Takakansitekstin ja kansitaiteen luomiin odotuksiin nähden Varjokäärme, mestaripunoja oli aivan hienonhieno pettymys. Toivoin, että päähenkilö Aleksin väitöskirjatyöllä olisi ollut suurempi merkitys tarinan kannalta. Toivoin vielä omaperäisempiä fantasiaelementtejä. Toivoin, että tarinan sijoittuminen nimenomaan Suomeen ja Helsinkiin olisi tehnyt kokemuksesta selkeämmin englanninkielisestä fantasiakirjallisuudesta poikkeavan.
Mutta se kritiikistä, koska - rehellisesti - nautin Topias Haikalan viehättävästä ja tunteikkaasta romaanista hyvin paljon. Vaikka kirjassa oli aika paljon spefin kliseitä puhuvista eläimistä robottihuumoriin, niin oli joukossa myös jotakin aivan uutta. Kuten Aleksia piinaavat touhukkaat apinaolennot sekä tietenkin itse Varjokäärme, mystisyydessään lähestulkoon Ozin velhon veroinen hahmo. Lisäksi uskon, että Helsingissä asuville kertomus on erityinen tuttujen paikkojen ja paikannimien myötä.
Romaani on myös huomattavan filosofinen. Aleksi pohtii keskenään ja kohtaamisensa hahmojen keralla kaiken pysymättömyyttä ja ohikiitävyyttä. Tarinassa on aimo annos buddhalaista maailmankatsomusta: elämä on kärsimystä, kaikki on harhaa ja täyden tietoisuuden tavoittelu on pyrkimyksistä pyhin, joka vapauttaa kärsimyksestä. Suorastaan rakastin lukea tällaista pohdiskelua, koska se on niin virkistävää vastapainoa nyky-yhteiskunnalle, jossa meitä uhkaa talutushihnan viettelevä houkutus. Kumman Aleksi valitsee, helpon vai oikean tien?
Kumman sinä valitset?
