Jussi

Luin Legendan syksyllä 2003 suomennoksen ilmestyttyä. Tämä oli ensimmäinen Gemmellini, ja olin kuullut kirjasta ja kirjailijasta paljon ennakkohehkutusta. Legenda on mukana useilla "kaikkien aikojen tärkeimmät fantasiaromaanit" -listoilla, ja monet sanovat sitä Gemmellin parhaaksi työksi.

Näihin odotuksiin kirja ei täysin päässyt, mutta yllätti silti myönteisesti. Legenda on hyvin kirjoitettua herooista fantasiaa. Teksti kulkee sujuvasti ja on todella helppolukuista. Hyvän ja pahan suhde ei ole mustavalkoinen, ja henkilöihin on käytetty vaivaa, erityisesti Drussiin.

Legendasta näki kuitenkin selvästi, että kyseessä on kirjailijan esikoisromaani. Tarinassa on joitakin kömpelyyksiä, ja muistaakseni lopetus jätti parantamisen varaa. Kirja on merkitty sarjan avausosaksi, mutta se toimii hyvin itsenäisenä teoksena.

Uusi kevät oli ihan kiva, luin kirjan sen ilmestyttyä englanniksi. Olisin kyllä mieluummin tarttunut sarjan 11. osaan! Valkoisen tornin tavallisesta elämästä sai lisätietoja, ja oli helpottavaa seurata vaihteeksi tarinaa, jossa ei ollut kymmentä sivujuonta. Suurin ongelma kirjassa oli se, että tiesin loppuratkaisun ennakkoon. Olin nimittäin lukenut vuonna 1998 julkaistun samannimisen novellin, jonka Jordan nyt pidensi romaanimittaan.

Seitsemäs osa on hieno päätös sarjalle. Suuresta pituudesta huolimatta juoni eteni koko ajan vauhdikkaasti. Kirjan lopetus eli Rolandin kohtalon selviäminen oli minusta erittäin hyvä, vaikka jotkut ovat sen tyrmänneet. Pidin paljon myös teoksen eeppisestä tunnelmasta.

Kirjassa taphtuneet kuolemat järkyttivät, ja muidenkin päähenkilöiden kohtalot vetosivat tunteisiin. Se, miten tarinan pääpahikset hoideltiin, on herättänyt suuttumusta osassa faneista. Minusta tämä oli toimivaa lukijan odotusten keikauttamista.

Seiskaosa voittaa mielestäni kolme edellistä, mutta ensimmäisiin kirjoihin vertailu on vaikeaa. Niiden lukemisesta on yksinkertaisesti niin pitkä aika.

Susannan laulun yllätti olemalla oikeasti hyvä kirja. Se herätti samanlaisia tuntemuksia kuin kolme ensimmäistä osaa aikoinaan. Kirja oli juuri sopivan pituinen verrattuna ylipitkiin neloseen ja viitoseen. Mitään turhaa venytystä ja menneiden tapahtumien kertomista ei nähty, vaan toimintaa oli alusta loppuun ja juoni eteni kunnolla.

Alkoi vihdoinkin tuntua siltä, että kaiken sarjassa tapahtuneen taustalla on yhteinen juoni ja tarina voi saada järkevän päätöksen. Maailmasta ja sen historiasta kerrottiin kiinnostavia tietoja, mikä auttoi hahmottamaan paremmin tapahtumia. Pidin myös siitä, että pääpahikseen Purppurakuninkaaseen viitattiin jatkuvasti. Lukiessa todellakin tuntui siltä, että Mustan tornin kaatuminen on lähellä.

Eniten kirjassa häiritsi lopetus: tapahtumat jäivät täysin auki. Susannan laulu ei pärjännyt kolmelle ensimmäiselle osalle, mutta voitti selvästi kaksi edellistä. Se on mielestäni paras Musta torni -romaani sitten Joutomaan, sarjan päätösosa alkoi tämän jälkeen kiinnostaa ihan uudella tavalla.

Callan sudet oli ihan kelvollista luettavaa, kyllä sille uskaltaa kolme tähteä antaa. Suurin ongelma minulla oli siinä, etten enää muistanut edellisten osien tapahtumia. Luin neljä ensimmäistä Musta torni -kirjaa putkeen noin viisi vuotta aiemmin, enkä ollut edes selaillut niitä uudestaan. Onneksi King laittoi kirjan alkuun lyhyen kertauksen aiemmista tapahtumista. Suosittelen romaanin Painajainen lukemista ennen Callan susia, sillä yksi sen päähenkilöistä saa suuren roolin tarinassa.

Callassa häiritsi aivan liian suuri pituus tapahtumien määrään nähden: yli 800 sivua kovakantisena. Kirjaa olisi voinut tiivistää huomattavasti. Oli tämä sentään lyhyempi kuin neljäs osa, eikä aikaa käytetty ainoastaan menneiden tapahtumien kertomiseen. Juoni jopa eteni. Kirjan päätös oli myös onnistunut ja toi mieleen Sofian maailman. Lopetus antoi hyvät lähtökohdat viidenteen osaan, joka on onneksi selvästi lyhyempi.

Kirja ei tehnyt minuun myönteistä vaikutusta. Hyvänä puolena päähenkilö oli kiinnostavampi kuin täysin ylivoimainen Drizzt, ja kirjan alku vaikutti ihan lupaavalta. Mutta pitemmälle lukiessa paljastui, että juoni oli vain yksityiskohtaisesti kuvattuja taistelukohtauksia Drizzt-romaanien tyyliin. Olisin varmasti nuorempana pitänyt, mutta ei tällaista enää aikuisena jaksa.

Kyllä Ylistyslaulu voitti viimeiset lukemani Drizzt-romaanit, mutta en jatkanut Pappiskvintettiä eteenpäin. Demonisota-sarja on mielestäni parasta, mitä Salvatore on kirjoittanut.

Pidin Ilmestysten avaruudesta. Juoni oli kiinnostava, kirjassa oli loistavia ideoita ja Reynoldsin luoma tulevaisuuden maailma, jossa tähtien välillä matkustetaan alle valonnopeudella, tuntui omaperäiseltä. Henkilöhahmot jäivät aika ohuiksi, mutta ei se oikeastaan häirinnyt. Kirjan alussa sata ensimmäistä sivua olin melko pihalla termeistä, mutta vähitellen kaikki selvisi. Lopetus ei ollut aivan niin jännittävä, mitä kirjan alkupuolen perusteella odotin.

Ilmestysten avaruus aloittaa sarjan, mutta tämä toimi ihan itsenäisenä teoksena.

Pidän Thomas Riiminiekasta kovasti, se on omaperäistä ja mielikuvituksellista fantasiaa. En tuntenut ennestään keskiaikaista balladia, johon tarina perustuu, mutta tämä ei häirinnyt lukemista. Kirja on tiiviin juonen takia melko ohut, tekstissä on mukana paljon laulunsäkeitä, ja lukujen alkuihin on sijoitettu lainauksia alkuperäisestä balladista. Yhtään taistelukohtausta ei löydy.

Kirjassa käytetään erikoista kerrontatekniikkaa, ensimmäisen 60 sivun jälkeen olisi voinut luulla, että kyseessä on "puhdas" historiallinen romaani. Minä-kertojakin vaihtuu kolmesti tarinan aikana. Tapahtumapaikkaa ei kertaakaan nimetä, mutta lukijan on helppo päätellä, että teos sijoittuu Skotlantiin.

Kirjassa on todella koskettavia kohtauksia ja henkilönkuvaus on onnistunutta, mutta parhaaksi asiaksi nostaisin Kushnerin proosan. Teksti on kaunista ja tyyliteltyä, mutta helppolukuista. Paras jakso romaanista oli Haltiamaassa tapahtuva, haltioiden valtakunta ja sen asukkaat kuvataan erittäin kiinnostavasti.

Thomas Riiminiekka on palkintonsa ansainnut, ja aion ilman muuta kokeilla Kushnerilta toistakin kirjaa.

Pidän Korppien kesteistä erittäin paljon, se oli paras lukemani kirja vuonna 2005. Itse asiassa teos yllätti myönteisesti, sillä luulin pilkkomisen laskevan tasoa. Olihan tämä periaatteessa vajaa kirja, mutta yllättäen se ei häirinnyt. Luin romaanin alkukielellä.

Martin osaa kirjoittaa uskomattoman hyvin, ja kirja koukutti vahvasti. Cersei-juoni oli Kestien parasta antia, erityisesti juonittelu kuningatar Margaerya vastaan. Cersei paljastui vielä pahemmaksi henkilöksi kuin miltä aiemmin vaikutti, mutta tunsin yhdessä kohtauksessa vähän sääliäkin häntä kohtaan. Koska Tyrion puuttui, suosikkihenkilöni kirjassa oli Jaime Lannister. Hänen kehityksensä oli taas hienoa seurattavaa.

Kirjan jakaminen juonilinjojen mukaan tuntuu oikealta ratkaisulta. Jos teos olisi laitettu vain keskeltä puoliksi, olisi näkökulmahenkilöitä ollut älyttömästi. Sansalle ja Aryalle olisi saattanut tulla vain yksi luku molemmille, ja kaikki olisi jäänyt kesken.

Tykkäsin kovasti Unohdetusta Ombriasta, se on kaukana perusfantasiasta. Kirjan tunnelma oli vahva, erityisesti pidin rapistuvan Ombrian kaupungin kuvauksesta. McKillip tunnetaan hienosta kielenkäytöstään, eikä tämä teos ollut poikkeus. Päähenkilöistä paras oli mielestäni Ducon. Romaani oli suomennettu hyvin, olin aiemmin tutustunut kirjailijaan vain alkukielellä.

Jos tätä vertaa lukemiini McKillipin varhaisiin kirjoihin (The Forgotten Beasts of Eld ja Riddle-Master-trilogia), niin juonenkuljetus ei ollut nyt yhtä suoraviivaista. Vanhemmat kirjat joku voisi luokitella myös nuortenkirjallisuudeksi, mutta Unohdettu Ombria tuntui selvemmin aikuisille suunnatulta.

Kansikuva sopi hyvin kirjan tunnelmaan, sen tekijä oli selvästi lukenut Ombrian. Mutta en varmaankaan kehtaisi näyttäytyä kirjan kanssa julkisella paikalla...

Vaikka Haltiamaan kuninkaantytär on fantasiakirjallisuuden kiistämätön klassikko, ei se oikein iskenyt minuun. Suurin ongelma oli kunnollisen juonen puute sekä ohuet henkilöhahmot. Dunsany kirjoittaa kauniisti ja suomennos oli hyvää, mutta kirjoitustyyli alkoi rasittaa tarinan edetessä.

Olen lukenut kirjailijalta yhden novellin, Welleranin miekkan, josta muistan pitäneeni. Ehkä Dunsany toimii paremmin lyhyinä kertomuksina. Haltiamaan kuninkaantytär oli jonkinlainen pettymys, vaikka kirjalla on ansionsa. Suosittelen kuitenkin teokseen tutustumista, muut voivat saada siitä enemmän irti.

Luin teoksen englanniksi, joten käytän arviossa alkukielisiä termejä. Kirja on jaettu suomennoksessa kahtia.

Syksyllä 2004 ilmestynyt Shadowmarch avaa samannimisen trilogian. Kyseessä on kirjailijan ensimmäinen eeppinen fantasiasarja sitten Tarun kolmesta miekasta, välissä Williams kirjoitti muissa genreissä. Kirja on tavallaan "perinteistä" korkeafantasiaa, sillä mukana ovat haltioita ja kääpiöitä muistuttavat kansat. Toisaalta tuliaseet on jo keksitty, eikä juoni ole maailmanvalloitusta yrittävän Mustan ruhtinaan armeijoiden torjumista.

Kuten Taru kolmesta miekasta, Shadowmarch alkaa hitaasti. Lukeminenkin vaati paneutumista. Mutta Williams osaa kirjoittaa todella hyvin, parhaimmillaan hän on mielestäni unenomaisissa kohtauksissa. Kiinnostava juoni sisältää muun muassa poliittista juonittelua, ja henkilöt ovat uskottavia.

Shadowmarch on ehkä vähemmän kliseistä fantasiaa kuin Taru kolmesta miekasta. En ihmettele yhtään sitä, että teos löytyy useilta vuonna 2004 julkaistujen kirjojen suosittelulistoilta. Jos piti Tarusta kolmesta miekasta, kannattaa kokeilla Shadowmarchia.