksihän se olisi käytössä lohikäärmeiden vatsavaivoihin tepsivänä yrttinä. Ainakin kerran kolmosnovellissa Mato oli loitsuun jäänyt sekä sen loitsukielinen että englanninkielinen käännös väliviivalla, vaikka virkkeessä erikseen sanottiin hahmon käyttävän ”vain yhtä ainoaa sanaa”…
Yllättävää kyllä, alkukankeuden jälkeen teos jopa vähän käännytti mua novellien puoleen. Vaikka tässäkin teoksessa oli kaksi eri kirjailijaa (ja heidänkin kesken kolmessa novellissa oli isoja tyylillisiä eroja, kakkosnovelli Noita on melkein epistolaaritekstiä), kehyskertomus ja samaan maailmaan sijoittuminen auttoivat siirtymään tekstistä toiseen oikein sujuvasti. Kehyskertomuksen pieni puisevuus jopa innosti hyppäämään äkkiä seuraavan erillisen tarinan pariin.
Lohikäärmeitä oli kyllä yllättävän vähän, mutta viimeinen kansansatumainen hirviöjahti oli jännittävä ja tarjosi tarpeeksi.
