Sirpaleet

Kaunis, siro käsipeili hipoo lattiaa. Sen koristeellisesta kahvasta pitää kiinni hento, riutunut käsi. Käden ohutta ihoa halkovat karut, rosoreunaiset arvet. Muutama niistä on auennut, ja veri tihkuu lähes valkealle iholle.   Hän ei enää välitä.   Huoneen ikkuna on auki. Sen tummuneeseen, säröiseen lasiin on takertunut muutama lumihiutale. Tuuli puhaltaa sisään lisää samanlaisia, untuvaisia tähtiä. Huoneen lämpötila laskee laskemistaan, se on jo pian pakkasen puolella.   Hän ei enää välitä. Peili putoaa hänen kädestään kiiltävälle parkettilattialle. Sen ohut lasi helähtää hiljaa, ja ääni saa hänet raivostumaan. Miten mikään voisi enää olla kaunista, kun kaikki oli hänen osaltaan ohi? Hän nousee ylös.   Hän välittää.   Hän nostaa peilin maasta ja kohottaa sen kapeiden kasvojensa tasalle. Kolme pitkää juomua juoksee alas hänen kasvojensa vasenta sivua kuin ohut vesiputous. Hänen ennen niin kauniit, voimakaspiirteiset kasvonsa ovat nyt arpien peittämät, surun riuduttamat.   Hän vihaa.   Hän heittää peilin maahan. Lasi helähtää ja kilahtaa, kun se särkyy pieniksi sirpaleiksi. Seitsemän vuoden epäonni… Mitä väliä? Hän ei elä seitsemää vuotta. Ei edes seitsemää minuuttia.   Hän nostaa sirpaleista kauneimmat, ohuet ja hieman sulkamaiset, käteensä. Hän suukottaa niistä suurinta.   “Tämä on sinulle, Joe.” Hänen äänensä on heikko, ja kun kyyneleet tulevat, ne ovat tummia. Tummia hänen verestään.   Pienin sirpale on uponnut hänen oikeaan pähkinänruskeaan silmäänsä.   “En halua nähdä maailmaa ilman sinua.”   Suupielestä valuu tumma noro. Keskikokoinen sirpale on viiltänyt hänen suunsa mielipuoliseen, surulliseen irveeseen.   “En halua hymyillä, jos et ole täällä.”   Hänen lihaksensa valahtavat veltoiksi ja hän kuiskaa viimeiset, rakkaudella kyllästetyt sanansa.   “En halua elää ilman sinua.”