Orduuka

Kirjan alku antaa odottaa aika paljon, mutta valitettavasti lopussa petyin vähän auki jääneiden kysymysten määrään. Isack Newcomen on loistava hahmo, jonka lapsuus oli kaikessa karmeudessaan viihdyttävää luettavaa. Pidin myös paljon poliisikaksikosta, etenkin Nelsonista ja hänen asennoitumisestaan Newcomenin kirjoituksia kohtaan.

Itse pidän pääsääntöisesti tarinoista, joissa on selkeä loppuratkaisu, selkeä loppupäätös. Kyllähän tässäkin kirjassa loppu on, mutta minua jää häiritsemään se, miten paljon vaivaa kirjailija on nähnyt luodakseen ongelmakohtia ja esittääkseen kysymyksiä. Lukija saa vaikutelman, että kysymyksiin vastataan, minkä vuoksi jälkimakuna suuhun jää pettymys, kun avoimeksi jää niin paljon.

Kirjan juoni, henkilöt, kerronta ja lähestymistapa miellyttivät minua ihan alusta saakka. Joissakin kohdissa minua häiritsi se, ettei kappaleesta aina käynyt ilmi, kuka henkilöistä oli puheenvuorossa. Henkilö, jonka kautta tapahtumia kuvailtiin, saattoi myös vaihtua hyvin yhtäkkiä. Onnistuin bongaamaan muutamia kirjoitusvirheitä, mutta niitä ei ollut häiriöksi asti. Häiritseviä tekijöitä sen sijaan olivat rinnastukset (kuin geigermittari Fukushimassa, kuin Thorin vasara) sekä viittaukset Lovecraftiin – Huom, Peuraa ei voi syyttää siitä, etten minä ole lukenut yhtäkään Lovecraftin teosta!

Huolellisemmalla viimeistelyllä ja perusteellisemmalla lopetuksella olisin antanut enemmän tähtiä.

Rouhiainen on hyvä kirjoittamaan ja pidän hänen sutjakkaasta tyylistään. Teksti on nopealukuista ja turhaa kikkailua on vältetty. Valitettavasti kakkososa vain jää edeltäjänsä varjoon. Siihen ei ole saatu samanlaista tunnelmaa, eikä juoni ole niin hyvä kuin olisin toivoinut. Kysymyksiä jätetään runsain mitoin auki seuraavaa osaa varten.

Alku on hidastempinen ja kertaa jonkin verran Kesyttömän tapahtumia. Tarina ei jatku aivan suoraan, mutta silti selittelyä on makuuni vähän turhan paljon. Susista ei Uhanalaisessa paljon uutta opita, eikä myöskään Kesyttömässä paljastunutta Raisan outoa kykyä tutkita tarkemmin.

Alkupuolella on joitakin tapahtumia, jotka vaikuttavat vähän turhilta kokonaisuuden kannalta. Henkilöiden motiivit käyttäytyä jollakin tavalla tietyissä tilanteissa kummastuttivat pitkin kirjaa. Välillä jäi vähän hämärän peittoon, miksi joku teki jotakin jollakin tavalla.
Raisa on minä-roolissaan ulottumattomissa, liian täydellinen ja paikoitellen häiritsevän yksioikoinen. Kirjan paras henkilö on Niko, joka on ainoa samaistuttava persoona. Mikael Sarri lähinnä säälittää, ja muut henkilöhahmot ovat suuria kysymysmerkkejä.

Keskivaihe on lattea ja loppu taas liian nopea. Kirja keskittyy paitsi ratkomaan Hukkavaaran ongelmia, myös kuvailemaan jännitettä Raisan ja Mikaelin välillä, missä oli Kesyttömän vahvuus. Kakkososassa Raisan ja Mikaelin välit ovat vähintäänkin käsittämättömät. Ongelma vaikuttaa olevan siinä, etteivät he voi puhua suoraan toisilleen. Ehkä liian aikuisena lukijana (siis kohderyhmään kuulumattomana) Raisan ja Mikaelin suhdeongelma vain vähän huvittaa, kun 18-vuotias aikuinen Raisa tuntuu luoneen omassa päässään kaikki ongelmat.

Uhanalainen ei ole ihan yhtä viimeistelty ja loppuun harkittu kuin Kesytön oli, mutta kaikesta huolimatta yksi viihdyttävimpiä suomalaisia tänä vuonna ilmestyneitä kirjoja.

Trilogian päätösosan ainoa päämäärä on saattaa tarina jonkinnäköiseen päätökseen. Lukunautinnosta ei voida puhua. Juoni on tylsä ja ennalta arvattava, eikä edes pyri herättämään lukijan mielenkiintoa. Sivut on tuhlattu enimmäkseen joutavaan roskaan, koska kirjan pääpaino on ehdottomasti loppuratkaisulla, johon kirjailijoiden kaikki energia on suuntautunut.

Epäuskottavuus, yltiöpäinen suoraviivaisuus ja selkeä kiirehtiminen luovat vankan mielikuvan siitä, ettei kirjailijakaksikko itsekään enää ole kiinnostunut luomaansa yksiulotteiseen seinäpaperimaalaukseen, jonka henkilöhahmot ovat joko kaikkivoipia tai mihinkään kykenemättömiä. Henkilöiden olemukseen tai tunteisiin ei mennä sisälle, eikä heidän kohtalonsa kuvaukset ole likimainkaan riittäviä.

Pettymys oli melko suuri, etenkin kun toivoin kirjan yllättävän vielä lopussa, mitä se todellakaan ei tehnyt. Lattea esitys.

Mifongin aika jatkaa Mifongin perinnön tarinaa. Ardis ja kumppanit seikkailevat taas ympäri maailmaa kovalla tohinalla. Kuten edellistä osaa arvostellessakin totesin, kartta ei ole niin tarkka kuin toivoisin ja tohinassa on välillä hyvin hankala pysyä kyydissä.

Kirja on taas mukavasti jaettu osiin, mikä keventää lukemista. Toisaalta teksti on todella soljuvaa ja kevyttä muutenkin. Tätä on ilo lukea.

Mitään kamalan järisyttäviä juonenkäänteitä ei tapahdu, mutta mielenkiintoisia koukeroita on J.S.Meresmaa onnistunut loihtimaan, ja mielenkiinto säilyy hyvin alusta loppuun saakka. Esille nousi myös yksi suuri kysymysmerkki johtuen ristiriidasta tämän ja edellisen osan välillä, mutta luultavasti, tai ainakin toivottavasti, siihen saadaan selitys seuraavassa tai sitä seuraavassa osassa.

Mitään hirveä huonoa kirjasta on mahdotonta löytää. (Paitsi kansi, joka on hirveä.) Teksti on helppolukuista, suorastaan ahmittavaa. Henkilöhahmot esittäytyvät enimmäkseen melko samanlaisina kuin Mifongin perinnössäkin. Ardisin hahmoon kaipaisin jo seuraavaan osaan hieman enemmän tietynlaista terävyyttä, särmää, räväkkyyttä, jotain. Vielä hän vaikuttaa enemmän olosuhteiden uhrilta kuin mitä saattaisi olettaa.

Seuraavaan osaan toivon myös jo kaikesta antamastani hyvästä palautteesta huolimatta tiukempaa ja synkempääkin otetta, mikseipä tilapäistä raakuutta, jonkinlaista kielellistä ja juonellista repäisyä.

Meresmaalle kiitos siitä, että vaikka kirja pursuaakin välillä ällöromantiikkaa, eivät Ardisin tenavat näyttele siinä liian suurta osaa, eikä hyvää tarinaa ja mukavaa kirjaa ole pilattu lapsenhoidon yksityiskohdilla.

Olisin ehkä toivonut jotakin syvempää, tunteellisempaa tunkeutumista mifonkien nahan alle. Jotakin, mikä olisi herättänyt jonkinlaisen vahvan tunteen olentoja kohtaan. Sellainen jäi puuttumaan.

Kielellisesti lukunautinto, tarinan ja henkilöhahmojen kannalta ihan kiva.

Talviverinen on Pohjankontu-trilogian viimeinen osa, joka kertoo Troin tarinan melkein sieltä alusta melkein sinne loppuun. Tämä on hyvä asia, koska Troi on yksi niitä harvoja todellista mielenkiintoa edellisissä osissa herättäneistä hahmoista.

Waris on pysytellyt tyylilleen uskollisena, eikä kielessä tai tarinan rakentelussa outoja yllätyksiä vastaan tulekaan. Ehkä tarinan keskittyminen juuri Troin elämään tekee siitä mielenkiintoisemman kuin aiemmista osista.

Kyllä, tämä on ehdottomasti paras kolmesta ja enpä voi sanoa olevani yllättynyt, jos tämä Kuvastaja-palkinnon nappaa (kuten edeltäjät).

Kirja on yhtä helppo- ja nopealukuinen kuin edelliset osatkin. Waris on myös saanut korjattua dialogia parempaan suuntaan ja nyt tarinan pystyi lukemaan ilman, että tarvitsee pysähtyä makustelemaan vuorosanoja pitkäksi aikaa. Dialogi toimii ihan hyvin ja uppoaa tarinaan vieden sitä häiritsemättä eteenpäin.

Toisinaan tuntuu, että jotkin tilanteet, kohtaukset ja asiat ovat jotenkin ylimääräisiä. Ne tuntuvat väkisin kirjaan upotetuilta, tai sitten niiden merkitys tarinassa katosi minulta.

Troin ”matkasta” kerrotaan jonkin verran jo edellisissä osissa. Jotkin asiat tietää jopa niin hyvin, että toisto tuntuu turhalta, kun tässä viimeisessä osassa kerrataan asiat vielä uudelleen. Kovin pahasti se onneksi ei häiritse ja toki saamme Troin elämästä paljon uuttakin tietoa.

Tarinan loppu oli melko ennalta-arvattava, mutta… Ehkä se sopii tähän kirjaan, tähän kohtaan ja trilogian päätökseen.

Suosittelen lukemaan tämän ehdottomasti kirjailijan tähän mennessä parhaan tuotoksen. Täydellisestä suorituksesta ei ole kyse, mutta aikaisempiin osiin nähden Talviverinen antaa jonkinlaisen käsityksen myös kirjailijan kehittymisestä ja kasvusta työssään.

Kirja on melko pitkälle samantyylinen kuin sarjan aloittanut Tähystäjäneito. Kielellisesti kirja jatkaa samalla tyylillä, se on helposti ja nopeasti luettava. Tarina on yhä enemmän suunnattu tyttösille ja nuorille naisille. Juonelta olisin odottanut enemmän. Päähenkilö tuntuu aikuistumisestaan huolimatta jääneen vähän naiiville tasolle.

Tarina ei ole kovinkaan mukaansatempaava ja edellisessä osassa tutuiksi tulleet henkilöt pysyvät edelleen melko etäisinä, eikä hahmojen mahdolliset kohtalot oikein jaksa kiinnostaa. Toisaalta kirjan vahvuus on se, että siinä ei sorruta yliselittelevään kuvaukseen.

Meni hyvin iltapäivälukemisena paremman tekemisen puutteessa. En voi olla taas kerran huomauttamatta siitä seikasta, että pakkoäitiys on väkisin ängetty tarinaan, josta sen olisi hyvin voinut jättää pois.

Tämä oli ihan kiva lukukokemus. Mitään kovin erityistä tai ihmeellistä ei tässä kirjassa ole. Tarina käynnistyy hitaasti ja eteneekin samaa vauhtia koko kirjan matkalla. Paikkojen kuvauksiin keskitytään enemmän kuin henkilöhahmojen rakentamiseen. Hahmot jäävätkin etäisiksi ja vähän kylmiksi. Khalkoksen ihmisten ja tapojen erilaisuuden kuvailuun on hyvin panostettu.

Kieli on sujuvaa ja virheetöntä. Valitettavasti tarina ei ole kovin mukaansatempaava ja juonikin on vähän hontelo.

Tämä on helposti ja nopeasti luettava kirja. Ajanvietettä. Ei vaadi mitään suuria älyllisiä ponnistuksia.
Tähystäjäneito on ehdottomasti suunnattu nuorille naisille tai varttuneemmille tyttösille.

Luin oikein mielelläni tämän kirjan alusta loppuun saakka. Oli positiivista, että sekä päähenkilö että kirjailija ovat molemmat kasvaneet tämän kirjasarjan myötä ja viimeisessä osassa on havaittavissa selkeä ero edeltäjiin nähden.

Edelleen kummastusta herättää se, että Nonna vaikuttaa tunteettomalta. En ole varma siitä, onko tarkoituksellista, että hänellä ei ole koskaan nälkä, jano tai loputon väsymys.

Tarina alkaa auermaiseen tapaan vähän jäykänpuoleisesti, mutta kerronta korjaantuu nopeasti. Tässä kirjassa oli selkeästi panostettu enemmän tarinaan ja juoneen kuin aikaisemmissa. Kielellisesti kirjailija on pysytellyt tyyliuskollisena. Mitään älyttömiä yllätyksiä tai upeita elämyksiä kirjassa ei ollut. Valitettavasti loppukin oli ennalta arvattava ja kierojen henkilöiden kohtalot valmiiksi aseteltuja hyvissä ajoin.

Auerin luoma maailma kerää kiitosta monilta arvostelijoilta ja onhan se hyvin luotu, vaikka itse olisin toivonut enemmän kuvausta siitä eteläpuoleisesta maailmasta, kun se pohjoinen puolisko on niin hyvin selitetty jo moneen otteeseen.
Sysilouhista ja heidän tulevaisuudestaan olisi mieluusti lukenut enemmänkin. Toisaalta Auer osasi loistavasti lopettaa Nonnan tarinan juuri oikeassa kohdassa.
Mistään jymy-yllätystä ei siis ole kyse, mutta Ikitalvi oli ihan mukava lukukokemus.

Tämä kirja oli minulle valitettavasti melko suuri pettymys. Ehkä odotin liikaa tuon valtavan hehkutuksen johdosta, jota kirja on monilta tahoilta saanut. Minuun tämä ei purrut.

Ensinnäkin aloitus oli hyvin hitaanpuoleinen ja vähän kömpelö. Kerronta ei ollut minun makuuni mitenkään lentävää, ja kuvailut olivat toisinaan liian pitkäpiimäisiä ja ylisyvällisiä. Paikkojen ja tilanteiden kuvailut, henkilöjen väliset siteet, päähenkilön tuntemukset: kuvailua on, mutta se hairahtuu sivupoluille, eikä onnistu elävöittämään paahdettua ja kuivaa maanpintaa sillä tavalla kuin olisi toivonut.

En täysin ymmärrä suomalaisten kirjailijoiden ihannetta väkipakolla sijoittaa tapahtumat Suomeen. Tämä kirja olisi voinut tapahtua missä tahansa muuallakin maailmassa. Silti uskon palkintoja myöntäneiden tahojen arvostaneen juuri teoksen suomalaissidonnaisuutta, vaikka se etäisessä tulevaisuudessa onkin puettu aivan toisenlaiseen vaateparteen ja periaatteessa kyse on ihan eri maailmasta.

Itäranta esittää mielenkiintoisen näkökannan tulevaisuuteen, jossa jääkauden sijasta Suomessa kärsitäänkin kuivuudesta ja kuumuudesta. Myös se, että aasialainen kulttuuri on Itärannan tulevaisuudessa vallannut nämä pohjoisen leveysasteen tienoot nykypäivän yhdysvaltalaistumisen sijasta, on hyvä oivallus. Suomalainen melankolia paistaa kerronnasta, minkä vuoksi ihmettelinkin sitä, että kaamosajalla ei herkuteltu lainkaan.

Erittäin positiivista oli se, että Teemestarin kirjaan ei ole ängetty rakkaushömppää. Toisaalta myös päähenkilön rakkauselämän, tai edes kiinnostuksen osoittaminen samaa tai toista sukupuolta kohtaan, puuttuminen herättää kysymyksiä tämän itsekkyydestä ja tunteettomuudesta.

Kirjassa ei varsinaisesti ole mitään kovin hyvää tai hienoa kohtaa. Ei siinä tosin ole mitään kovin huonoakaan. Mielestäni se on aika tasapaksu, eikä onnistunut yllättämään, mikä johtuu varmaan siitä, että odotin jonkinlaista tajunnan räjäyttävää lukukokemusta.

Tämä kirja oli positiivinen yllätys, koska olin varautunut lukemaan aivan erilaista lukioikäisistä kertovaa rakkaushömppää. 17-vuotiaaksi tytöksi, orvoksi ja itseäänviilteleväksi teiniksi päähenkilö osoittaa hämmästyttävää selväjärkisyyttä.

Kirja lähtee nopeasti käyntiin ja teksti on helppolukuista ja ilmavaa. Tyyli jättää lukijalle mielikuvituksen varaa, eikä kaikkea selitetä liian tarkasti heti ja hetkessä.

Hukkavaara on erikoinen kylä, jonka asukkaat ovat vielä erikoisempia, ja kirjaa lukiessa välillä unohtaa kokonaan, mihin tapahtumat sijoittuvatkaan.
Päähenkilön tapaturmaisesti kuolleen äidin epämääräinen tausta herättää etäisesti jonkinlaista orastavaa kiinnostusta, kun lukija ei voi aivan alusta asti olla varma, onko asiaan liittyvillä viittauksilla oikeasti juuri mitään tekemistä kirjan juonen ja lopputuloksen kannalta.

Useimmat hahmot ovat hyviä, mutta jotkut vaikuttavat väkisin väännetyiltä, kuten Daniel. Kirjailijan vahvuus on kerronnan vaivattomuudessa. Dialogikin on melko sujuvaa, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Välillä ilmenee vaikeuksia seurata, kenelle mikäkin repliikki kuuluu, ja mistä olikaan puhe.
Kirjan keskivaiheilla huomasin vähän tylsistyväni. Rakkaustarina ei ollutkaan niin ainutlaatuinen ja ihmeellinen, eikä se kunnolla tempaissut minua mukaansa. Loppua kohti vauhti onneksi kiihtyy, tapahtumat vyöryvät eteenpäin, mutta eivät liian nopeasti.

Kirjasta on vaikea löytää mitään hirvittävän huonoa sanottavaa. Kieli on pääosin hyvää ja sujuvaa. Lukukokemus oli ihan mieluinen, vaikka en ihan kohderyhmään kuulukaan.

Eniten kirjassa ärsytti se, että siihen oli ympätty liikaa mystisiä elementtejä ja yliluonnollisia tekijöitä. Mielestäni sudet olisivat riittäneet vallan hyvin. Kirja olisi voinut olla jopa loistava, jos sudet olisivat pysyneet ainoana kantavana voimana ilman muita yleisesti kirjallisuudessa ja elokuvateollisuudessa käytettyjä ’juttuja’.

Vähän pelottaa odottaa seuraavaa osaa ja sitä, kallistuuko tarina lopulta liikaa pois alkuperäisestä suunnastaan. Toivoisin että ei. Vaikka en ole ikinä susifani ollutkaan, kirjailija onnistui jossakin määrin saamaan minut muuttamaan mielipidettäni löytämällä uuden tavan käyttää susiteemaa.

Hyinen hauta on selkeästi edeltäjiään parempi. Se jatkaa louhikansan ja Auerin taidokkaasti luoman mytologian parissa ja jättää täysin varjoonsa sarjan kakkososan Varjoissa vaeltajan. Itse asiassa Hyinen hauta herätti uudelleen jo hiipuneen mielenkiinnon tarinaa ja päähenkilöä kohtaan. Tämän olisi pitänyt olla se kakkososa, joka olisi jatkanut Sysilouhien sukua -aloitusjakson hienoa maailman avartamista.

Hyinen hauta alkaa melko pitkälle samalla tavalla kuin edeltäjänsä, eli ei erityisen mukaansatempaavasti. Alku on todellakin vähän kankea, mutta onneksi tarina sitten pääsee vauhtiin ja pitää melko mukavasti otteessaan ihan loppumetreille saakka. Juonen kehittelyssä Auer on onnistunut edellisiä osia paremmin, eikä Nonnakaan ole enää niin tympeän epäinhimillinen pikkutyttö, vaan päähenkilössä on vihdoin tapahtumassa sitä kehittymistä ja edistymistä, jota toivoin jo edelliseen osaan.

Välillä paikkojen kuvaukset ovat hyvin pitkiä ja puuduttavia, kun lukija vain haluaisi lukea, miten tapahtumat rullaavat eteenpäin. Tällaisia pysähtyneitä kohtauksia on kirjassa muutamia, mutta onneksi vain muutamia.
Kirjan loppuosa on parhaimmillaan todella mukavaa luettavaa, kun Nonna vihdoin ja viimein lähtee matkalleen kohti Hyistä hautaa ja sen salaisuuksia. Tarina on jossakin määrin edeltäjiään synkempi, mutta siltikään Auer ei täysin luovu silottelevasta tyylistään. Lastenkirjana alkanut sarja on silti selvästi ottanut askeleen eteenpäin, joten jään nyt innolla odottamaan, mitä sarjan päätösosa tuo tullessaan.

Annan neljä tähteä ihan vain siitä syystä, että Auer onnistui tällä kirjalla herättämään uudelleen jo sammuneen mielenkiintoni.