Jackalbury

'Peter Pan purppuran lumoissa' oli yllättävä kirja. Alku ja keskikohta olivat aika samanlaista lasten leikkejä muistuttaa toimintaa missä kaikki oli mahdollista. Vasta lopussa, Mikä-vuorella, tarina sai synkempiä ja syvällisempiä piirteitä. Peter Pan oli selkeämmin lapsi kuin aiemmin, Ainokainen Ikuinen Lapsi jonka käytöksestäkin huomasi heti eroja muihin, aikuisista lapsiksi muuttuneisiin Darlingeihin.
Tarinan ehdottomasti herkullisin kohta oli Koukun paluu ja hänen menneisyytensä selviäminen. Koukusta tehtiin syvällisempi hahmo kuin aiemmin, kokonainen eheä ihmishahmo vaikuttimineen. Kirja oli yllättävä ja sitä oli mahdoton arvata etukäteen. Hyvä teos ja jopa paikoin parempi kuin alkuperäinen 'Peter Pan'.
Hieman ärsytti Darlingien ja Koukun nimien kääntäminen suomalaisittain, mikä pisti silmään ja häiritsi. Kun muuten liikutaan brittiläisessä miljöössä, niin äkkiä siellä onkin sellaisia kuin Leena ja Jukka Darling ja Janne Koukku. Nykyään minusta voitaisiin uudemmissa painoksissa muuttaa suomennetut nimet takaisin englantilaisiksi.
Kirja oli hyvä ja luettava ja juoni kulki eheänä. Suosittelen kirjaa kaikille 'Peter Panin' lukeneille.
Arvosana: 7+.

'Magiaa' yllätti minut, takakannen perusteella odotin huonompaa, mutta tarina olikin onneksi paljon parempi.
Vaikka tarina ei olekaan kovin syvällinen tai filosofinen, se korvaa sen kaikialle tunkevalla huumorilla. Tässä asiassa Sage tuo mieleen vähän Pratchettin. DomDaniel pahiksena ei tehnyt kovinkaan vaarallista tai voimakasta vaikutelmaa. Jopa entisen parasvelhon haamu pystyi kiusaamaan häntä vähän väliä.
Loppu oli hyvä, varsinkin Hotep-Ran laivan paljastuttua eläväksi olennoksi. Alussa tehtiin aikamoinen loikka Vanhan Kuningattaren murhasta Jennan kymmenvuotispäivään. Septimus Heapin kohtalo oli yllätys, jonka tosin saattoi arvata parista vihjeestä edelläpäin tarinassa. Tarina jätti jonkin verran auki ja lukija jäi odottamaan jatkoa. Heapin suurperhe oli mielenkiintoinen hahmogalleria, josta tosin valotettiin vain muutamaa. Tarina hauskimmat henkilöt olivat parasvelho Marcia Overstrand kenkineen ja Valkea Noita, joka hössötti kaniineistaan. Kirjassa oli muutama kaksimielinen kohta, jotka oikeammin antoivat ymmärtää seksuaalisuudesta, mutta sen ihmeemmin asiaa ei kirjassa puitu eikä se sopisi kirjan tyyliinkään.
Suosittelen kirjaa kaikille jotka etsivät hauskaa luettavaa.
Arvosana: 8-.

'Llyrin linna' oli pettymys 'Hiidenpadan' jälkeen. Tarina ei ole kovin syvällinen loppua lukuunottamatta ja tuntuu hyppivän eteenpäin ja tuntuu keskeneräiseltä. Tarinassa Taran saattaa Eilonwya Monan saarelle Dinas Rhydnantin linnaan, missä kuitenkin naamioitunut Gwydion varoittaa prinsessaa uhkaavasta vaarasta. Pian petturi hovimarsalkka Magg kaappaa Eilonwyn ja alkaa villi etsintämatka halki saaren. Taranin mukana prinsessaa etsivät Gurgi, bardi Flweddur ja tohelo mutta hyväntahtoinen prinssi Rhun. Joukko törmää niin musikaaliseen jättiläiskissaan kuin itsekkääseen pelkurijättiläiseen. Lopulta he saavuttavat Gwydionin ja kaikki ratkaistaan Caer Colurissa, meren saartamassa rauniolinnassa ja Llyrin suvun entisessä keskuksessa jossa Eilonwyn on valittavan perintöosansa tai tuntemattoman välillä. Mieleenpainuvimpia uusia hahmoja olivat jättiläiskissa Llyan ja ahne pelkuri Glew, joka on vanginnut itsensä maan alle luoliin kasvattuaan juomiensa ansiosta jättiläiseksi.
'Llyrin linna' ei ole kovin yllättävä kirja, samaa tasoa suunnilleen kuin 'Kolmen Kertomus'. Suosittelen kirjaa Prydainin kronikat aloittaneille, sillä muuten se ei yllätä paljoakaan eikä ansaitse niin suurta arvonantoa. Harmaat Kulissit häiritsevät edelleen, mikä vika kaikissa Alexanderin suomennetuissa teoksissa.
Arvosana: 8-.

'Hiidenpata' yllätti minut. 'Kolmen kertomuksen' jälkeen odotin jatkon olevan samanlaista perustason fantasiaa. Mutta 'Hiidenpata' olikin parempaa tavaraa.
Tarinassa on syvällistä filosofiaa ja dramaattista ja tragedista tuskaa Taranin joutuessa vaikeiden valintojen eteen ja kokemaan ihmissielun pimeän puolen taistellessaan Hiidenpadasta, kuolleet tahdottomiksi orjiksi henkiin herättävästä maagisesta esineestä. Hiidenpata on syvällisempi kuin 'Kolmen kertomus'. Prinssi Gwydion kokoaa kokouksen Caer Dallbeniin mistä lähdetään ryöstämään Hiidenpataa Annuvinin herralta Arawnilta, joka käyttää pataa Patasyntyjen, henkiin herätettyjen kuolleiden orjien luomiseen jotka ehdottomasti tottelevat Arawnia. Mutta kolme noitaa ovatkin ehtineet edelle ja hakeneet padan takaisin, sillä Arawn olikin vain lainannut pataa ja sitten jättänyt sen palauttamatta.
Taran joutuu oudoille ja vaarallisille poluille etsiessään pataa. Mukana ovat 'Kolmen kertomuksesta' tutut Eilonwy aina terävinen kielineen ja loogisine päätelmineen, avulias Gurgi ja lörppäsuinen bardi Flweddur sekä kääpiö Doli. Lisäksi joukossa on bardi Adaon ja Pen-Llarchaun prinssi Eidyon, jota kalvaa kunnianhimo.
Kenties mieleenpainuvin hahmo oli Gwystyl-haltia, ruikuttavan ja kitisevän pelkurin hahmon taakse kätkeytyvät voimallinen velho ja sankari.
Taran on alussa samanlainen ärsyttävä kuumakalle ja möhlijä kuin 'Kolmen kertomuksessa', joka onneksi kuitenkin kasvaa tarinassa eheäksi henkilöksi. Kirjassa on paikoin pientä moralisoinnin makua mutta se ei haittaa kokonaisuutta. Ainoa mikä aiheuttaa miinusta kirjalle, on Harmaiden Kulissien ongelma. Taustat jäävät epäselviksi kun niitä ei kuvailla paljoakaan. Lisäksi tarina tuntuu välistä loikkivan eteenpäin. Mutta hyvä kirja silti ja suosittelen kaikille koskettavaa fantasiaa etsiville.
Arvosana: 9-.

'Tuulihevonen' jatkaa 'Mosaiikkilinnun' tarinaa jotenkin syvemmällä ja reaalimmalla tavalla, kenties siksi että Adulkar III on nyt aikuinen mies, joka ryhtyy vuosien toimettomuuden ja erämaassa vaeltelun jälkeen toimintaan pelastaakseen perheensä ahneelta sisareltaan keisarinna Kiiralta. Jinnitin osa muuttui tärkeämmäksi ja syvällisemmäksi 'Tuulihevosessa' ja Beean ja Iria Inessan osalta tarina jäi jännittävästi ja hieman karmivasti kesken. Uusi yllätys tarinassa oli Janiksen tuominen esille ja kertomalla tästä enemmän. Ja samalla Viertola muuttaa hänet roistosta opportunistiksi, omaksi hyväkseen toimivaksi henkilöksi. 'Tuulihevonen' toimii siltana 'Mosaiikkilinnun' ja viimeisen osan välillä, jatkaen 'Mosaiikkilinnun' tarinaa ja pohjustaen viimeistä osaa. Tarinaa jää jännittävällä tavalla auki ja lukija jääkin odottamaan Oman keisarien aikakirjojen viimeistä osaa.
Yksi yllättävä hahmo kirjassa oli Temmu, Unennäkijä. Aluksi hän vaikutti nyhveröltä ja epätietoiselta hölmöltä, mutta kasvoi tarinassa vahvemmaksi ja ovelammaksi, kiitos Anasseerun kuoleman ja Unnan uhanneen kidutuksen. Temmu paljasti kyntensä manipuloimalla keisarinnaa tämän sitä huomaamatta ja nousemalla Mun'tia vastaan. Tarina on hyvä ja kilpailee Auerin kanssa kotimaisen fantasian huipusta.
Suosittelen kirjaa kaikille loistavaa kotimaista fantasiaa etsiville, tosin 'Mosaiikkilinnun' lukeminen ennen 'Tuulihevosta' helpottaa tarinan kaikkien osien ymmärtämistä.
Arvosana: 9-.

'Henkivaeltaja' oli parempi kuin esiosansa 'Suden veli'. Kirjassa oli vähemmän kliseitä kuin edellisessä osassa ja tarina ja juonta oli muutenkin vaikea ennakoida. Tosin ainoa mistä en pitänyt, oli se miten henkilöt toisinaan olivat niin typeriä tai epänormaalin naiiveja, ettei normaali ihminen käyttäydy niin. Lisäksi Torak muistutti yllättävän paljon Alexanderin Tarania, kummatkin kuvataan typeriksi kuumakalleiksi jotka möläyttelevät suustaan tai tekevät typeryyksiä. Mutta, kirja oli hyvä ja siinä osaltaan taas valotettiin tulevia ja menneitä tapahtumia. Suden paluu näyttämölle oli ihan jees, mutta sen mukamas erottaminen Torakista tuntui kirjailijan teennäiseltä tempulta lisätä dramatiikkaa.
Kirja on hyvä ja luettava, ei mitään huippua mutta miljööltään mielenkiintoisa. Suosittelen 'Suden veljen' lukeneille.
Arvosana: 8-.

Tarina oli hyvä ja omaperäinen, miellyttävä aihe, dzinnit, oli valittu tähän kirjaan. Hieman minua ärsytti se helppous jota John ja Philippa kohtasivat.
Tarina oli jännittävä ja mielenkiintoinen, samalla kun John ja Philippa saavat kuulla olevansa dzinnejä ja totuttelevat voimiinsa ja kykyihinsä, Nimrod hakee heidät seikkailuun jossa lopulta taistelleen maailman tasapainosta, Hyvän ja Pahan suhteesta. Egyptissä tapahtuvat seikkailut ja Akhenatenin hauta sun muut olivat mielenkiintoisia. Kirjan hauskimpia kohtia olivat ne, missä John tai Philippa toteuttivat vahingossa ihmisten toivomuksia. Kirja ei ole kovin syvällinen tai dramaattinen, pikemminkin nuorten elokuvakäsikirjoituksen tasoa. Ibliksen ja ifritien tarkoitusperät jäivät vähän epäselviksi. Kirja oli hyvä ja omaperäinen ja suosittelen sitä kaikille jotka etsivät mukavaa, ei niin laadukasta mutta omaperäistä lukemista.
Arvosana: 8.

Babylonin sininen dzinni on varsin samankaltainen kuin edeltäjänsä Faaraon haudan vangit. Tosin BSD:ssä juoni laajenee ja syvenee samalla kun John ja Philippa tutustuvat syvemmin dzinnien maailmaan.
Tarinassa John ja Philippa hytisevät New Yorkin talvessa, kunnes Philippa osallistuu Dzinnversoturnaukseen, josta hänet diskataan kun hänet lavastetaan syylliseksi. Pian Nimrod saa tietää Salomon Grimoiren olevan varastetun, ja hurja matka alkaa, joka kulkee Transilvaniasta aina Kairon ja Berliinin kautta Irakiin ja Samarraan. Philippa kidnapataan salaisia rituaaleja varten ja Johnilla on kiire pelastaa sisarensa, ennen kuin hänestä tulee jotakin muuta kuin entinen Philippa. Kirja pysyi kasassa, tosin minua hieman ärsytti se helppous jolla he huijasivat itsensä Yhdysvaltain sotilastukikohtaan, ja se miten kaikki dzinnit ovat rikkaita ja myös John ja Philippa elävät rikkaan New Yorkilaisen liikemiehen lasten elämää, voisi sanoa amerikkalaista unelmaa. Kirja oli ihan kiva, pysyi kasassa ja muutamia kliseitä lukuunottamatta omaperäinen tarina. Suosittelen kirjaa Faaraon haudan vangit kirjan lukeneille.
Arvosana: 7+.

Austraasian viimeisissä lapsissa jatkuu Keväällä isä sai siivet kirjasta alkanut tarina. Tarinassa lukija törmäsi välistä kristilliseen tai pikemminkin yleis-uskonnolliseen symboliikkaan. Mutta tarina oli jännittävä, se kuvaa kasvamista, aikuisuuden pelkoa ja vastuuta ja lopulta seisomista omin jaloin. Lisäksi kirjassa varjottomuus on selvä viittaus Paratiisiin, aikaan ennen hyvää ja pahaa. Austraasian ihmiset ovat hyviä, kykenemättömiä pahaan koska heidän varjonsa, ja siten heidän toinen puoliskonsa, on erotettu heidän valaistuneista sieluistaan. Sielut ovat enkelimäisessä tilassa ja varjottomia. Varjoton ei kasva, koska hän ei muutu eikä hänessä ole hyvän ja pahan tietoa ja ristiriitaa näiden välillä. Lauran halu hakea varjot takaisin, kuvaa hänen haluaan olla eheä, täysinäinen ihminen hyvän ja pahan, valon ja varjon sekoituksena jolla on valinnan vapaus molempiin. Tarinassa esiintyvä Puuttuva Peukalo paljastuu Wordsworth runoilijamerirosvoksi, joka on enemmänkin kuin pelkkä majatalonpitäjä. Tarina toimii myös seikkailuna, etsintäkertomuksia uudessa ja tuntemattomassa maailmassa. Austraasia ei olekaan Paratiisi, vaan pahuus on astunut sinnekin vaikka Raakel Vastapöksyn juonet estettiin. Kirja on hyvä, ja kotimaisen fantasian kärkeä. Kirja on myös seikkalullisen fantasian lisäksi syvällisempi filosofinen teos.
Suosittelen kaikille Keväällä isä sai siivet kirjan lukijoille, sillä siten saa tarinasta enemmän irti.
Arvosana: 8+.

Jumalten juhlat oli hivenen parempi kuin edellinen osa, kenties April kertojana ja tarinaan ilmaantunut surumielisyys Everworldiin siirtymisen takia paransivat sitä hieman. Mutta muuten tarina jatkoi sitä samaa haipakkaa jenkki-TV-sarja meininkiä ja surkeaa kirjoittamista joka oli paikoin tylsää, naiivia ja kliseistä. Mutta parempi kuin edellinen osa, Konekiväärejä keijusaarella.
En suosittele muille kuin aiemmat osat lukeneille.
Arvosana: 5-.

Alku oli vähän kankea, ja viittasi samanlaiseen keskinkertaisuuteen kuin aiemmat kotimaisen fantasian tuotokset, mutta pian alun jälkeen tarina vei mukanaan ja paljastui varsin hyväksi. Tosin seksuaalisuuden siivoaminen tarinassa vain pieneksi viitteeksi jolla annetaan lukijan ymmärtää mitä on tapahtunut, harmitti vähän, mutta sen ymmärtää kun kirja on suunnattu lapsille ja nuorille. Adulkar kasvaa kirjan aikana todelliseksi keisariksi, kun taas hänen sisarensa vajoaa Rooman keisarien rappion kaltaiseen tilaan. Tarina oli hyvä ja piti mukanaan, mutta mikään huippuhyvä teos ei ollut, mutta kotimaisen fantasian sarjassa sijoittuu minun kategoriassani sinne Auerin heti perään.
Suosittelen kirjaa hyvää kotimaista fantasiaa etsiville.
Arvosana: 7+.

Linnunradan ääret kilpailee minusta scifin huipusta Dan Simmonsin ja Alastair Reynoldsin teosten kanssa.
Kirja sijoittuu kauas, kauas tulevaisuuteen Linnunradalle, missä ihmiskunta on vain yksi laji miljoonien joukossa. Leikkiessään tulella ihmiset vapauttavat Laboratoriossaan jotakin jumaliakin suurempaa. Eikä se jokin ole hyväntahtoinen. Kirjassa kulkee useita eri juonia rinnakkain, pelastusretkikunnan matka, Johannan ja Jefrin elämä maahansyöksyneen aluksen jälkeen ja Piikkien kulku kehityksen portaita ylöspäin. Kirja vei heti alussa mukanaan ja Vinge käyttää kynää taitavasti. Tarina vie mukanaan ja kuvailukin on niin värikästä että maisemat voi lähes aistia. Linnunradan ääret käsittelee seikkailun ja jännityksen ohessa suuria filosofia kysymyksiä ja tuo siten kertomukseen syvällisyyttä. Tämä kirja sai minut katharsikseen ja sen on yksi parhaimpia scifi-kirjoja joita olen lukenut. Tarinassa on komediaa, tragediaa ja dramatiikkaa ja tuskallisuutta.
Suosittelen kaikille.
Arvosana: 10+.