Myönnän, että olin ennakkoluuloinen räknättyäni, minkä ikäisenä Emmi Köykkä Näkinkenkätytön kirjoitti. Ajattelin, että tarina on varmaan aika köykäinen (tahaton sanaleikki) ja lapsellinen, paremmin teini-ikäisille kuin aikuislukijoille sopiva.
Harvoin on tuntunut näin miellyttävältä olla väärässä. Köykkä teki minuun valtavan vaikutuksen taidollaan kertoa tarinaa ja ennen kaikkea välittää tunteita ja ajatuksia. Tätä epäilemättä edesauttoi, että tarina tuli lähelle omaa elämääni. Olen nimittäin syömishäiriökuntoutuja itsekin. Mutta ei se läheskään kaikkea selitä. Kirjassa esiintyvä pohdinta elämästä sekä syömisestä, joka todella on elämistä varten eikä toisinpäin, on mielestäni häkellyttävän viisasta. Kirja ei siis suinkaan ole kepeä lukukokemus, jonka voi sivuuttaa muutamassa tunnissa. Omalla kohdallani itse lukuprosessi kesti vähän toista viikkoa, mutta tarina ei ole vielä parin viikon jälkeenkään jättänyt minua rauhaan. Kenties vielä vuosien päästäkin muistan Näkinkenkätytön yhtenä kaikista lukemistani kirjoista inspiroivimpana.
Vähättelemättä nuorten ihmisten kykyä kirjoittaa kypsyydellä, jollaisesta moni aikuinenkin vain haaveilee, olen vaikuttunut myös siitä, että Köykkä kirjoitti Näkinkenkätytön koulunkäynnin ja syömishäiriöstä toipumisen rinnalla. Kirjoittaminen on epäilemättä ollut hänelle eräänlaista terapiaa ja kanava käsitellä vaikeita tunteita.
Jotta homma ei menisi pelkäksi ylistämiseksi, on sanottava, ettei kerronta kirjassa ole laadultaan täysin yhdenmukaista tai puhtaan sujuvaa. Varsinkin alkupäässä kerronnan kankeus häiritsi. Yhtä kaikki Köykkä on huippulupaava kirjailija. 9/10, ja viimeisen tähden on tarkoitus kannustaa jatkamaan kirjoittamista. Kymmenes tähti jäi antamatta niin ikään kannustamistarkoituksessa: jos Köykkä jatkaa kirjoittamista, kuulemme hänestä taatusti vielä monet kerrat.
