Rakastan syvästi Cecelia Ahernin kirjoja. Ne ovat suloisia, romanttisia, yllättäviä, ihastuttavia ja ennen kaikkea omaperäisiä. Ihmemaa ei kuitenkaan ole sellainen. Kenties se, että Cecelia teki tarkoituksella fantasiaa, hämäsi häntä pahemman kerran. Yleensä Ahernin kirjoissa on aina ripaus yliluonnollista herkkua. Ihmemaassa tuo yliluonnollinen herkku menee kuitenkin yli. Petyin kirjaan pahasti. Toki Ihmemaa on ihan luettavaa materiaalia. Omaperäinen idea ja mielenkiintoisia henkilöitä. Loppujen lopuksi en kuitenkaan saanut vastausta useimpiin kysymyksiini. Kirja loppui täysin eri lailla kuin olin odottanut ja toivonut, eikä tuntunut sisältävän yllättävää loppuratkaisuakaan. Monet kirjan henkilöistä tuntuivat turhilta, loppua kohden lähes koko kirja tuntui turhalta. Hahmojen motiivit olivat epäselviä tai aivan riittämättömiä. Jotain positiivista mainitakseni, kirjasta löytyy kyllä tiettyä ahernmaista viehättävyyttä, huumoria ja oivaltavuutta. Ideanahan kadonneiden asioiden maa on - muuta sanaa ei ole - kiehtova, söpökin. Itseäni ihastutti etenkin kadonnut nauru ja itku, jotka leijailivat ilmassa. Kirjan sävykin oli miellyttävä, ja Sandy Shortt mielenkiintoinen päähenkilö yksinkertaisuudestaan huolimatta. Tiivistettynä: Vaikka olisin odottanut romanttista kipinää ja motivoituneempaa juonta, kirja oli miellyttävää luettavaa omassa tapauksessani sikainfluenssaa potiessani ajankuluna. Ei todellakaan parasta Ahernia, mutta ei kai sitä aina voi onnistua tai olla tyytyväinen?

Vaikka Kate Mossea verrataan takakannessa Dan Browniin, Kate ei yllä yhtä intensiiviseen jännitykseen, hersyvään huumoriin ja imaisevaan kerrontaan. Katessa ja Danissa on kuitenkin yhtäläisyytensä: Mielenkiintoinen historian kuvailu, oivaltava juoni ja hieman epäuskottavat ihmissuhteet. Siinä missä Kate Browniin verrattaessa osoittaa puutteita, hän yhdistelee taidokkaasti historian ja nykyajan jännittäväksi tarinaksi korvaten muut puutokset. Aluksi kirja osoittaa pientä alkukangertelua. Puoliväliin saakka Labyrintti on kolmen tähden kirja, tarpeeksi mielenkiintoinen, jotta sen jaksaisi lukea, mutta liian haparoiva, jotta sen viitsisi lukea yhtäjaksoisesti. Katen kirjoitustyyli vaikuttaa alkuun töksähtelevältä ja häiritsevän yksinkertaiselta, eikä se välttämättä tyydytä vielä loppuun edettyäsikään. Kaiken kaikkiaan Labyrintti kuitenkin paranee ilmiömäisesti loppua kohden: Loppuratkaisun paikkeilla silmäni ammottivat selällään ja iho nousi kananlihalle. En pettynytkään. Kaiken kaikkiaan Labyrintin parhaimmiksi ansioiksi nousevat ihastuttava, lähinnä ennalta-arvaamaton juoni, yllättävä loppuhenkäisy, sävyltään oikea tunnelma ja jokin tietty, määrittämätön ja kiehtova ansio, joka potki persuksille, jotta lukisit kirjan loppuun saakka. Sen sijaan kirjaan olisi kaivannut hieman humoristista vauhtia, aavistukseen lisää koukkua henkilöihin ja nykyajan hahmojen välisiin suhteisiin sekä myös keskivaiheisiin enemmän jännitystä. Loppupäätelmänä voisi todeta, että kirjan historiassa tapahtuvat osuudet ovat monella tapaa huomattavasti onnistuneempia kuin nykyajasta kertovat sivut. Kirja sopii ainakin niille, jotka nauttivat hienovaraisesta jännityksestä, historian lehtien havinasta sekä siitä, ettei fantasia ole kirjassa liian näkyvää ja ilmiselvää. Uskoisin, että kunhan jaksat kahlata kirjan loppusivuille asti, yhdyt ylistäviin arvosteluihin ja kehuihin.

Kaikista Houkutus-sarjan kirjoista pidän vähiten tästä. Ensimmäinen osaa toimii hyvin kokonaisuutena, Edwardin ja Bellan välillä kipinöi sävähdyttävästi ja kaikki toimii. Olen lukenut Houkutuksen useita kertoja. Aamunkoi on venytetty. Sarja menetti hohtonsa luultavasti kolmannessa osassa: se herätti lähinnä kiukkua. Neljäs osa on jo todella paljon liikaa. Meyerin kieli toimii, Jacobin vitsit ovat hurmaavan hillittömiä ja sinänsä tekstikin on ihan laadukasta. Ongelma piilee siinä, ettei Stephenie osaa kietoa juonta kiinnostavalla tavalla. Sarjan kaikkia kirjoja yhdistää heikko, itseään yhä uudestaan toistava ennalta-arvattava juoni. Ihana romantiikka on aina korvannut tämän puutteen, mutta Aamunkoista jää uupumaan sitä jotain, mikä tekee muista kirjoista niin viehättäviä. Yksi osa tästä salaperäisestä jostakin on Edward. En tiedä mitä on tapahtunut, mutta Edwardin huulet tai silmät eivät hetkauttaneet minua minnekään. Siinä missä hihitin ja tärisin ihastuksesta Houkutuksessa, Aamunkoi ärsytti: missä se tuttu väristys viipyi? Edward on siis menettänyt sen säkenöintinsä. Bella sitten? Bella on yhä se heikko ja pompoteltava naissankaritar, hieman uppiniskainen ja aavistuksen naiivi. Tästä päästänkin notkeasti kaikkein suurimpaan ongelmaan: Aamunkoin lepsuuteen. Loppu on niin naurettavan löysä, pettävä ja suorastaan nynnerö! Kun kirjaa kehutaan huikeaksi ja hämmästyttäväksi, olisin odottanut ratkaisua, joka olisi pudottanut penkiltä ja saanut kyyneleet vierimään. Nyt olo on pettynyt ja mielessä pyörii sana "arvasin". Onko opetus siis "pelkää kuolemaa, älä elämätöntä elämää?" Vai onko rakkauden tarkoitus ohittaa kaikki esteet? Tiedä häntä. Kaiken kaikkiaan: turvallinen teos, joka kyllä viihdyttää, mutta jättää turvonneen olon ja hieman harmistuneen mielialan. Jotain jäi puuttumaan tästä kiehtovan sarjan loppuosasta.

Syntymälahja on vangitseva kirja. Alun kankeuden jälkeen tarina repäisee mukaansa ja se on yksinkertaisesti pakko ahmaista yhteen pötköön. Katsa on ihanan erilainen päähenkilö: huoleton, eristäytyvä, epävarma, mutta ehdottoman valloittava. Tarina itsessään on eheä, varma ja yllättäväkin. Po on asia erikseen. Edward Cullenin kultaiset silmät jäävät kauas jälkeen, kun vertauskohteena on komean prinssin kullan ja hopean hohtelevat, vangitsevat silmät.Jos ei mikään muu kertomuksessa nappaa, uskoisin, että tässä pojassa on jotain niin kihelmöivää, että on jatkettava ja jatkettava. Ja rakastuttava. Rakastettavien hahmojen lisäksi kirjasta löytyy ripaus jännitystä, mielenkiintoinen ja melkoisen omaperäinen juoni ja herkullista huumoria. Kirjassa on kohtia, jotka saattavat olla nuoremmille lukijoille melko lailla liikaa, mutta vaikka jotkut tahot ovatkin siitä johtuen ihmetelleet kirjan saamaa palkintoa, on se sen ilman muuta ansainnut. Vangitsevaa, vielä kerran.

Luukaupunki on lumoava kirja. Ei täydellinen, paikoittain pikkiriikkisen ennalta-arvattavakin, ehkä välillä hitusen haparoiva. Hahmot ovat kuitenkin ihastuttavia, säkenöiviä persoonallisuuksia. Jacen värisevät lihakset ja Simonin kultatäpläiset silmät saavat punan nousemaan poskille sanojenkin välityksellä, Claryn sutkaukset hymyilyttävät ja jokaisesta henkilöstä tuntuu löytyvän jotain kauniin inhimillistä. Erilaisista fantasiaelementeistä huolimatta Cassandra Clare saa tekstin elämään hellyyttävän todentuntuisesti. Kirja on luettava ehdottomasti yhteen pötköön ja raahattava niin vessaan kuin autoonkin. Vallattoman mukaansatempaava tarina jaksaa kiehtoa ja yllättääkin hienoisista kliseratkasuista välittämättä. Kirja, joka saa tuntemaan niin sääliä, ihastusta, onnea kuin suruakin lukijansa välityksellä. Kirja, jonka jatkoa ei malta odottaa... Tiivistettynä: Tarraavaa ja jokseenkin omaperäistä seikkailua, herkullisia sulhoehdokkaita haastamaan Edward ja Jacob sekä ihastuttavaa huumoria. Varoitus: Jace ja Simon ilmestyvät uniisi tämän kirjan jälkeen kutsumattakin...

Demonin merkitsemät on ehdottomasti omaa luokkaansa. Päähenkilö Nick on ainutlaatuisuudessaankin kammottava ja mielenkiintoinen henkilö, joka pessimistisyydessään ja murhanhimoisuudessaan lähentelee psykopaattia. Jos muu kirjassa ei sen kummemmin innosta, Nick on henkilö, josta on saatava tietää lisää. Kirja käsittelee vahvasti Nickin tunteiden synkkää kirjoa ja hänen monimutkaisia juuriaan - ilman muuta mukaansatempaavasti. Inhottavan Nickin tarina kannattelee omaperäistä tarinaa yllättävään loppuratkaisuun saakka ja herättää taatusti lukijassa tunteita lievästä vihasta shokeeraavaan jännitykseen. Kirjan takakansi ei tee sisällölleen lainkaan oikeutta, joten suosittelen vakavasti harkitsemaan kirjan lukemista vaikkei esittely houkuttelisikaan. Tiivistettynä: Ainutkertaisen jännittävä ja rankka kuvaus tökerötapaisesta pojasta nuorille aikuisille.