Ukkoshuilussa pääosassa on meteorologi. Mielenkiintoista. Tai oikeastaan pääosassa on sää. Huippumielenkiintoista.
Kirja alkaa prologimaisella versiolla Vanhassa testamentissa esiintyvän profeetta Joonan tarinasta. Tarina on kirjan ensimmäisen puoliskon kiinnostavinta antia yhdessä säätä, ilmastoa ja ympäristöä pohdiskelevien blogitekstien kanssa. Suurin osa alkupuolesta kuluu jumittuneena päähenkilö Leena Lindin epäkiinnostaviin ihmissuhde- ja muihin henkilökohtaisen elämän sotkuihin. Kiinnostus ei herää edes tarinan pyöriessä hänen ammatillisten murheidensa parissa.
Kunnes alkaa tapahtua: Leena huomaa uuden työpaikkansa olevan jotakin muuta kuin päällepäin ensin näyttää. Samaan aikaan hän saa Leia-tyttärensä kanssa kohdata sään arvaamattoman mahdin. Keskustelut, jotka kirjassa käydään juurikin tästä luonnonvoimien mahdista suhteessa ihmisten mahtiin, kohottavat kirjan arvoa loppua kohti. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Sitä ihmettelen, eikö sää muka olisi ollut riittävän kiinnostava aihe itsessään täyttämään romaanimittaisen kertomuksen ääriään myöten. Mihin ihmissuhderepostelua tarvitaan? Myönnetään, että kirjan loppupuoli osittain vastasi näihinkin ihmettelyihin. Siis osittain. Lisäksi aivan lopussa on yksi seikka, joka jäi harmittamaan, jopa ärsyttämään minua. En sano enempää, etten paljasta liikaa. Mutta Ukkoshuilun loppuhuipennus ei täysin tyydyttänyt minua.
Hieno aihe, ja Johanna Sinisalo on mainio tarinankertoja. Lukemiseen käyttämäni aika katosi myrskytuuleen, niin kuin sen pitikin kadota.