Heidi Kristina

Viime vuosina kirjallisuuden taivaankannelle on noussut useampia ensiteoksia, joista monet ovat saaneet uskollisen lukijakunnan ympärilleen. Nuorena velhoudesta haaveillut Tessa Gratton lumoaa ehjällä, sujuvalla kirjoituskielellään. Grattonin kieli on helposti ymmärrettävää ja ensiteokseksi kirjailijan kirjoitustaito on hätkähdyttävän taitavaa. Henkilökohtaisesti Grattonin tapa kirjoittaa on omaa sydäntäni lähellä, joten minua ei tarvinnut suostutella toistaa sivua pidemmälle. Olin kuin imaistu. Ja olen edelleenkin, vielä kirjan luettuanikin.

Drusilla Kennicott on kokenut nuoresta iästä huolimattaan paljon, vanhempien murha ei ole mitenkään villasella painettava. Pahinta lieneekin se, ettei kukaan muu usko Sillan isän syyttömyyteen kuin hän itse. Edes Sillan veli Reese ei suostu avaamaan silmiään vaan uskoo kiihkeästi todistusaineiston vedenpitävyyteen. Mikään ei kuitenkaan ole, kuten siltä näyttää. Työhuoneen verinen näyttämö on vain alkutaipale kuoleman ja kauhun teettämälle listalle ja salaisuuksille, jotka saisivat todellisessakin elämässä kenen tahansa vainoharhaiseksi. Verta viljellään kirjassa epäröimättä, mutta antaa kuitenkin tilaa rakkaudelle, jonka naapuriin vasta muuttanut Nicholas tuo tullessaan sähköisine suudelmineen. Tosin, on kai syytä mainita ettei Nicholaskaan ole aivan sitä, mitä aluksi luulee. Komea Chigacolainen on täynnä äitinsä aiheuttamia arpia. Kiihkeän tarinan juovuttavassa vauhdissa Josefinen päiväkirja merkinnät etenevät omassa syklissään avaten auki menneisyyttä, josta kaikki on alun alkujaan alkanut.

Grattonin teos ei antanut kyselyvaraa. Jo ennen kuin ehdin kirjan loppuun saakka, tiesin rakastavani tätä niin paljon, että se saisi ansaitsemansa viisi pistettä ja päätyisi suosikikseni. Verta, rakkautta, kuolemaa ja tuskaa. Gratton on ehdottomasti yksi parhaista viime vuosien aikana ensiteoksensa maailmalle tuoneista kirjailijoista.

Under the Never Sky (Paljaan taivaan alla) on Veronica Rossin ravisuttava ensiteos, joka saa sisuskalut kääntymään ympäri ja hengen salpautumaan kurkkuun. Rossin tapa kirjoittaa sai heti ensitöikseen pyörittelemään silmiä ja sysäsin kirjan useaan otteeseen ensimmäisten sivujen aikana luotani ja totesin, että veisin tämän ehdottomasti takaisin kirjastoon. Tarinan alkuasetelma asettaa juonelle kiihkeän kontrastin, joka vetää vastakohdat kohti toisiaan kuin kaksi erillään ollutta magneetin palasta. Tähän kirjaan alkoi heti aluksi suhtautua todella ennakkoluuloisesti ja sen voisi sanoa olevan miltei erinomainen kikka - teki Rossi sen sitten tahattomasti tai tahallaan.

Perry on terretorionsa häpeäpilkku, erilainen muihin verrattuna. Karun nahan alla kytee traumaattinen lapsuus ja halu tulla veriherraksi, jonka kruunua hänen itsekäs veljensä kantaa. Raadollisen metsästäjän ulkokuori antaa helposti ymmärtää, ettei hän välitä kenestäkään mutta se ei ole totta. Perryn vastakohta on nätti, Valtakuntien maailmasta tuleva Aria, joka joutuu käsittämättömien yhteensattumien jälkeen elämänsä jyrkimpään syöksykierteeseen ja löytää itsensä sieltä, missä elämä on kaukana turvallisesta ja helposta. Näiden kahden kohtaaminen luo hätkähdyttäviä vilunväristyksiä.

Rossi on luonut erilaisen, todella mielenkiintoisen maailman, jossa kaksi vastakohtaa törmäävät ja joutuvat selviytymään toisiinsa turvautuen. Alussa merkityksettömiltä yksityiskohdat loksahtivat oikeille kohdilleen. Lukemista ei kyennyt enää lopettamaan. Rossi on tehnyt erinomaista työtä.

Maggie Stiefvaterin Mercy Falls -trilogia on sydämenlyöntejä hivelevä ja kyynelkanavia kutittava rakkaustarina pojasta, josta tulee ihminen ja tytöstä, josta tulee susi. Se on runollinen ja pehmeä, mutta ajoittain suora ja tökkivä. Ensimmäinen osa on kyynelten tanssia, rakkautta säkenöivää vetovoimaa. Toinen osa on paluu arkeen, taistelu menetyksen pelosta. Kolmas on sota pysyvyydestä, muutoksista, joiden vanavedessä kaikki eivät välttämättä säily hengissä.

Rakastettavan sarjan päätösosa sai minut huokailemaan. Alku käynnistyi hitaasti, keskiväli jo ravasi, loppu oli räjähdysmäistä toimintaa... ja jäin kuitenkin kaipaamaan jotain, mitä Maggie Stiefvater ei tarjonnut. Siihen mihin viimeinen sivu päättyi, jäi lukijan pään kokoinen aukko. Kysymykset vilisevät aivotasanteella. Sam, Grace, Cole ja Isabel jatkavat omaa elämäänsä siellä, minne kirjan sivut eivät enää yllä.

Trilogioiden suhteen yleensä suurin pelko ja jännitys on aina se, onnistuuko toinen osa olemaan yhtä hyvä tai jopa parempi kuin edeltäjänsä. Toinen osa on kuin säkki, jonka sisällä tietää olevan jotain - mutta josta ei kuitenkaan ole varma. Toinen osa on aina kortti, jossa on kaksi kääntöpuolta. Se joko voittaa lukijan puolelleen ja palkitsee tämän tai vaihtoehtoisesti pettää odotukset ja työntää luotaan.

Häivähdys on kaunis kokonaisuus. Toisin kuin surumielinen Väristys, Häivähdys on Q_Blackin sanoja lainaten paluu arkeen. Mutta mikään ei kuitenkaan ole vielä ennallaan. Grace ja Sam eivät ole saaneet toisiaan kokonaan ja heidän rakkautensa joutuu suurempaan koetukseen kuin Väristyksessä. Elämään väriä ja sekasortoa tuo ennen kaikkea Cole, joka onnistuu ehdoitta voittamaan lukijan puolelleen. Isabel on oma itsekäs itsensä, mutta syvällä kovan kuoren alla on pelokas ja elämästään epävarma tyttö, joka toivoisi lähelleen lämpöä ja rakkautta.

Kirja oli nopeatempoinen ja sen luki helposti yhden päivän aikana. Vaikka tämä oli erinomainen jatko-osa ja sai loppua kohti kyyneleet nousemaan kurkkuun, Stiefvaterin kieli ei ollut yhtä soljuvaa ja herkkää kuin Väristyksessä. Harmillisesti lämpötilojen asteet oli jätetty tästä kirjasta kokonaan pois. Siitä huolimatta Stiefvater on tehnyt upeaa työtä ja kaiken lisäksi jättänyt reilusti tilaa myös trilogian viimeiselle osalle niin, ettei se ole vain kahden ensimmäisen täyte.

Mercy Falls -trilogian ensimmäisen osan olen lukenut noin miltei kaksi vuotta sitten ensimmäisen kerran. En kuitenkaan muistanut tästä kirjasta enää juurikaan mitään, joten päätin lainata tämän pitkästä aikaa uudelleen kirjastosta. Eikä todellakaan kaduta.

Maggie Stiefvater kirjoittaa käsittämättömän kauniisti ja elävästi. Hänen tekstiään on helppo lukea, tämä kirja ei onnistunut missään vaiheessa käymään puuduttavaksi. Gracen ja Samin tarina on surullisen kaunis ja liikuttava. Hahmot ovat ehyitä, kirjan tarina omaperäinen ja ihastuttava. Jos tarkkoja ollaan, kirjan lukemisessa ei kestänyt kaiken kaikkiaan kuin hieman yli päivä. Mikä taas tarkoittaa sitä, että vihdoin ja viimein tartun ihan kunnolla myös siihen toiseen osaan (jonka olen myös joskus lukenut puoleen väliin) ja kolmanteen, johon en olekaan vielä kajonnut. Vielä pari vuotta sitten olin valmis hylkäämään tämän kirjasarjan, mutta nyt uudelleen luettuani tämä kosketti ehdottomasti sydäntäni ja sai ihailemaan Stiefvaterin sykähdyttävän erikoislaatuista tarinaa. Ei puhettakaan siitä, etteikö tämä olisi ponkaissut suosikkikirjoille asettamani vaatimus- ja tunnetason sisäpuolelle. Ihana, vastustamaton kirja. Suosittelen!

Elina Rouhiaisen Uhanalainen jatkaa siitä, mihin Kesytön jätti Raisan ja Mikaelin värisyttävän rakkaustarinan. Kirja alkaa siitä, kun Raisa on Nikon kanssa Helsingissä. Jo heti alkumetreillä Rouhiainen muistutti, ettei Raisa ystävineen ole mikään pehmoista untuvaelämää elävä, pilvilinnoissa pyörivä nuori nainen. Rouhiainen on ammentanut nuorille suunnattuun kirjaansa tosielämän totuuksia. Kyllä: alkoholia juodaan aina kun sille päälle satutaan. Ja se ei todellakaan ainakaan minua haitannut. Se luo hahmoista tietyllä tapaa inhimmillisiä ja kiinnostavia.

Kieltämättä Kesyttömän seuraaja jää hieman edeltäjänsä jalkoihin. Kirjassa oli kuitenkin valtavasti puolia, jotka saavat sydämen hakkaamaan vielä näin lukemisenkin jälkeen. Alku lähti hitaasti käyntiin, välillä inspiraatio lukemiseen katosi. Kaiken kaikkiaan tämä kirja oli luettavana (tai odotti minua lukemaan) pari viikkoa. Kuten sanottua, kärsivällisyys palkitaan. Uhanalainen lähti hurjastelemaan vauhdilla eteenpäin kuin maasturi. Tekstistä tuli ruokaa, josta ei ollut saada tarpeekseen. Seuraavaa kirjaa odottaessa, sillä tämä jäi todella hämmentävään ja mielenkiintoiseen kohtaan. Käsi sydämmellä ja rukoillen, että Raisa ja Mikael eivät ajautuisi toisistaan enää yhtään kauemmas.

Kaikki kirjat eivät ole kaikille lukijoille, kaikki eivät voi pitää kaikista kirjoista, mutta siltikään mikään kirja ei ole huono. Näin ajattelen. Siitä huolimatta tämä kirja onnistui olemaan aikamoinen pettymys edeltäjäänsä verrattuna. Tarkoitetun aloittama tarina ei jatkunut tässä kirjassa yhtä johdonmukaisena, mielenkiintoisena ja ymmärrettävänä ja oikeastaan kadotin sen vähäisenkin intoni. Oli välillä hankala erottaa, kumpi oli puheenvuorossa kahdesta päähenkilöstä. Heihin oli myös todella hankala päästä sisälle.

Ally Condien kaunollinen tapa kirjoittaa työnsi minut kaikessa kauneudessaankin kauemmas ja jouduin käskemään itseäni, että saisin joten kuten luettua tämän kirjan loppuun. Jää nähtäväksi luenko viimeistä osaa. Harmillisesti tämä kirja jätti aika pettyneeksi, mutta onneksi tämä on joidenkin muiden mieleen.

Kirja täynnä rönsyilevää huumoria, päättömiä lausahduksia, romanttisia hetkiä ja taistelukohtauksia. Annukka Salama on ehdottomasti yksi ihanimmista kohtaamistani kirjailijoista. Hänen tekstiinsä on helppoa sukeltaa, persoonalliset hahmot ovat kaikki omanlaisiaan ja ihastuttavia. Kuitenkaan Salama ei ole jättänyt pois elämän peruselementtiä; normaaleja hetkiä kaiken seikkailun keskellä, joka on mielestäni näiden kirjojen ehdoton peruselementti. Hahmojen oleminen ja hauskanpito on niin kirjavaa, että se saa tirskumaan ja hekottelemaan ääneen.

Piraijakuiskaaja seuraa Käärmeenlumojaan jalanjäljissä, muttei aivan yllä edeltäneen kirjan tasolle. Siinä missä Käärmeenlumooja ei anna lukijalle muita mahdollisuuksia kuin lukea, Piraijakuiskaaja ei ole niin ehdoton.

Loppua kohti mentiin taas kunnon vauhdilla ja olisi tehnyt mieli lukea enemmän. Kirjan loppu oli surullisen yksioikoinen. Teki mieli huutaa Unnalle, että "Takaisin, et varmasti jätä Rufusta!", mutta jättihän se. Rufuksen epilogi oli ihana ja koskettava. Seuraavakin osa luetaan!

Erästä aikaisempaa kommenttia lainatakseni, tämän tarinan dystopia ei aiheuttanut kylmänväreitä, saanut kauhistumaan tai järkyttymään, vetämään henkeä ja rukoilemaan, että henkilöt selviävät.

Ally Condien kirjoitustyyli on aivan omanlaisensa ja eroa nähdäkseni paljon muihin kirjailijoihin verrattuna kauniilla, veden tavoin hiljaa soljuvalla kielellä. Harmillisesti Condien kielestä puuttui kuitenkin lukijasta tarttuva koukku ja lukijana oli päätettävä, että "minä luen tämän nyt". Pehmeää, latteaa tekstiä, joka ei kohdannut räväkkää nousukiitoaan missään vaiheessa. Epäkohdatkin yhteiskunnasta kuulostivat kuvailtuna untuvaisilta. Kirjailija kuitenkin palkitsi lukijansa, mitä pidemmälle luki. Hiljalleen alkoi tapahtua. Uudenlainen, untuvanpehmeä ja herkkä. Jatko-osa odottaa kirjoituspöydällä!

Omaperäinen, hienosti toteutettu kirja, jonka teksti oli kuin magneetti. Niinhän se menee, että lukijasta riippuen jotkut kirjat ovat imukuppeja, jotka eivät päästä otteestaan ennen viimeistä sivua, jotkut taas eivät voisi paljoa kiinnostaa ensimmäisestä sivustakaan alkaen. Käärmeenlumoojassa oli sellainen kutina heti alusta alkaen, ettei silmiä voinut irroittaa tekstistä. Harmillisesti loppua kohti vauhti alkoi hieman hyytyä, muttei tämän lukemisessa kyllä kauaa mennyt!

Rääväsuista ja suoraa, kiehtovaa kieltä, joka teki kirjasta hyvin persoonallisen. Ajattelin ensin, että puhekieli sekoittaa koko pakan, mutta tätä oli hyödynnetty sen verta taitavasti, ettei se missään vaiheessa takunnut. Kirosanat olivat kuin mauste jo valmiiksi hyvään keittoon. Salama oli saanut kirjaan ihanan hyrisyttävän seksuaalisen viritteen, minkä takia harmitti suoranaisen paljon, kun tämä jäi nuorten kirjaksi. Tästä olisi mielestäni ollut erinomaisesti ainesta myös nuorten aikuisten kirjaksi. Ainoa, mikä minua jäi tässä hämäämään, oli syy- ja seuraussuhde. En oikeastaan missään vaiheessa täysin käsittänyt, minkä takia Unna kaiken kaikkiaan otettiin porukkaan, vaikka se oli toisaalta ilmiselvää. Ja lainaten The Big Bad Wolfia: hetki, jona pelkää kuollakseen, jätti tulematta.

Päähenkilönä Unna oli aivan ihana, persoonallinen ja sulostuttavan pelokas, mutta jääräpäinen ja hänestä ei voinut olla pitämättä. Rufukseen rakastui ensisilmäyksellä ja aivan eri toten hänen punaisiin rastoihinsa. Mustasukkainen käytös kruunasi hänen käytöksensä, kuten yleensäkin tämän tyyppiset miehet. Joonessa oli jotain todella sympaattista ja ihanaa, Viken kommentit alkoivat ketuttaa itseä vasta myöhemmin kirjassa. Ronni oli aika erikoinen, mutta yhtä kaikki loistava hahmo. Koukutuinko? Kyllä. Luenko jatko-osan? Kyllä. Suosittelenko? Hemmetti, kyllä!!