Kirjaneito

Kuninkaiden koitos jatkaa Tulen ja jään laulun massiivista ja eeppistä tarinaa ansiokkaasti. Mukaan tulee lisää hahmoja, juonessa on mutkikkaita käänteitä ja panokset kovenevat. Kuolemilta ei vältytä ja maailman rikkaus ansaitsee hatunnoston.

Kirja on myös selvästi synkempi kuin edeltäjänsä. Valtaistuinpelissä valtakunta oli vasta ajautumassa vaikeuksiin ja tapahtumat kehittyivät kohti vääjäämätöntä sekasortoa. Kuninkaiden koitoksessa valtakunta on sisällissodan hajottama, ihmiset valitsevat puoliaan ja punovat juoniaan. Suurilta voitoilta ja suurilta häviöiltä ei voida välttyä kun liian monta ihmistä yrittää samalle valtaistuimelle.

Ensimmäisellä lukukerralla muistan pitäneeni Kuninkaiden koitosta loistavuudestaan huolimatta paikoitellen varsin tylsänä. Toisella lukukerralla tilanne oli yllättävästi tasaantunut. Luulen tämän johtuvan siitä, että tiesin mitä tuleman piti. Jaksoinkin keskittyä paremmin myös niiden ei niin kiinnostavien hahmojen lukuihin, kun en kokoajan joutunut pelkäämään suosikkieni puolesta. Esimerkiksi Rautasaarista kertovat luvut jaksoivat kiinnostaa aivan erilailla. Innostuin myös tarkistelemaan takaosan hakemistosta tekstin seassa vilahdelleita nimiä ja fiilistelemään maailman taustatietoja. Kun ei koko ajan tarvinnut keskittyä siihen mitä kenellekin tapahtuu, kirja avautui aivan uudella tavalla. Suosittelen lämpimästi toista lukukertaa tämän sarjan parissa!

Kuninkaiden koitos oli taattua Tulen ja jään laulun laatua, vaikkei Valtaistuinpelille aivan pärjännytkään.

Tulen ja jään laulun ensimmäinen osa, Valtaistuinpeli osoittautui toisella lukukerralla aivan yhtä lumoavaksi ja nappaavaksi lukukokemukseksi kuin ensimmäisellä, ellei jopa paremmaksi. Vaikka tiesikin jo mitä tulisi tapahtumaan, jännittävyys ja minuun vetoava eeppisyys säilyttivät vetovoimansa.

Erityisesti minuun sarjassa vetoavatkin Martinin luoma upea maailma ja ei niin mustavalkoinen hyvä-paha -asetelma. Tulen ja jään laulussa ei ole yhtä sankaria, jonka harteille on laskettu maailman pelastaminen ja joka kulkee sädekehä päänsä yllä loistaen haasteesta toisen ollen kaikin tavoin kunniakas. Sen sijaan Tulen ja jään laulussa on kyse enemmänkin vallasta, sen tavoittelusta, yrityksestä pitää se ja ihmisistä jotka joutuvat tahtomattaan mukaan juonittelun sotkuisiin verkkoihin.

Kumarran kunnioittavasti Martinille myös upeasta maailmasta, kirjailija on tehnyt sarjaan liittyvän taustatyönsä kunnolla. On karttoja, sukujen vaakunoita ja valtavia nimilistoja. Lukijalle kymmenet nimeltä mainittavat ei niin tärkeät sivuhenkilöt, kuten sepät sumenevat yhdeksi sumuiseksi massaksi, mutta Martin tuntuu tietävän mistä puhuu. Ei ole hatusta vedettyjä ja seuraavalla sivulle nimeä vaihtavia epämääräisiä hörhöjä. Lukija voi luottaa kaiken loogisuuteen vaikka ei jokaista yksityiskohtaa muistaisikaan. Ja näin toisella lukukerralla jaksoin paneutua paremmin kaikkiin sukujen historioihin ja pieniin yksityiskohtiin joiden yli luisteli ensimmäisellä kerralla huolimattomammin jännittäen ketkä selviävät hengissä. Varoitankin hahmoihin herkästi kiintyviä lukijoita (joihin kuulun myös itse), pidä varasi. Suosikkisi kuolevat suurella todennäköisyydellä, Martin on säälimätön.

Valtaistuinpeli ja Tulen ja jään lalu eivät ole mitään kevyttä tai valoista fantasiaa. Väkivaltaa ja raakuuksia on paljon, eikä kovinkaan monen kohtalo ole onnellinen. Pidän siitä, ettei kaikki etene sovitulla kaavalla ja ole liian ruusuista, mutta tästäkin varoituksen sana. En tarkoita sanoa, että Tulen ja jään laulu olisi jotenkin kammottavaa luettavaa, mutta kannattaa tietää mihin tarttuu.

Raskaamman ja eeppisen fantasian lukijoille tätä voi sen sijaan vilpittömästi suositella. Valtaistuinpeli on loistava teos joka toimii kaikissa suhteissa ja upea avaus upealle sarjalle.

Minä todella pidin Siipimiehestä. Eoin Colfer on vakuuttava laatutakuu, kirjan parissa sai nauraa useaan otteeseen, mutta myös vakavampia sävyjä oli mukana. Siipimies oli useaan otteeseen aidosti surullinen ja elinkin sen tunnelmissa vahvasti mukana.

Etenkin kirjan alkupuoliskon lähestyessä loppuaan tirautin pari hyvin katkeraa kyyneltä. Siipimies on niitä kirjoja, jotka saavat kiroamaan maailman epäoikeudenmukaisuutta ja julmuutta, niitä kirjoja joita lukiessa tahtoo murjoa pahikset maanrakoon ja antaa päähenkilölle lohduttavan halauksen. Sydämeeni todellakin sattui kun luin Conorin vastoinkäymisistä.

Luultavasti osasyy tunteelliseen suhtautumiseeni kumpusikin Conorista itsestään. Colferilla on taito kirjoittaa tavattoman sympaattisia hahmoja joihin kiintyy helposti. Ei sillä, Conorissakin on vikansa ja hänestä jäikin hyvin inhimillinen vaikutelma. Lisäksi Conor on älykäs, huumorintajuinen ja hauska. Kaikki ominaisuuksia, joista pidän kirjan henkilöhahmoissa niin kovin paljon.

Colferin huumori pääsee myös tässä kirjassa esiin, etenkin alkupuolella ennen kuin juoni vakavoituu. Colfer tuntuu kirjoittavan pilke silmäkulmassa, arjessa sattuu kummallisia sattumuksia ja päähenkilöt toteavat hupsuja asioita. Colfer on todella elementissään hauskoja juttuja kirjoittaessaan.

Tarina tosiaankin vakavoitui keskivaiheilla ja Siipimies toikin toisinaan mieleeni erittäin vahvasti Alexandre Dumasin Monte Criston kreivin. Nuori ja lahjakas poika päätyy syyttömänä vankilaan ja hänen palatessaan alkaa tapahtua. Vaikka Siipimies sisältääkin scifi- ja miksei hiukan steampunk-elementtejäkin eikä pyöri niin suuresti koston, vaan ennemminkin lentämisen ympärillä, jotain samaa näissä on.

Lentäminen onkin kirjassa suuressa roolissa. Ja vaikken kauheasti lentokoneista perustakaan (korkeat paikat ovat vähän epämiellyttäviä meikäläisestä) lentämiskuvaukset ja etenkin vanhanaikaisten lentokoneiden ja kaasupallojen kuvaukset ihastuttivat. Kirjan maailma olikin ihana, saari keskellä merta, miekkailutunnit, lentäminen... Pidin kaikesta.

Siipimies olikin ihanaa luettavaa, kirja nosti hymyn huulille, mutta myös surun kyyneleet silmiin. Colfer ei pettänyt ja suosittelen tätä lämpimästi. Oikestaan Siipimies oli jopa parempi kuin Artemis Fowlit. (Iso kohteliaisuus!)

Huh. Sanonpahan vain. Huh. Siilo oli todella koukuttavaa, paikoitellen ahdistavaa, koko ajan jännittävää ja usein pelottavaa scifiä. En halunnut lukea tätä kirjaa illalla ennen nukkumaan menoa. En niinkään pelottavuuden, vaan ennemminkin ahdistavan tunnelman ja tulevaisuudenkuvan takia.

Erityisesti miljöö nousi siksi minua inhottavaksi seikaksi. Ajatus siitä, että asuisi valtavassa, yli satakerroksisessa siilossa maan alla ilman pääsyä ulkoilmaan tuntuu ahdistavalta. Liikaa kierreportaita ja metalliseiniä. Mielummin välttäisin tämän tulevaisuuden vision. Mutta silti Siilon miljöö on kammottavuudessan kiehtova ja kaikki kirjan aikana tehdyt paljastukset huomioon ottaen aika uskottavakin. Erityisesti Siilon kerrojärjestelmä eri tasoineen oli mielenkiintoinen, joskin hämmennyin alkukirjassa siitä, ensimmäinen taso on ylhäällä ja siitä eteenpäin mennään alas. Toisin päin kuin kerrostaloissa siis ja olin muutaman sivun aika sekaisin tämän jutun takia.

Juoni, kuten sanottua, on erittäin koukuttava ja kun kirjaa kerran alkoi lukea, oli irtipäästäminen vaikeaa. Siilo oli jaettu lyhyisiin kappaleisiin ja cliffhanger luvun lopussa oli varsin yleinen ilmiö. Howeylle täytyykin antaa tunnustusta koukuttavan tekstin kirjoittamisesta, sillä etenkin kirjan alkupuoli oli upeaa ja jännittävyydessään hiuksianostattavaa. Sitten kun salaisuudet alkoivat selvitä ja jännitys alkoi keskittyä ennemmän erilaisiin taisteluihin ja uhkarohkeisiin operaatioihin, se hiukan herpaantui.

Siilo olikin todella toimintapainotteinen. Hahmoja lakoaa kuin heinää, niin että minun herkästi kiintyvä sydämeni oli särkyä pariin otteeseen. (Miksi kaikki ihanat sivuhahmot kuolevat joka kirjassa ja vielä aina silloin kun heille olisi tapahtumassa jotain hyvää?) Taistelua tuppaa joka nurkalta ja elämän ja kuoleman kamppailuja on useita. Välissä on kyllä hyviä mietteitäkin, mutta minä olisin ehkä toivonut tähän vielä hiukan syvällisempääkin puolta. Mutta toisaalta Siilon vetävyys liittyy juuri nopeatempoiseen juoneen ja toiminnan täyteisiin sivuihin. Tuskin minä olisi jaksanut lukea viittäsataa sivua ihmisen pahuuden pohdiskelua.

Lisäksi miellyin päähenkilöön Julietteen eli lyhyemmin Julesiin. Jules on kypsä aikuinen, aikamoinen rämäpää ja uskaltaa kyseenalaistaa asioita. Häntä oli helppo tsempata ja hänelle toivoi mielellään kaikkea hyvää.

Siilo osoittautui kyllä kaiken hehkutuksensa arvoiseksi. Jännittävää, hiuksianostattavaa ja aika ahdistavaa dystopiaa. Onneksi en ollut hakemassa teiniromanssia. Ja onneksi Siilo aloittaa samannimisen trilogian. Toisen osan pitäisikin ilmestyä jo ensi syksynä ja se on lukulistalla ehdottomasti.

Minulle jäi Marinasta hiukan ristiriitaiset tunteet. Kirja oli hyvä, sitä en kiistä, en missään nimessä, mutta Zafónin mittapuulla... no jaa. Tuulen varjo edustaa minulle nykyään sellaista täydellisyyttä, jonka ohitse on vaikea kivuta. Ehkäpä olisin nauttinut kirjasta hiukan enemmän ilman niin suuria odotuksia.

Zafón mainitsee itse esipuheessaan Marinan olevan eräänlainen välimaastoon sijoittuva kirja. Marina, joka siis ilmestyi espanjaksi 90-luvulla ennen Tuulen varjoa, oli Zafónin viimeinen nuortenkirja ja sen jälkeen herra siirtyi kirjoittamaan aikuisille. Ihan nuortenkirjaksi minä en tätä kuitenkaan luokittelisi, mutta en samalla lailla aikuisten romaaniksikaan, kuten Tuulen varjo on. Marina on vaikea kirja tässä tapauksessa.

Marinassa on kuitenkin paljon samoja elementtejä, mitä myöhemmin ilmestyneissä Unohdettujen kirjojen hautausmaalle sijoittuvissa kirjoissa. On historian peittoon hautautunut mysteeri, surullisia ihmiskohtaloita ja edellä mainittujen linkittyminen päähenkilön elämään. Ja mikäpä siinä. Minuun kyseinen konsepti ainakin uppoaa erinomaisesti, joten miksipäs ei.

Barcelonan kadut kutsuvat viekoittelevalla tavalla myös Marinassa. Zafónin kirjojen lukeminen tuntuu vain pahentavan matkakuumettani ja kirjailijalla on upea taito maalata Barcelonan synkeät ja vähemmän synkeät kadut elävinä lukijan kasvojen eteen.

Zafónin kieli tekeekin herran kirjojen lukemisesta juuri niin lumoavaa. Zafón osaa kuvailla asioita upeasti ja kielen rytmi välittyy käännöksenkin läpi hienosti. Myönnän olevani kateellinen. Lisäksi hauskuutan itseäni kahdelta espanjan kurssilta mukaan tarttuneella huimalla kielenosaamisella ja äännän kaikki nimet mahdollisimman espanjalaisittain päässäni.

Marina oli pituutensa ja nappavuutensa ansiosta todella nopealukuinen. Aloitin aamulla, lueskelin päivän mittaan ja illalla sain luettua. Oikeastaan lyhyys nousi minun kohdallani jopa pieneksi ongelmaksi. Jotenkin Marina tuntui etenevän niin kauhean nopeasti. En tarkoita, että kirjaa olisi pitänyt venyttää, ei se siitä olisi parantunut, Marina oli lyhyt tarina. Mutta silti... Minulle jäi tunne, että Marina olisi kaivannut vähän lihaa luittensa ympärille.

Kaiken kaikkiaan pidin Marinasta, mutta Tuulen varjon tasolle se ei noussut. Tuttuja Zafónin elementtejä ja traagisia kohtaloita. Pidin, mutta ei hurmannut samalla lailla kuin herran muut kirjat.

Kirja tempaisi minut mukaansa jo ensimmäisiltä sivuilta lumoten eritoten maailmallaan ja miljööllään. Harknessin luoma yliluonnollinen maailma on jälleen yksi niistä melko "tavallisista" aineksista koottu kokonaisuus joihin välillä tuntee jo kyllästyvänsä, mutta jokin siinä silti viehätti. Ihmisten seassa elävät noidat, vampyyrit ja demonit oli saatu tuntumaan jotenkin raikkaalta kokonaisuudelta. Vampyyrit muistuttavat melko paljon Twilightin vastaavia jos jätetään kimallus pois, mutta esimerkiksi demonit olivat jotain aivan muuta kuin odotin. He ovat ihmisiä, jotka ovat tavallista älykkäämpiä ja astelevat kapealla hulluuden ja nerouden rajalla. (Unohtakaa siis Varjojen kaupunkien limanuljaskat.) Entä noidat sitten...ihania, juuri sellaisia, mistä pidän. Yliluonnollisia voimia on erilaisia ja niiden yhdistelmä on erilainen joka noidalla. On niin ennenäkyjä, taikajuomia, loitsuja kuin tuulen nostatuksiakin. Ja kun nuo kaikki yhdistää, kokonaisuudesta tulee jotenkin sykähdyttävä ja vangitseva.

Myös historia on Lumotussa näkyvässä osassa. Diana on historian tutkija ja paitsi se, myös Matthewn menneisyys aikaansaa kiehtovia historiapätkiä. Deborah Harkness on itsekin historian professori ja sen huomaa tekstiä lukiessa. Teksti on asiantuntevaa ja faktat ainakin minun silmääni kaikki kohdillaan. Historiasta kertovat usein varsin pitkätkin kohdat saattavat osasta tuntua pitkästyttäviltä, mutta minä rakastin niitä. Historia on aina ollut lempiaineeni ja minusta oli ihanaa uppoutua kuulemaan pikkutietoja alkemiasta, Charles Darwinista ja temppeliherroista.

Ja romanssihan tässäkin kirjassa on, kuten takakannestakin jo voi päätellä. Mutta vaikka kyseessä on vampyyriromanssi ja tähtiin kirjoitettu rakkaus, jotenkin minä silti symppasin Dianaa ja Matthewta. Kyseessä olivat kaksi aikuista ihmistä, eikä ensimmäiseksi poikaystäväkseen vampyyrin valinnut teinityttö ja hänen kimaltava poikaystävänsä. (Myönnetään, käytän aivan liikaa Twilight-vertauksia.) Kummallakin heistä on myös menneisyys, eikä Matthew ole istunut 1500 vuotta pimeässä kellarissa Dianaa odottaen. Ja vaikka romanssista leivotaan todellista ikuista rakkautta, sekään ei minua haitannut. Olen romanttinen sielu, mutta Lumottuun tällainen tähtiin kirjoitettu rakkaus tuntui todella istuvan ja sillä oli selvästikin myös joku juonellinen tarkoitus. Mutta muuten rakkaustarina on kyllä juuri niin kliseinen kuin osaa odottaakin.

Kirjassa jäi kuitenkin ajoittain ärsyttämään kieli, mutten osaa sanoa johtuiko se suomennoksesta vai Harknessin alkuperäisestä tekstistä. Jotenkin se tuntui ajoittain kovin lapselliselta ja kohottelin kulmiani muutamalle pikkujutulle. Lisäksi suomennoksessa oli poikkeuksellisen paljon painovirheitä, mitkä ärsyttävät aina.

Juoni oli kuitenkin todella nappaava ja ahmaisinkin Lumotun reilussa päivässä sivumäärästä huolimatta. Kuitenkin, koska kirja oli paksu ja asiaa paljon, se jäi ehkä hiukan tasapaksuksi. Asiaa tapahtui, tapahtui lisää ja siirryttin seuraavaan paikkaan ja tapahtumaan. Pidinkin ehkä eniten alkupuolesta, jolloin Diana ja Matthew tutustuivat toisiinsa ja miljöönä toimi ihana Oxford. (Oih, ne pitkät ajat jotka hengailtiin kirjastossa ja Dianan soutulenkit sumuisella joella!) Mutta vaikka Dianasta pidänkin, aloin välillä hiukan ärsyyntyä hänen unenlahjoihinsa. Jotenkin puolet kirjasta tuntui käsittelevän sitä, kuinka hän meni nukkumaan, heräsi aamulla ja haukotteli. Muutama kerta vähemmänkin olisi riittänyt.

Lumotusta jäi päälimmäisenä mieleen tunnelma ja lumoavat pikku yksityiskohdat, sekä ihana maailma ja miljöö. Erityisesti Dianan perheen eläväinen talo sukuhaamuineen oli lumoava. Lisäksi myös sivuilla vilahtava suomalainen pahisnoita Satu Järvinen jaksoi hymyilyttää. En tiedä mikä siinä on, mutta jotenkin pienetkin maininnat Suomesta ja suomalaisista käännöskirjallisuudessa saavat minut naurahtamaan. Mutta Lumotusta jäi todella hyvä maku suuhun ja loppu jäi sen verran jännittävään kohtaan, että seuraavatkin osat pitää lukea.

Kvanttivaras on kirja, jonka perusjuonesta tuntuu olevan mahdoton laatia järjellistä esittelyä. Koko tarina on niin monilla juonenkäänteillä ja mielikuvituksellisilla scifielementeillä varustettu kokonaisuus, että näin kirjan luettuani tunnen yhä olevani hiukan pihalla. Alkukirja vilisee dilemmavankiloita, arkontteja, tsaddikeja, zokuja, gevuloteja ja herra ties mitä muita keksintöjä, niin ettei perässä tahdo pysyä. Onneksi sitä alkoi pikku hiljaa hahmottaa Rajaniemen maailmaa ja tajutakin jotain asioita. En kyllä vieläkään tunne olevani täysin perillä asioista, mutta toisaalta kysymys kuuluukin, täytyykö minun olla? Ei kirjasta tarvitse aina ymmärtää jokaista seikkaa. Niin kauan kun se tuntuu kuitenkin johdonmukaiselta ja loogiselta, lukijan saa jättää hiukan hämmentyneeksi.

Ja Kvanttivaras tosiaankin vaikutti loogiselta ja järkevältä kokonaisuudelta. Rajaniemi on opiskellut paljon matematiikkaa ja fysiikkaa ja sen huomaa. Vaikka keksinnöt tuntuvatkin nykyimaailmassa mahdottomilta ja hurjilta, niissä on kuitenkin järkeä. Ja koska kyseessä on scifi, niiden ei tarvitse olla mahdollisia nykymaailmassa.

Aloinkin loppuviimeksi viehättyä Rajaniemen maailmasta toden teolla. Ajatus kaupungeista Marsissa, muistojen jakamisesta, ajan ostamisesta, virtuaalivankiloista ja ties mistä elektroniparvia ampuvista aseista lumosi minut. Odotankin innolla saavani tietää siitä lisää seuraavassa osassa.

Olen aina pitänyt kirjoissa paitsi älykkäistä päähenkilöistä, myös varkaista. (Kuka heitä voisi vastustaa, kysyn minä? ) Ehkäpä sen takia viehätyinkin myös Kvanttivarkaan päähenkilöstä, Jean le Flambeurista. Hänellä riittää paitsi hauskoja heittoja ja älykkäitä suunnitelmia, myös sopivaa hulluutta niiden toteuttamiseen. Hän ei ole liian kiltti, muttei myöskään liian ilkeä. Muutenkin Kvanttivarkaassa oli osittain hyvin vakavankin tunnelmansa lisäksi myös hauskat hetkensä ja sitä oli kirjoitettu myös pilke silmäkulmassa.

Näin loppuviimeksi tuntuu vaikealta vetää yhteen ajatuksiani Kvanttivarkaasta. Jotenkin olisin odottanut siltä vielä vähän enemmänkin. Jotain sellaista tajunnanräjäyttävää ja oivaltavaa lukukokemusta, joka valitettavasti jäi puuttumaan. Mutta silti minulle jäi tunne, että kirja oli hyvä. Jäin hiukan sekaviin tunnelmiin, johon voi vaikuttaa myös se, että luin kirjaa epätasaisessa vauhdissa muiden kirjojen osalla. Ehkäpä Kvanttivaras olisi vaatinut vielä hiukan enemmän paneutumista ja keskittymistä. Kuitenkin, Kvanttivaras oli aivot solmuun vääntävä, jännittävä ja jopa hauska kirja, jota voi suositella scifin ystäville. Pitääpä kipittää hakemaan Fraktaaliruhtinas kirjastosta.

Siri Kolun Pelko ihmisessä päätyi heti lukulistalle, kun bongasin sen tulevan syksyn julkaisuista. Romaanihan perustuu Kolun muutama vuosi sitten nuorten Luetko sinä? -kampanjaan kirjoittamaan samannimiseen novelliin. Meidän luokkamme osallistui kampanjaan ja kävin kyllä senverran monta keskustelua novellin motiiveista ja metaforista, että pitihän tämäkin katsastaa. Ja huolimatta kannesta, joka on meikäläisen mielestä yksinkertaisesti ruma, kyseinen kirja oli oikein manio lukukokemus.

Tarinaa kerrotaan vuoroin Pilvin, Petrin ja Tuomaksen näkökulmasta. Jokaisella on omat murheensa ja tapansa kertoa tarinaa ja ainakin minuun se osui ja upposi. Oikeastaan koko kirjaan oli saatu ihanan mystinen ja herkkä tunnelma ja siinä jätettiin myös paljon lukijan oman tulkinnan varaan. Itse pidin siitä ja se sai minut tempautumaan tarinaan mukaan toden teolla.

Rakenteen lisäksi pidin suuresti Kolun kirjoitustyylistä. Vaihteleva puhe- ja kirjakielisyys, oivaltavat lauseet ja vertaukset, minä pidin niistä hurjasti. (Huomasin muuten älyäväni sellaisia vertauksia, joita en takuulla olisi tajunnut muutama vuosi sitten. Niin se yleissivistys karttuu.)

Myös P-influenssa on kiinnostava tapaus. Kaikkihan muistavat muutamien vuosien takaiset lintu- ja sikainfluenssat ja PI tuntuukin luonnolliselta jatkolta tälle, vaikka on paljon pelottavampi. Sen verran pelottava, että tunsin oloni hiukan epämukavaksi lukiessani tätä nuhaisena. En kuitenkaan halua paljastaa taudista enempää, sillä suuri osa kirjan viehätyksestä on sen salaperäisyydesssä ja asioiden sopivassa paljastumistahdissa.

Pelko ihmisessä ottaa myöskin kantaa hyviin ja ajankohtaisiin kysymyksiin. Influenssan sairastaneet ihmiset halutaan eristää täysin, heillä ei ole mitään oikeuksia ja jopa heidän läheisiään, PI-omaisia, sorretaan. Poliitikot, tavalliset ihmiset, kukaan ei tee mitään maailmassa vallitseville sekaville oloille. PI tuntuukin pelottavan todelliselta tulevaisuudennäkymältä.

Ja koska kyseessä on nuortenscifi, niin romanssihan tästäkin löytyi. Se ei kuitenkaan onneksi jyrännyt muuta juonta, vaikka aika suuressa osassa olikin. Kun kirjassa keskityttiin kolmeen henkilöön ja tuhoisan influenssan kuvaamiseen, sitä ei ehtinyt kyllästyä rakkaushaikailuihin. Enkä oikeastaan edes ärsyyntynyt kolmiodraamaan, kun sitä ei koko ajan paiskottu vasten kasvoja tai siitä ei tehty maailmankaikkeuden suurinta ongelmaa.

Vaikka kirjasta ei paljoa valittamisen aihetta keksi, yksi sana minua ärsytti koko kirjan ajan. P-influenssan sairastaneista käytetty nimitys, pihminen. Okei, sana on sinänsä ihan jees ja hauska oivallus, P-influenssa+ihminen, mutta jotenkin siitä jäi vain vähän hassu maku suuhun. Itselleni tuli pihmisestä mieleen enemmänkin kaikille tuttu pihvi kuin tuntemattoman taudin sairastanut ihminen.

Minussa elää myös epäilys, onko tämä sittenkään yksittäinen kirja. Kuten jo aiemmin mainitsin, kirjassa oli paljon tulkinnan varaa ja loppukin oli varsin avoin. Oikeastaan kaikki tuntui vasta alkavan kirjan lopusta. En kuitenkaan tiedä, haluaisinko edes välttämättä, että tästäkin tehtäisiin sarjaa. (Kuten olemme monesti nähneet, muodissa olevat trilogiat eivät sovi kaikkiin tapauksiin.) Pelko ihmisessä toimi hyvin omana, itsenäisenä, hiukan hämäränä kokonaisuutenaan, enkä halua sitä pilattavan.

Taivasten vanki kuuluu Zafónin Barcelonaan ja Unohdettujen kirjojen hautausmaalle sijoittuvaan itsenäisten teosten sarjaan. Vaikka Taivasten vanki onkin luettavissa myös itsenäisenä teoksena, minä suosittelisin lukemaan Tuulen varjon ennen sitä. Taivasten vanki nimittäin sijoittuu aikaan noin kaksi vuotta Tuulen varjon tapahtumien jälkeen ja spoilaa siten kyseisen kirjan loppuratkaisua.

Taivasten vanki on paljolti Fermín Romero de Torresin tarina. Vaikka kertoja ja päähenkilö on yhä Daniel, yli puolet kirjasta kuvaa Fermín elämän käänteitä vankilassa ja sen jälkeisessä ajassa. Se on myös paluu Tuulen varjon ja Enkelipelin hahmojen pariin, sen sivuilla vilahtavat niin Daniel Sempere kuin David Martínkin.

Taivasten vanki ei ole ollenkaan niin pelottava kuin Tuulen varjo tai Enkelipeli. Siinä missä aiemmat osat keskittyvät siihen, että päähenkilöiden elämissä alkaa tapahtua kummallisia asioita, Taivasten vanki kertoo etupäässä vain menneisyydessä tapahtuneista asioista. Ehkäpä siksi kirja ei liimannut minua tarinaansa aivan samalla tasolla kuin kaksi edellistä kirjaa.

Kirja on kuitenkin jälleen erinomainen osoitus Zafónin kauniista kielestä. Tätäkin lukiessa hidastelin ja maistelin lauseita ja etenkin aivan alkua luin yhä uudelleen ja uudelleen. Zafónin kieli suorastaan hypnotisoi minut joka kerta. Siihen huomaa takertuvansa ja kietoutuvansa, sen kautta elää kirjan tapahtumia sekä jännittää ja pelkää päähenkilöiden puolesta. Hänen kirjojaan lukiessa on vaikea muistaa, että hahmot todella ovat vain fiktiivisiä.

Daniel Sempere, joka on tuttu jo Tuulen varjosta, muodostuu myös Taivasten vangissa mahdottoman sympaattiseksi kaveriksi. Hänen puolestaan suree ja riemuitsee, hänen kanssaan on luonnollista taittaa se matka Barcelonan salaperäisille kujille, jolle Zafón lukijaansa kuljettaa. Minä vain pidän hänestä suunnattomasti.

Vaikka Taivasten vanki olikin loistava, se ei mielestäni ollut aivan yhtä hyvä kuin aiemmat kirjat. Jotain tuntui jäävän puuttumaan. Jotain salaperäistä ja pelottavaa, jotain, minkä yhdistän Tuulen varjoon ja Enkelipeliin. Mutta huono kirja ei ollut, ei missään nimessä. Ei vain aivan yhtä hyvä.

Enkelipeli ei varsinaisesti ole mukava kirja. Se on pelottava, hauska, kaunis, jännittävä ja mystinen. Sitä lukee henki kurkussa ja jatkuvien pahojen aavistusten vaivaamana. Se todella tempaa mukaansa, aivan kuten Tuulen varjokin.

Enkelipeli on kuitenkin synkempi ja pelottavampi kuin Tuulen varjo. Sisarensa tavoin silläkin on rauhallinen alku, joka pikku hiljaa tiivistyy ja muuttuu kauhunomaiseksi dekkariksi, jossa päähenkilö kamppailee menneisyyden mysteerien kanssa samalla kun nykypäivässä tapahtuu kummallisia asioita.

Erityisesti kiinnyin kirjassa päähenkilö David Martíniin. Elämä kuitenkin paiskoi häntä aika säälittä ja vuodatinkin välillä katkeria kyyneliä hänen vuokseen ja vihasin maailmaa.

Olen myös totaalisen rakastunut Zafónin kieleen. Jouduinkin usein tieten tahtoen hidastamaan lukemistani, sillä minulla on paha tapa nopeasti lukiessani hyppiä kappaleiden ja kuvailujen yli. Zafónia lukiessani en kuitenkaan tahdo skipata niitä, sillä ne ovat oivaltavia ja uskomattoman kauniita pätkiä.

Enkelipeli jää lopulta hiukan avoimeksi ja monin tavoin tulkittavaksi. Lukijaa jää vaivaamaan kysymys, mitä todella onkaan tapahtunut? (Tai ainakin minua jäi, en tiedä kuinka fiksuja te muut lukijat olette olleet.) Siksi haluankin lukea Enkelipelin joskus vielä uudempaan kertaan ja paneutua uudestaan miettimään Martínin tarinaa.

Ja eikun Taivasten vankia lukemaan!

Tuulen varjo lumosi minut ensilauseestaan lähtien. Isä johdattaa nuorta poikaansa Barcelonan sumuisten ja syksyisten katujen halki, Unohdettujen kirjojen hautausmaalle. Tempauduin täydellisesti mukaan tarinaan, jota värittivät lukemattomat kirjojen labyrintit, rakkaus, petokset ja epätoivo.

Erityisesti viehätyinkin kirjaihmisenä juuri Unohdettujen kirjojen hautausmaahan, paikkaan, jonne ihmisten jo unohtamat kirjat päätyvät odottamaan, että joku noutaisi ne luokseen. Näin mielessäni valtavat kirjahyllyt, haistoin vanhan paperin ja painomusteen.

Nyt haluan kuollakseni matkustaa Barcelonaan ja vielä enemmän, haluan Unohdettujen kirjojen hautausmaalle.

Tuulen varjoa voisikin vinkata erinomaiseksi matkalukemiseksi Barcelonaan suuntaavalle, sillä kirja keskittyy paljon eri paikkojen, joista varmasti suuri osa on myös todellisia, kuvaamiseen.

Myös kirjan juoni oli paitsi henkeäsalpaava, myös aika pelottava. Mystisen ja rauhallisen alun jälkeen kirja muuttuu lähes dekkariksi, jossa selvitetään Caraxin arvoitusta palanen kerrallaan. Zafón hallitseekin erinomaisesti taidon paljastaa asioita oikeassa järjestyksessä ja juuri oikeassa määrin. Ja vaikka ihan alussa jo arvasinkin tietyn Caraxiin liittyvän mysteerin, aloin epäillä itseäni useissa kohdissa ja lopulta olinkin ihan sekaisin, enkä tiennyt mihin uskoa. Tuulen varjo saa kuitenkin useita aika pelottavia sävyjä kirjan mittaan ja jos on samanlainen omaan varjoaan pelkäävä ihminen kuin minä, en suosittele tämän lukemista illalla ennen nukkumaan menoa.

Tuulen varjo liimasi minut kiinni sivuihin ja elin täydellisesti henkilöiden mukana peläten ja surren näiden puolesta. Tuulen varjo onkin paljolti myös surullisten ihmiskohtaloiden kirja, eikä Julián Caraxin menneisyys ole ruusuista luettavaa. Erityisesti loppua luin henkikurkussa, mutta muuten en siitä sano mitään, sillä Tuulen varjo on niitä kirjoja, jotka kannataa lukea spoilaantumatta.

Joten, jos joku ei tästä ylistysryöpystä vielä napannut tärkeintä pointtia, se tulee tässä: Rakastin Tuulen varjoa ensimmäiseltä sivulta viimeiselle ja se pääseekin ehdottomasti paitsi suosikkieni listalle, myös parhaimpien lukemieni kirjojen listalle.

Suosittelen kokeilemaan.

Vaikka Salamurhaajan oppipoika olikin hyvä kirja, silti on sanottava, että ensimmäinen mieleen noussut ajatukseni tätä lukiessa oli: "Tämä ei ole Artemis Fowl." En siis toistaiseksi allekirjoita etukannen väitettä, "Colferin jättimenestyssarja Artemis Fowlin haastaja." Kuten sanottua, Salamurhaajan oppipoika oli hyvä, muttei nyt ihan niin hyvä. (Tosin tässä täytyy ottaa huomioon varsin vahvat tunnesiteeni Artyjä kohtaan. <3)

Colferin huumori rehottaa ihanasti tässäkin kirjassa. Etenkin loppupuolella naureskelin useaan otteeseen hahmojen mahtaville tokaisuille ja colfermaisille toteamuksille (Colferin kirjoja lukeneet varmasti tietävät, mistä puhun.) Myös hahmokaarti on onnistunut. Erityisesti Riley sulatti sydämeni, hänessä on jotain äärettömän suloista, älykästä ja viatonta.

Juoni on Artemis Fowlien tapaan vauhdikas, matkasta ei puutu yllättäviä tilanteita, tai nerokkaita suunnitelmia. (Tosin nyt on kyllä sanottava, että yhteen colfermaiseen kikkaan kirjan loppupuolella en langennut. Heheee...)

Salamurhaajan oppipoika aloittaa uuden W.A.R.P -sarjan, josta kyllä tämän osan perusteella tulen lukemaan myös muut osat. Lisää kiitos!