Varjolehti

Suuri tuhotulva on Tove Janssonin ensimmäinen muumitarina, josta ei löydy myöhempien muumikirjojen syvyyttä nimeksikään, mutta se on hyvä ja opettavainen, vuoroin iloinen ja vuoroin surullinen iltasatu kenelle lapselle hyvänsä. Lisäksi minkä ikäisestä Jansson-fanista hyvänsä on hauska ottaa selvää, kuinka kaikki sai alkunsa.

Coraline, Gaimanin onnistunut loikkaus lastenkirjallisuuden puolelle, on käännetty nyt myös sarjakuvaksi, ja kokonaisuudessaan projektin toteuttaja P. Craig Russell onkin tehnyt ihan hyvää työtä. Uusi versio kunnioittaa alkuperäistä tekstiä ja huokuttelee lukemaan siinä missä sekin. Se on tarkka käännös, mutta todellakin vain sitä – käännös. Russell ei onnistu tuomaan Gaimanin tarinaan mitään lisää. Päinvastoin, sarjakuvan visuaalisesta ilmeestä puuttuu synkkyyttä ja salaperäisyyttä, joka romaaniversiossa on juuri se tärkein koukku. Tunnelmallimpi, omaleimaisempi piirrostyyli voisi parhaimmillaan nostaa näin voimakkailla toistuvilla kuvilla (nappi, kissa, rotta jne.) pelaavaan teoksen uusiin sfääreihin. (Whatever happened to Dave McKean?!) Koska mukiinmenevä alkuperäinen teksti pääsee hyvin esiin, teos oli kuitenkin ehdottomasti lukemisen arvoinen ja jopa pelottavampi kuin muistin.

Harmaan naturalistinen kuvitus ja tiedostava yhteiskuntakuvaus tekivät tästä sarjakuvanovellista sen verran kiinnostavan tuttavuuden, että saatan joskus eksyä (yli?)hypetetyn Nikopol-trilogian pariin takaisinkin. Itse tarina ei kuitenkaan ollut miltään kannalta erityisen häikäisevä: hahmot jäivät aasta ööhön litteiksi, teemat enimmäkseen loistivat poissaolollaan ja juoni eteni tasaisesti juuri sinne, minne se aikoikin. Bilalin ehdottomasti parasta antia on maailma, joka onnistuu yllättämään, vaikka pessimistisiä tulevaisuuskuvia suursotien ja despotismin repimästä Euroopasta on toki kirjoitettu ennenkin.

Lovecraft kohtaa Constantinen ja supersankarisarjakuvat – näitä voisi lukea lisääkin! Tosin mieluummin englanniksi. Suomennoksessa on paikoin vähän tahatonta komiikkaa. Suurena taiteena tai alan klassikkoina näitä tuskin voi pitää, henkilökuvaus kun on melko olematonta ja juonet aika oikukkaita, mutta erilaisia kansantarustoja ja kauhuelementtejä on yhdistelty sujuvaan actioniin juuri sen verran taitavasti, että Hellboy tuntuu ihan fiksulta viihteeltä. Albumi sisältää tarinat Tuhon siemen (Seed of Destruction), Herätä peto (Wake the Devil) ja Melkein Kolossi (Almost Colossus). Leffoja en ole nähnyt, mutta voisi kuvitella, että toimivat hyvin leffana.

Mitä saadaan, kun laitetaan muutama tavallista harmaampi ihmisriepu ja joukko persoonallisuushäiriöisiä jumalia tämän päivän Lontooseen ja sekoitetaan? No, ei nyt taidetta, mutta varsin mukiinmenevää viihdettä kyllä. Juoni ei ollut siitä yllättävimmästä päästä, mutta kaipa se oli sellaisena uskollinen kreikkalaiselle tarustolle. Muinaisjumalansa tunteville olisi kuitenkin voitu tarjota enemmän ”sisäpiirijuttuja” ja joitain asioita olisi voitu ottaa vakavastikin. Mutta vahvat kolme tähteä värikkäälle, parituhatta vuotta vanhalle henkilökaartille, sekä vitsikkäälle, hyvin rullaavalle lukukokemukselle.
(Luin teoksen alkukielellä.)

Muistan äidinkielnopettajani vinkanneen tästä kirjasta joskus abivuotenani, "Enkelipelin" ilmestyessä kirjailija nousi jälleen tapetille ja lentoliput Barcelonaan varmistivat sen, että tämä teos oli pakko lukea. Viihdyin hyvin, varsinkin alkumetreillä, mutta en missään vaiheessa varsinaisesti häikäistynyt. Ruíz Zafón lähtee liikkeelle hyvin kaunopuheisesti: on mukava lukea ”kaupungista, joka pesee akvarellinaamiotaan” ja Las Ramblasilla leijailevasta sumusta, jonka aamuaurinko värjää ”kupariseppeleeksi”. Nuoren päähenkilön viattomin silmin maailma näyttää rikkaalta ja ihmeelliseltä ja naiset enkeleiltä, mutta Daniel Semperen varttuessa sävy muuttuu Hollywood-elokuvaksi, joka haluaa tarjota kaikille kaikkea. Näyttämölle astuu sadistisia, humoristisia ja seksikkäitä hahmoja, jotka ampuvat lukijaa viihdyttäessään hieman yli, ja kielikuvatkin harvenevat tai alkavat toistaa itseään. Juoni on suhteellisen taitavasti punottu ja tahti kiristyy loppua kohti selkeään kliimaksiin. Kaiken pyörityksen keskellä kaipaa kuitenkin alun täyteläistä, seesteistä tunnelmaa.

Hyviä pointteja lahjakkaan ihmisen luonteesta ja tarpeista, mutta kovin verettömästi esitettynä. Itseään toistavaa, ylikäsitteellistä jaarittelua on kirjasta yli puolet, juonen kustannuksella, tietenkin, ja muut, kiinnostavammat henkilöt värjöttävät harmittavasti ryppyotsaisen, saamattoman Harry ”Arosusi” Hallerin varjossa. Hesse osaa ajatella, mutta olisi voinut keksiä ideoilleen toisenlaisen ilmaisukanavan. Ilman unimaista loppunäytöstä Maagillisessa teatterissa, luulisin jo, että ilman mielikuvitustakin voi saada Nobelin.

Oikeusjuttu yllätti minut iloisesti: vaikka se onkin taattua Kafka-tyyliä – ahdistavaa jaarittelua, jossa lähes huomaamattomat mutta kalvavat pikku yksityiskohdat tekevät harmaatakin harmaammasta arjesta painajaista surrealismia – se ei ollut tippaakaan niin pitkäveteinen kuin esimerkiksi Linna. Itse asiassa tunnelma tiheni loppua kohti miltei jännittäväksi. Tarkoituksellisen epätyydyttävä ja raskaasti luettava teos, jonka ansioita on teeman ja tunnelman osalta kuitenkin mahdoton kiistää. Suosittelisin ensimmäiseksi kafkaksi.

En oikein tiedä mitä sanoa. Siitä on aikaa, kun jokin yksittäinen teos on muuttanut maailmankuvaani näin rajusti – jos sellaista nyt on koskaan tässä mittakaavassa tapahtunutkaan. Teknisesti ottaen olen toki lukenut miellyttävämmin ja omaperäisemmin piirrettyjä sarjakuvia, mutta tekstin ja kuvan yhteispeli on tässä ennenkuulumattoman näppärää, pionerityötä, etenkin motiivien osalta. Tarinasta – maailmankuvan nerokkuudesta, henkilöhahmojen uskottavasta moniulotteisuudesta, vangitsevuudesta, sivujuonten luontevasta punomisesta päälinjaan – en saata edes aloittaa.

Lyhyesti sanottuna, Alan Moore sai minut vajaaksi viikoksi aivan lukkoon: opin lopulta nauttimaan päivittäisen Watchmen-annokseni iltaisin, koska aamulukemisten jälkeen en pystynyt tuntikausiin keskittymään mihinkään muuhun. Naurahdin muutaman kerran, nieleskelin hieman useamman kerran, loppua kohti ahdistuin yhä enemmän…mutta kun pääsin siitä kaikesta yli, oli oloni paljon parempi ja varmempi kuin ennen kirjaan tarttumista. Ymmärrän itseänikin paremmin nyt, puhdistuin ja vapauduin.

(Luin englanniksi ja suosittelen muillekin - Mooren dialogi on mukavan aidon tuntuista.)

Aku Ankan lukijat eivät kutsu sarjakuvia taiteeksi, koska he ovat jääneet paitsi sellaisista mestariteoksista kuin ”V niin kuin Verikosto”. Ensinnäkin hulluuden ja nerouden rajoilla häilyvä V on demonisessa naamiossaan ja harkitussa persoonattomuudessaan yksi kirjallisuushistorian kiehtovimpia ja tyylikkäimpiä antisankareita. Ja mitä tekniseen puoleen tulee, intensiivisessä käsikirjoituksessa ja taidokkaasti pelkistävissä ruuduissa on todellista imua. Teki mieli laiminlyödä työt, sulkeutua hiljaisuuteen ja ruokkia kaikkia älyaistejaan jännityksellä, eettisillä pohdinnoilla ja sillä mitä erikoisimmalla kiintymyssuhteella, joka V’n ja Eveyn välille muodostuu. Koskettava loppu poikkeaa hieman elokuvan versiosta, mutta on mahdoton sanoa, kumpi toimii paremmin: molemmat ovat välineensä rajoissa mainiosti toteutettuja.

Hearnin trilogia vaikutti ensivilkaisulta erilaiselta, eksoottiselta spefiltä ja osien tenhoavat nimet houkuttivat minut lopulta tarttumaan Satakielilattiaan. Runollisen sijasta teos osoittautui kuitenkin melko köykäiseksi viihdekirjallisuudeksi, joka tuntuu etsivän yleisöä joka suunnalta, vaan ei löydä.

On ilmeistä, että Hearn on tehnyt taustatyönsä ja teoksessa on paikoin pikkutarkkojakin kulttuurihistoriallisia viittauksia, joita ei kummemmin selitellä, vaan hyvä ymmärtäminen edellyttää jonkin verran perehtyneisyyttä 1600-1700-luvun Japaniin. Samoin kirjan seksuaaliset ja väkivaltaiset sävyt viittilöivät luokseen aikuista yleisöä. Mutta varoitus: kirja on kerrontateknillisesti melko epäkypsä, lähtien vaikkapa teini-ikäisistä päähenkilöistä ja näiden tylsästä, suorasukaisesta psykologiasta. Paino on ehdottomasti pikemminkin juonessa, joka onkin kudottu suhteellisen näppärästi, kuin tunteissa ja tunnelmissa, joiden kuvaamista leimaa suoranainen kömpelyys. Japanilaisen estetiikan hienopiirteisyydestä Hearnin taidot jäävät kauas. Myös pekulatiivisen fiktion osuus on ohuenlainen, mutta onneksi sarjalla on ensimmäisen osan jälkeen vielä mahdollisuus syvetä.

Tämä nopeatempoinen, ninjailulla ja romanssilla höystetty seikkailukertomus vedonnee siis lähinnä yläasteikäisiin, jotka odottavat japanilaisuutta pikemminkin sisällöltä kuin tyyliltä ja ovat valmiita kaivelemaan taustatietoja esimerkiksi Japanin kristittyjen vainoista.

Pasi Ilmari Jääskeläinen sekoittaa huumoria, horroria ja helliä tunteita hyvässä suhteessa. Tuskin mistään hänen novellistaan puuttuu mitään ja eteneminen on alati sulavaa. Kovin koukuttavaa lukemista tämä kokoelma ei kuitenkaan, kumma kyllä ollut, luultavasti siksi, että jokainen novelli vaati astumista uuteen outoon maailmaan, jonka toimintaperiaatteet oli pääteltävä varsin nopeista sivulauseista. Vaikka kerrontatapa siis onkin näennäisen kepeää, lukeminen on haastavaa: jokainen lause on ladattu merkityksillä ja mielikuvat rakentuvat hitaasti. Hankalatikin novellit kuitenkin palkitsevat tunnelmillaan ja loppukäänteillään. Eli jos lisää tarjottaisiin, lukisin kyllä.

Mielinovelleikseni nousivat ”Kummitustalo, Rakettitehtaankatu 1”, ”Missä junat kääntyvät” ja ”Olisimmepa mekin täällä”. Kunniamaininnan ansaitsee myös hulvaton ja vaikuttava esipuhe: Jääskeläisen ”reaalifantasia” on oiva iskusana uudelle kotimaiselle spefille!