Punainen kuningatar (Hopea, #1)

Eli siis kirjaan oli luotu hieno maailma ja tähän maailmaan on kirjoitettu koko sarja (toisin kunin Katri Alatalon Käärmeiden kaupunki johon on kirjoitettu erittäin hieno maailma mutta se on vain yhtä kirjaa varten). Pidin kirjasta erittäin paljon. Mare oli lempihahmoni kirjan alusta lähtien, koska hän oli normaali ihminen ja silti hänellä oli erikoisia voimia, se että hän hallitsee sähköä. Calista pidin siihen asti että paljastui että hän on kruununprinssi, toivoin että mare olisi paritettu hänelle eikä Mavenille, kirjan lopussa aloin pitää hänestä sillä hän oli lopussa Maren kanssa pakosalla. Mavenista en pitänyt missään vaiheessa, sillä hän ei ollut yhtä tärkeä kuin Cal. Maven ärsytti minua koko kirjan ajan, ja kun hänen petos paljastui lopussa niin aloin vihata häntä.

Takakansi on erittäin mielenkiintoisen kuuloinen enkä ainakaan pettynyt sisältöön. Juoni on sinänsä aika tavallista dystopiaa ja YA-kirjallisuutta, koska siinä on ihmisillä erilaisia voimia ja maailma on jakautunut varakkaisiin ja köyhempiin, mutta jakotapa onkin aivan uusi ja hyvin kiinnostava. Itse en koskaan olisi keksinyt jakaa ihmisiä veren värin mukaan, mutta se on mielestäni mahtava idea.

Juoni etenee kirjassa aika hyvin, joskin pari ensimmäistä lukua on hieman tylsän puoleisia. Itse kaipaisin hieman lisää romantiikkaa tarinaan mukaan, mutta eihän sen puuttumista oikeastaan huomaa kun kirjassa tapahtuu koko ajan jotain. Juonenkäänteitä on jonkin verran, varsinkin lopussa, vaikka Mavenin paljastuminen ei ollutkaan minulle niin suuri uutinen kun olin mennyt typeryyksissäni lukemaan sarjan kahden seuraavankin osan takakannet. Muuten olisin varmasti ollut aivan shokissa muiden ystävieni tavoin. Mielestäni se oli kuitenkin hyvä veto Aveyardilta.

Henkilöhahmot ovat kaikki melko erilaisia, mutta aika samaistuttavia jokainen. Varsinkin Mare on mielestäni ihana, vaikka hänen luonne paraneekin huomattavasti sarjan kolmannessa osassa. Kokonaisuudessaan kirja on kyllä mahtava avausosa hienolle fantasiasarjalle. 

Ihmettelen, olenko lukenut eri kirjan kuin moni muu.

Alusta asti Punainen kuningatar ei lukukokemuksena varsinaisesti erottunut muista viimeaikaisista YA-dystopioista. Sinänsä kiinnostavat yhteiskunnalliset yksityiskohdat tuntuivat trivialisoiden kerrotuilta (ikään kuin kirjailija itsekin olisi lukenut tämän jo 100 kertaa).

Hyvin pian alun jälkeen tapahtui suorastaan leegio niin isoja yhteensattumia, että uskottavuus tuntui karisevan tarinasta pahasti.

Suunnilleen tässä vaiheessa aloin kiinnittää huomiota myös kirjailijan ärsyttävän liukuhihnamaiseen taipumukseen lisätä dramatiikkaa kertaamalla kohtauksen (?) viimeisessä kappaleessa kaiken vielä kerran ja painottamalla tiettyjä asioita. Myös kirjailijan draamakäsikirjoittajatausta kai näkyy siinä, että ympäristö ja hahmot tuntuu olevan kuvattu visuaalisia kliseitä hyödyntämällä.

Plussaa kuitenkin siitä, että tarina tosiaan eteni nopeasti. Kunhan tylsät kohdat skippaili (esim. romanssit), niin olihan tässä ihan reipasta toimintaa ja taisteluita.

Tähän kirjaan oli ensin todella vaikea päästä mukaan, mutta kun tarpeeksi hammasta puri, tarinaan pääsi mukaan kankeuden jälkeenkin.

Täytynee sanoa, että omasta mielestä kirja ei ollut fantasiaa, vaan lähinnä scifiä ja tyypillistä teinidystopiaa. Odotin, että kirja olisi ehkä enemmän kuin esimerkiksi Nälkäpeli ja Outolintu. Odotin kirjalta paljon, vaikka kannessa sanottiin, että muistuttaa Outolintua, en odottanut, että se olisi kuin Outolintu.

Mare oli mielenkiintoinen hahmo, mutta en tiedä johtuiko se kokemastani alku kankeudesta vai kirjalijasta, mutta tuntui vähän siltä, ettei Mareen taskuvarkaudesta saanut paljoakaan otetta. Prinssi veljekset olivat puolestaan luotu ihan näpsäkästi, samoin myös mielipuoliselta vaikuttava kuningatar. Kilorn taas tuntui muuttuvan kerta heitolla höpsästä pojasta turhankin kiukkuiseksi kapinalliseksi.

Kirja kuitenkin muuttui mielenkiintoiseksi ennen pitkään, mutta skippasin suosiolla jotkin taistelukohtaukset. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tuntui olevan turhankin paljon melkein jokaisessa kohdassa. Täytynee sanoa, että olin yllättynyt todella pahan päiväisesti kirjan loppu puolella, mutta samalla pettynyt miten kirja päättyi - alleviivaten sen, että tämäkin on taas yksi Nälkäpeli ja Outolintu - kopio ja toisto ja niin päin pois. En tule lukemaan tämän kirjan jatko-osia mutta saatan ehkä joskus palata lukemaan tämän sarjan ensimmäistä kirjaa uudelleen.

Ei kannata vaivautua tarttumaan tähän jos teinidystopiat eivät paljoa kiinnosta.