Jean-Christophe Rufinin teos Globalia oli jotain melko lailla muuta kuin alkuun odotin. Tyylikäs kansikuva "Kitka kupolien alla" sai lukemaan takakansitekstin ja se puolestaan lainaamaan kirjan kirjastosta. Lupaava takakansi ei kuitenkaan kantanut pitkälle. Hieno idea täydellisiin ja materialistisiin sekä kurjiin mutta inhimillisen luonnollisiin oloihin kahtiajakautuneesta maailmasta vesittyy kerronnan tasapaksuuteen. Kielessä sen puoleen kuin juonessakaan ei ole koukkuja, jotka jaksaisivat pitää kiinnostusta yllä. Maailma ei ole täysin aukoton - myöskään kuvainnollisesti. Tekstistä syntyy mielikuva siitä, että Globalian maailmaa olisi väkisin yritetty yhdistää nykytodellisuuteen pienillä viittauksilla. Tunnettujen tämän maailman brändien tai näiden "tulevaisuuden lastenlasten" nimien viljeleminen tekstissä ei tee siitä yhtään parempaa. Ja onko tarinan kannalta täysin oleellista kertoilla ummet ja lammet Globalian käytännöistä tai historiasta? Vaikuttaakin siltä kuin kirjailija unohtuisi toistuvasi selittelemään juonen kannalta epäolennaisia yksityiskohtaisuuksia ajattelematta, mahtaako lukijaa ollenkaan kiinnostaa. Toisaalta nämä seikat vaikuttavat myös itsestäänselvyyksiltä ja siten aliarvioivat lukijaansa - eihän kaikkea tarvitsisi kertoa. Hyvistä lähtökohdista alkava teos jää lupaustensa tasolle. Henkilöt seikkailevat pitkin maita ja mantuja ja terrorismin uhka vallitsee, mutta mitään tämän syvällisempää en kirjasta löydä. Loppujen lopuksi se ei kanna kovinkaan pitkälle. Pisteet nätistä kannesta ja hieman erikoisemmasta ideasta.

Lasin läpi -novellikokoelma on kirjoitettu taiten. Kieli on omaperäistä ja kiehtovaa, eikä eri novellien maailmoissa ole mielikuvitusta säästelty. Kuten takakansi lupaa, tarinat alkavat aivan tavallisista lähtökohdista, mutta alkavat hiljalleen kolkutella lukijan mieltä sanoin "voisiko tällaista tapahtua oikeasti?" Tilanne ei muutu loppua kohden: useimmissa novelleissa jää avoimeksi, oliko tässä nyt varmasti jotakin niin outoa, etteikö tämä olisi oikeastikin mahdollista. Outous häilyy mahdollisen kynnyksellä - unohtamatta ollenkaan surrealistisuutta, joka on jo tuon kynnyksen toisella puolen ja vaikuttaa vahvasti melkeinpä joka novellissa. Siinä tulikin tämän kirjan selkeimmin havaittavat hyvät puolet. Novellien tietynlainen samankaltaisuus puuduttaa. Kahta lukuunottamatta jokainen herätti allekirjoittaneessa vierastavan tunteen, melkeinpä inhotuksen. Toisissa novelleissa tämä tunne vaikutti vahvempana jääden häiritsemään mieltä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. Tämä ei ole miinusta kirjailijalle, mutta henkilökohtaisesti olisin toivonut joukkoon myös hieman positiivisempia kertomuksia. Minulle teksteistä tulikin mielikuva, että kirjailija on nimenomaan hakenut novelleihinsa jotakin äärimmäistä - yksinäisyyttäkö? - joka on jokaisessa novellissa sama. Teoksen arvoa ei ollenkaan vähennä se, että se pystyy vaikuttamaan vahvasti lukijoihinsa. Mutta onko sitä aivan pakko tehdä mässäilemällä ikävillä asioilla - eikö mukaan mahtuisi vähän enemmän jotakin onnellistakin? Tämä taas on herkkähermoisen ihmisen jurputusta asiasta, joka ehkä tekee novellikokoelmasta jollekin toiselle erinomaisen lukuelämyksen. Minulle tämä kirja ei vain sopinut, enkä itsepäisyyttäni voinut jättää sitä keskenkään. Siispä suosittelenkin teosta vähemmän herkkänahkaisille yksilöille, joiden inhotuskynnys ei ole erityisen matalalla. Itselleni tästä tuli vain ikävä olo ja viileitä väreitä selkäpiihin.