"Aurinkoinen kirja, jossa tavataan paljon uusia karhuja"

Tässä kirjassa Kallik sitten vihdoin lähtee Lusan, Toklon ja Ujurakin matkaan. Pidin aurinkoisesta tunnelmasta, johon oli helppo eläytyä. Mielestäni tämä oli yksi sarjan parhaista osista. Isolla karhujärvellä kohdataan monenlaisia karhuja. Sattuupa joukossa olemaan muutama tuttukin karhu. Toklo kohtaa taas vanhan vihollisensa Sohtekan ja Kallik veljensä, mutta Taqqiq ei otakkaan siskoaan kovin suopeasti vastaan. Tässä kirjassa sai rentoutua, mutta jännitystäkin riitti.

"Kaikki alkaa normaalin karhun elämästä..."

Pidin tästä kirjasta, sillä alkuun pystyi eläytymään hyvin. Oli mukavaa olla jääkarhun pentu, josta emo huolehtii. Kallik oli mielestäni alussa paljon luontevampi, kuin liityttyään joukkoon. Tunnelmat vaihtuivat kuiten äkkiä draamaan ja karhunpennut joutuivat selviytymään yksin, ilman emojaan. Toklon pentunäkökulma ei tehnyt minuun suurta vaikutusta, mutta pidin myös Lusan karhulinnapäivistä. Alkua kesti mukavan matkaa. (Juonipaljastukset alkavat tästä-->) Oli hyvä, ettei muutos tullut äkkiseltään. "Matka alkaa"- sopii niille, jotka pitävät eläimistä, ja haluaisivat kokea, millaista karhun elämä on, mutta hyväksyisivät myös fantasiakirjoihin kuuluvan pienen epärealistisuuden ja muotoaan muuttavan karhun. Tämän kirjan luettuaan, on aivan pakko päästä lukemaan muutkin osat. Rakastan sarjaa, sillä se luo minulle uuden maailman.

"Harvinaislaatuinen tarina, jossa esiintyy monia ja risteileviä tunnekokemuksia"

Pitkätähden kostossa harvinaista on se, että tarinassa ei ole varsinaista "pahista" joka täytyy voittaa. Juoni on myös melko omaperäinen ja poikkeava. Itse tykkäsin lukea erityisesti kohtia, joissa Pitkätähti juoksi nummilla tuulenvire turkissaan, sillä niihin kohtiin oli helppo eläytyä. Jokaisella hahmolla oli myös hyvin omalaatuinen luonteensa, ja Pitkätähden uusiin sisaruksiin oli heti helppo kiintyä. Myös maanalainen näkökulma oli kiinnostavasti kirjoitettu. Pidin siitä, miten Tuuliklaanilla oli kaivajat ja nummijuoksijat. Pitkätähden mielialat vaihtelivat nopeasti; yhtäkkiä lämmin ja rauhallinen päivä saattoi olla vihan täyteinen ja surullinen. Pitkätähti oli luonteeltaan omaperäinen hahmo, ja pidin siitä suurimman osan kirjaa, mutta joitain hahmon päätöksiä vihasin paljonkin. Tähän kirjaan mahtui valtavasti eri juttuja, ja  loppu olikin aika nopeaa tahtia ja suuria aikahyppyjä. Loppu oli omasta mielestäni masentava, sillä aikahypyn aikana moni hyvistä hahmoista kuoli tai kasvoi valtavasti.

Keltahampaan salaisuus on yksi lempi kirjoistani. Keltahammas oli ennen tätä vihainen vanhus, mutta kirja sai minut ymmärtämään Keltahammasta paremmin ja toi sen todellisen luonteen paremmin esille. Kirja ei ollut lainkaan tylsä. Ensin pääsi lukemaan soturin näkökulmaa ja sitten parantajan. Risatähti oli myös hyvin tehty, ei täydellinen päällikkö, eikä täysi petturi. Pidän myös uusiin klaaneihin tutustumisesta.

Klaanien välinen suuri taistelu

Suuri taistelu oli ilman muuta jännittävä juttu, mutta en itse osannut eläytyä tähän kirjaan hyvin. Närhitassusta olisi ollut kivempi kuulla tässä kirjassa enemmän, mutta Närhitassusta on toisaalta kuultu muissa kirjoissa paljon ja se on ollut Näkö-kirjan pääosassa, joten on Leijonaroihun vuoro. Leijonaroihu pääsi tämän kirjan päärooliin. Itse pidän taistelu kohtauksista, mutta en siitä, että koko kirja on taistelua. Suosittelen kirjaa niille, jotka pitävät jännityksestä ja pitkistä taisteluista.

Kerrankin päähenkilö ei ole maailman pelastaja

Kirja oli uusi kiinnostava osa Orrin-sarjaa. Usvasaarta kohtasi samaan aikaan monta vastusta ja pieni prinsessa Silmukin oli kadoksissa. Kirjassa oli paljon muitakin näkökulmia. Oli mukavaa seurata kirjaa myös Juniperin näkökulmasta, sillä tämä ei ollut niin suuri sankari, vaikka omasi kiinnostavan historian. Orrinin näkökulmaa oli aika vähän tässä kirjassa, mutta oli hyvä, että joku muukin pääsi olemaan sankari. Orrin on aina ollut se päähenkilö, joten oli mukavaa kulkea sivuhenkilön mukana. Juoni ei ollut lainkaan tylsä, sillä saarta kohtasi monta vaaraa samaan aikaan ja tihein välein. Ennustus, jonka Juniper sai oli myös mielenkiintoinen. Suosittelen tätä kirjaa niille, jotka pitävät mullistavista juonen käänteistä ja uusista näkökulmista.

Pidin tästä kirjasta. Juoni oli jännittävä ja vaihtelua ensimmäisestä kirjasta, Orrin, Usvasaaren sankari. Oli toki mukavaa, että kirja oli saman päähenkilön näkökulmasta, (en pidä siitä kun päähenkilöt vaihtuvat) mutta oli myös hyvä, ettei itse Orrin ole aina se päivän pelastaja. Kirjan tunnelma oli hyvä ja siihen saattoi eläytyä ja mennä mukana. Orrin oli kuitenkin erittäin pitkään vangittuna samassa paikassa ja se pitkästytti, tosin oli tylsillä hetkillä muidenkin kiinnostavien hahmojen näkökulmaa. Hyvä, että kirjasarjaa on vielä osia, joita en ole lukenut. Jos pidät ihmisten lailla käyttäytyvistä eläimistä, seikkailuista ja arvoituksista, tämä kirja sopii sinulle. Suosittelen lukemaan!

Kirja oli kiehtova, ja jännittävä. Juoni oli hyvä, ja kirja oli aivan uudenlainen kokemus. Kirjassa kotikissa Ruska menee aidan yli metsään ja päätyy soturikissa klaaniin. Tästä on jo kauan, joten en hirveästi muista, mutta sen jälkeen jäin näihin kirjoihin koukkuun, ja aina on pakko lukea seuraava suomennettu osa. Tämä kirja vei minut aivan uuten maailmaan. Suosittelen tätä kirjaa niille jotka eivät sitä vielä ole lukeneet.

Väärätähden lupaus on kiehtova ja puoleensa vetävä kirja. Se on yksi lempi soturikissa kirjoistani. Kirjaan pystyi eläytymään hyvin ja juoni oli kiintoisa. Siinä Väärätähti joka oli alunperin Myrskypentu, joutuu kokemaan kovia.Alku oli aika surullinen. Alussa Myrskypentu loukkaa leukansa ja vammautuu pysyvästi. Myrskypennun emo Sadekukka hylkää hänet vamman vuoksi, ja nimeää hänet uudestaan Vääräpennuksi. Vääräpentu koittaa epätoivoisesti saada emon muuttamaan mielensä, mutta se ei onnistu. Vääräpentua odottaa suuri kohtalo...

Närhitassu on kiva tyyppi. Oli kiinnostavaa päästä lukemaan kirjaa sokean kissan näkö kulmasta, jos sitä nyt voi näkökulmaksi sanoa. Kirja oli minusta hyvä aloitus uudelle sarjalle. Loppu oli kiva kun Närhitassu sai tietää heidän voimistaan. Häiritsevää oli kuitenkin se että närhitassu kulki toisten unissa. Närhitassun salaperäisyys oli kiehtovaa, ja oli kivaa kun sillä oli omia salaisuuksia joita muut eivät tienneet. Alussa ketut jahtasivat kolmikkoa, joka oli yrittänyt jahdata kettuja, salaa tietysti. Alku sarjalle oli hyvä. Tietenkin päähenkilöt aina tekevät jotain kiellettyä, mutta näin suuri kommellus on jo aika jännittävä. Närhitassusta tuli pian yksi lempi hahmoistani. Sen sisarukset Leijonatassu ja Paatsamatassu olivat aika tylsiä, mutta olivat silti suuri osa kirjaa. Jännittävä ja kaikin puolin hyvä soturikissa kirja. Kannattaa lukea se.