Kalmanperhon kutsu

Lilja seikkailee maailmojen välissä etsimässä itseään ja ratkaisua uhkaan. Tarina on eheä ja etenee mukavasti pimittäen tarpeeksi paljon tietoa pysyäkseen kiinnostavana. Päähenkilö muuttuu tarinan kuluessa, kuten kunnon päähenkilön kuuluukin. Kerronta on sujuvaa ja sopii tarinaan. Dialogissa on välillä hämmentävästi puhekielisyyttä, kun pääosin se on kuitenkin kirjakieltä. Seuraavilta osilta toivon vielä lisää sielukkuutta ja sitä paloa, joka saisi pysymään kirjan parissa pitkään. Päähenkilön persoona saisi myös loistaa kirkkaammin, jotta häneen pääsisi todella tutustumaan. Sanoisin, että tämä on kuitenkin poikkeuksellisen hyvä esikoiskirja ja odotan jo innolla jatkoa!

Aikuisena (ja suomalaiseen spefiin vähän kypsähtäneenä) lukijana Kalmanperhon kutsu oli aivan mielettömän positiivinen yllätys! Ehdottomasti nuortenkirja, ja tarkoitan tätä pelkästään positiivisesti - juoni ei ole kömpelösti verhoiltu romanssikirja, vaan tässä oli sitä vanhan kunnon Syrhämän ja uuden hyvän Hildan tuntua. Erinomainen yhdistelmä satumaisuutta ja jännitystä, lämminhenkisen synkkää syyslukemista, jossa kaikki kuitenkin kääntyy parhain päin.

Sopii niin peruskoululaisille seikkailufantasian ystäville, kuin samasta pitäville aikuisillekin. Uuteen kotiin sopeutumista, vaikeita tuneita, kuolemanpelkoa ja perheen vanhoja salaisuuksia ei lässytetä lukijalle, ikään kuin nuoriso olisi tyhmää. Maailma on melko yksinkertainen ja kansansatumainen, mutta hurjia ja oivaltavia fantasiaelementtejä löytyy silti.

Itseään harmaana tylsimyksenä pitävä 14-vuotias tyttö seuraa perhosta ja päätyy toiseen maailmaan, jossa joutuu kaikenmoisiin jännittäviin seikkailuihin ja jossa kohtaa muiden muassa hurmaavan mutta kapinallisen prinssin. Kuulostaako tutulta?

Ensimmäistä kahta kolmasosaa Kalmanperhon kutsusta lukiessani huomasin vähän väliä ajattelevani tarinan olevan liian tuttu jo entuudestaan innostaakseen riittävästi. Mieleeni pulpahtivat sellaiset kirjalliset klassikot kuin Liisa ihmemaassa, Narnian tarinat ja jopa Stephen Kingin Musta torni. Toki omaperäisiäkin elementtejä joukkoon mahtui, eli mistään leikekirjasta ei suinkaan ole kysymys.

Varsinkaan, kun ottaa huomioon viimeisen kolmanneksen. Onneksi en noudattanut neuvoa, joka kehottaa hylkäämään kirjan, jos se ei ensimmäisen 50-100 sivun voimalla tempaa mukaansa. Loppuosa palkitsee kärsivällisen lukijan ja kompensoi turhauttavaa alkupuolta. Mutta kokonaisuutta loppukaan ei omalla kohdallani pelastanut tavalla, joka olisi saanut minut haluamaan lisää. Trilogian muut osat saavat jäädä lukematta.