Kätketty (jännitys, romantiikka)

Eli tässä olisi jatkonovellin poikasta, jota olen päättänyt julkaista tiistaisin klo 16-18 aikoihin. Novellin olen kirjoittanut melkein loppuun. Oikoluen samalla vanhoja osia, kun niitä tänne/blogiini julkaisen. Koska blogissani on eräänlaisena sääntönä, että vain kolme ensimmäistä osaa näkee kirjautumatta sisälle, julkaisen tännekin vain kolme ensimmäistä osaa ja loput löytää sitten blogista, jonne kannattaakin rekisteröityä (ei maksa mitään) ^_^ Varoitan kyllä, että novellissa tulee olemaan K-18 kohtiakin, eli ei ihan perheen nuorimmille.   Julkaisin ensimmäisen osan maanantaina NaNoWriMon loppumisen kunniaksi ja kärsimättömyydestäni johtuen olen päättänyt tänään julkaista 2. osan heti, kun 1. osan kommentteihin tulee 20 eri ihmiseltä viestiä. Pyytäisin siis käymään laittamassa blogiini jonkinlaista merkintää... kommentointi ei vaadi rekisteröitymistä!   [size=5][url=http://mustaruusu.16mb.com/]http://mustaruusu.16mb.com/[/url][/size]   [size=5][b]KÄTKETTY[/b][/size]   [b]Summary:[/b] Tarjoilijana elantonsa tienaava Erica tuntee olevansa tulossa hulluksi, sillä hän on aivan varma jonkun tarkkailevan häntä. Hänen psykologinsa on kuitenkin sitä mieltä, että tunne seuratuksi tulemisesta juontaa juurensa viisi vuotta sitten tapahtuneeseen perhetragediaan.   Kaiken lisäksi Erican paras ystävä patistaa häntä sokkotreffeille, eikä Erica loppujen lopuksi tiedä kumman valita; komean, vaalean herrasmiehen vai nahkatakkisen, pitkän synkistelijän.   Onko Erican menneisyys saavuttamassa häntä? Odottaako se vain oikeaa hetkeä paljastuakseen?   [hr]   [b]01. WESTVIOLET[/b]   Erica ei olisi halunnut oikaista Westvioletin puiston läpi. Varsinkin kun kello oli melkein kahdeksan ja aurinko oli laskemassa kaupungin korkeimpien rakennusten taakse. Hän olisi kuitenkin pian myöhässä töistä ja puiston läpi käveleminen lyhensi hänen matkaansa viidellätoista minuutilla. Saxton Yates ei sietänyt huolimattomia tai laiskoja ihmisiä, eikä Erica halunnut antaa pomolleen mielikuvaa itsestään kumpanakaan. Hän sujautti käden laukkuunsa ja etsi sormiinsa pippurisumuttimen, kun poikkesi pääkadulta yhdelle Westviolet Parkin poluista.   Päiväsaikaan puisto olisi ollut täynnä lenkkeilijöitä, rattaita työntäviä vanhempia, sekä leikkiviä lapsia. Iltaisin puisto oli kuitenkin pimeä ja autio, sillä Bellwyn Hillin kaupunki ei ollut korjauttanut sen valoja noin neljään kuukauteen. Erica oli kuitenkin vältellyt puistoon astumista jo silloin, kun siellä oli ollut vielä valot. Hän hylkäsi hetkeksi pippurisumuttimen ja kaivoi kännykän takkinsa taskusta, näppäillen näyttöön ulkoa muistamansa numeron.   “Eikö sinun pitäisi olla jo vaihtamassa vaatteita?” vastasi yllättynyt naisen ääni toisessa päässä puhelua. “Olen kokoajan menossa töihin. Joudun oikaisemaan Westvioletin läpi”, Erica selitti kuiskaten ja tarkkaili ympäristöään astellessaan eteenpäin hämärässä. Olisipa hän ottanut mukaansa edes taskulampun. Tietenkin hän olisi voinut käyttää kännykkää taskulamppuna, mutta se oli nyt hänen korvallaan. Kaiuttimelle hän ei uskaltanut puhelua laittaa, jokuhan olisi voinut vaikka kuulla hänet. “Mikä ihme siinä puistossa pelottaa sinua?” hänen ystävänsä kysyi. “En tiedä. Tämän nimikin vain enteilee pahaa. Lisäämällä yhden kirjaimen tästä tulee-” “Niin niin, Westviolent”, ääni puhelimessa naurahti. “Älä naura minulle, Mona”, Erica sanoi ja yritti kuulostaa loukkaantuneelta. “Olet aivan liian taikauskoinen.” “Koska olen ollut väärässä, jos olen saanut jonkinlaisen aavistuksen?” “Kysy mielummin koska olet ollut oikeassa. Muistan nimittäin vain yhden ainoan kerran. Ja sekin oli siksi, että tunnet minut aivan liian hyvin.” “Sinun olisi pitänyt kuunnella minua eikä lähteä sinä iltana ulos.” “Erica, halusin vain pitää hauskaa!” “Ja miten melkein kävikään…” “Joo joo, soititko vain moittiaksesi miesvalintojani?” “Soitin ilmoittaakseni, että jos katoan, etsikää johtolankoja Westvioletista.” “Et sinä mihinkään katoa”, Mona totesi. Hän kuulosti närkästyneeltä. “Saanko nyt jatkaa töitäni? Minun pitäisi kirjoittaa juttu siitä uudesta kauppakeskuksesta jota rakennetaan Grove Lanelle. Minun täytyy huomenna herätä puoli seitsemältä, jotta ehdin haastattelemaan yhtä rakennusmiehistä kahdeksaksi.” “Luoja, aiotko tälläytyä sataprosenttisesti yhtä haastattelua varten?” “Se rakennusmies voi olla komea!” Erica pyöräytti silmiään, vaikka Mona ei sitä tietenkään nähnyt. “Olet mahdoton.” “Ja silti rakastat minua.” Erica kuuli Monan äänestä, että tämä hymyili. “Olet paras ystäväni; mitä muutakaan voisin?” hän vastasi ja sammutti sitten puhelun.   Hän oli jälleen yksin. Alkupätkä polkua oli pelkkää korkeaa puskaa sekä puita. Multainen polku oli raivannut tiensä kasvillisuuden keskelle, eikä kaukaisten katulamppujen valoa päässyt juurikaan pensaiden ja puiden lehtien läpi. Hän näki polun pimeässä vain siksi, että se oli tummempi kuin kasvillisuus sen ympärillä. Erica ei uskaltanut käyttää kännykkäänsä valona, vaan laittoi sen takaisin takkinsa taskuun.   Puisto-osuus alkoi hitaasti. Aluksi puut vähenivät ja lopulta pensaat polun ympäriltä harvenivat. Valoa pääsi kajastamaan kaukaa kaduilta puistoon ja se sai puskista ja lasten leikkilaitteista lähtevät varjot isoimmiksi. Ne tuntuivat kurkottavan Ericaa kohti. Oli aivan hiljaista lukuunottamatta kolmea keinua, jotka heiluivat heikossa tuulenvireessä, päästäen kirskuvia valituksia. Erica hengitti hitaasti astellessaan eteenpäin puistossa, sillä hän yritti kuunnella ääniä ympäriltään.   Hän kääntyi katsomaan taakseen, pusikkoon josta oli hetki sitten polkua pitkin raivannut tiensä läpi. Naisesta tuntui, kuin joku katselisi häntä. Vaikka hän ei nähnyt varjoissa ketään, hänestä jokainen varjo tarkkaili häntä. Erica puristi sormensa jälleen pippurisumuttimen ympärille ja kiristi kävelytahtiaan. Hänen korvissaan kaikui hänen oma sydämensykkeensä, kun hän saavutti Westviolet Parkin keskikohdan. Enää toinen samanlainen taival ja hän olisi turvassa. [i]Enää toinen samanlainen[/i], hän hoki itselleen mielessään.   Jossain hänen takanaan rasahti oksa. Erica kääntyi ympäri äänen suuntaan. Pusikko oli pelkkää pimeää varjoa ja kaikki näytti samalta. Hän otti kuitenkin pippurisumuttimen esille laukustaan ja siristeli silmiään nähdäkseen paremmin. Erään puun juurella seisoi kaksimetrinen varjo. Se ei liikkunut, mutta sillä oli aivan selvästi pää ja hartiat. Erica ei jäänyt miettimään sen enempää, vaan kääntyi takaisin menosuuntaansa ja pinkaisi juoksuun. Luojan kiitos hän käytti arkena tennareita, eikä korkokenkiä.   Puiston hiekkatie muuttui taas tiheäksi pusikoksi ja Erican oli nostettava kädet kasvojensa suojaksi. Hänen pinkoessaan pimeällä polulla oksat raapivat hänen ihoaan kuin kynnet. Hän ei kuitenkaan pysähtynyt raivatakseen itselleen tietä, eikä katsonut taakseen seurasiko häntä joku. Hän halusi pois.   Erica tunsi pehmeän polun vaihtuvan kovaksi asvaltiksi jalkosensa alla, mutta ei siltikään pysähtynyt. Hän ei pysähtynyt ensimmäisen katulampunkaan alla, vaan jatkoi juoksemistaan. [i]En kuole tänään.. Minä en kuole tänään.[/i] Lopulta Erica kääntyi tutusta risteyksestä oikealle ja Sax’sin kyltti tuli näkyviin kerrostalojen takaa. Baari oltiin aikoinaan remontoitu vanhaan kaupparakennukseen, mutta kaksikymmentävuotta sitten laitetut maalit olivat alkaneet haalistua uudenloistostaan. Ennen kyltissä olivat palaneet kaikki valot; nyt viimeinen s oli himmeänä ja kyltti näytti iltahämärällä sanovan vain Sax’.   Baarin pihassa ei ollut vielä tähän aikaan ketään, joten Erica ei hidastanut vauhtiaan. Sen sijaan hän rupesi kaivamaan henkilökunnan oven avainta taskustaan. Hänellä ei ollut aikomustakaan pysähtyä etsimään sitä oven eteen. Niinhän kaikissa kauhuleffoissa tappaja sai uhrinsa kiinni. Hän tunsi avaimet sormissaan ja kiskaisi ne ulos taskusta. Hänen otteensa kuitenkin lipesi ja kauhukseen hän kuuli niiden putoavan kilahtaen asvalttiin. Erica pysähtyi ja kääntyi poimimaan avaimia maasta. Naisen katse harhautui hänen tulosuuntaansa ja pimeässä, kahden katulampun välissä, näytti seisovan sama varjo, minkä Erica oli puistossa nähnyt.   Hän ei kahdesti miettinyt, vaan sulki avaimet nyrkkiinsä ja pinkaisi jälleen juoksuun. 1234.. Hän laski askeleitaan juostessaan ja rukoili. Henkilökunnan kirkkaan oranssi ovi lähestyi sekunti sekunnilta. Enää muutama askel.   Erica saavutti rautaisen oven ja haparoi oikeaa avainta avaimenperästään. Hän ei uskaltanut katsoa taakseen. Hän ei halunnut nähdä kuolemansa lähestyvän. Hän työnsi avaimen lukkoon. Väänsi sitä. Kiskaisi ovea. Hänen sydämensä hypähti, kun se avautui. Hän oli odottanut jostain syystä, että se ei olisikaan auennut. Erica astui sisään oven takana avautuvaan käytävään ja kiskoi ovea kiinni, vaikka se olikin automaattisesti sulkeutuva. Hän halusi varmistaa, että oli turvassa. Lukko napsahti äänekkäästi kaikuen kiinni.   Hän kääntyi painamaan valokatkaisijaa ja loisteputkista lähtevä humina täytti käytävän. Muutoin oli aivan hiljaista. Nainen räpsytti silmiään ja koetti tottua valoon. Hänestä tuntui huojentavalta nähdä käytävän pölyisenkeltaiset seinät ja ruudullinen, harmaa lattia. Hän painoi korvansa henkilökunnan ovelle ja yritti kuunnella sen ulkopuolelle. Hän ei kuitenkaan kuullut askelia.   Samassa Erica tajusi, että hänen kämmenselkäänsä poltteli ja hän vilkaisi sitä irvistäen. Siinä oli monta ilkeännäköistä, punaista naarmua. Oksat olivat todella yrittäneet pitää hänet puistossa.   Erica naurahti ja taipui kaksinkerroin, nojaten polviinsa. Hän veti syvään henkeä ja yski. Hän ei ollut pitkään aikaan juossut täydet lasissa. Nainen oli aivan varma, että hänen korvansakin heiluivat sydämen pumppauksen voimasta.   “Hei, täällähän sinä olet.” Erica suoristautui samantien ja katsoi äänen suuntaan. Hänen työkaverinsa, Joanne oli ilmestynyt käytävään pukuhuoneen oven takaa. Hän oli täysissä työvaatteissa, vaaleat hiukset ponnarilla ja musta huivi päässään. Niinkuin työnkuvaan kuului. “Luulin jo, että et tule. Iski pieni paniikki. Sinulla on kymmenen minuuttia aikaa vaihtaa vaatteet”, Joanne jatkoi. Erica kokosi itsensä ja naurahti. “Joo, itsellänikin iski pieni paniikki kun huomasin olevani myöhässä. Juoksin melkein puolet matkasta.” Hän lähestyi työkaveriaan. Joannen kulmat kohosivat. “Etkös sinä asu Pleasant Grovella?” Erica tyytyi vain nyökkäämään ohittaessaan Joannen pukuhuoneen ovella. Työkaveri ei seurannut häntä sisään ja ovi kolahti Erican takana kiinni.   Pukuhuoneessa leijui tunkkainen viemärin tuoksu, joka johtui sen yhteyteen sijoitetusta vessasta. Kaikki Sax’sin työntekijät olivat kuitenkin tottuneet hajuun, sillä kukaan ei osannut edes nimetä päivää, jolloin siellä ei olisi haissut pahalta. Erican kaappi oli kahdestakymmenestä kaapista numero 12. Se sijoittui siis aikalailla keskelle yhden seinän kaappirivistöä. Kaappirivistöä vastakkaisella seinällä oli suuri kokovartalopeili, josta työntekijöiden oli määrä tarkistaa edustavuutensa.   Erica istui pukuhuoneen keskellä olevalle penkille ja hautasi kasvot käsiinsä. Hän oli tulossa hulluksi. Hän oli varmaankin pelännyt vain jonkun puskan varjoa ja se rasahdus puistossa oli ollut vain jokin eläin. Kenties lintu. Tai orava. Ei ollut kovin ihmeellistä, että tiheässä pusikossa piileksi eläimiä. Se oli ainut paikka missä ne saattoivat elää keskellä kaupunkia. Bellwyn Hill ei ollut toki mikään suurkaupunki, mutta se sisälsi kuitenkin useita kilometrejä asvalttia ja korkeita rakennuksia. Ne eläimet, jotka eksyivät kaupunkiin, jäivät varmasti asumaan puistoihin. Raukkaparat. Ja Erica oli juossut pakoon, kuin hänen kintereillään olisi ollut moottorisahamurhaaja. Että hän osasi olla hölmö.   Erica naurahti ja nousi seisomaan. Oli aika vaihtaa työasu päälle, sillä hänellä oli enää muutama minuutti vuoron alkuun. Saxton vähentäisi sen hänen palkastaan, jos hän ilmestyisi baarin puolelle edes minuutin myöhässä. Vetäessään mustia, suoria housuja jalkaansa, Erica peilasi itseään kokovartalopeilistä. Hän oli hoikka, mutta jooga ja muu kuntoilu oli saanut hänen kehoonsa vähän lihastakin. Ruskeat, vähän yli hartioiden ylettyvät hiuksensa hän kietoi ruskean väriseen ponnariin, ennen kuin piilotti päänsä mustapunaiseen huiviin, jossa oli Saxin logo. Jalkoihinsa hän vaihtoi tennareiden sijaan mustat työkengät, joissa oli pieni kiilakorko. Erica inhosi sitä kuinka ne kopisivat baarin lautalattiaa vasten, mutta työasu oli pakollinen punaista, aivan tavallista t-paitaa myöten. Edes sitä ei saanut vaihtaa mihinkään muuhun, vaikka Saxton tuskin olisi huomannut. Kukaan ei vain uskaltanut ottaa riskiä. Ennen lähtöään Erica kumartui vielä lähemmäksi peiliä ja korjasi varisseen ripsivärin silmiensä alta.   Hän astui ulos pukuhuoneesta tasan viiden minuutin päästä. Joanne nojasi oven ulkopuolella käytävän seinään. “En halunnut mennä baarin puolelle ilman sinua.” “Ihan ymmärrettävää”, Erica vastasi. Hän ei olisi ikipäivänä tullut yksin töihin. He astelivat yhdessä käytävän päässä sijaitsevalle ovelle ja vilkaisivat toisiaan ennenkuin Erica kurotti kättään ja avasi oven. Baarin puolelta kantautui rock n roll ja Erica tunnisti bändin heti Mötley Crueksi. Hän tiesi biisinkin nimen, sillä kappale oli yksi Sax’sin soitetuimmista. Just Another Psycho. Kuinka sopivaa.   [hr]   Kiitos! Jätäthän kommenttia?

[quote]Varoitan kyllä, että novellissa tulee olemaan K-18 kohtiakin, eli ei ihan perheen nuorimmille.[/quote]   Olethan huomannut, että Risingilla julkaistavien tekstien ikäraja on K-13.

Koskeeko raja myös blogissani julkaistavaa tekstiä, jos linkki on täällä esillä? K18 kohtia esiintyy nimittäin vasta joskus 30. osan kohdilla... eikä niitä julkaista Risingilla.

No ei me täällä mielellämme katsella linkkejä pornografiaan tai rankkaan väkivaltaan, mutta en nyt lukematta tekstiäsi voi sanoa sen tarkemmin.

Okei. No ei se nyt varsinaisesti ole mitään rankkaa tekstiä.. Ei mikään 50 Shades of Grey :D Ja voinhan minä sitä vielä vähän sensuroidakin.

Sorruin julkaisemaan 2. osan kuitenkin jo tänään.   [hr] [size=5][b]2. Smashing, Peter Griffin, Ahdistelija ja Mykkä[/b][/size]   Baarin puoli oli vanhanaikainen, englantilaistyyppinen pubi. Saxton Yates oli selvästi ottanut aikoinaan sisustukseen vaikutteita kotikulmiltaan. Henkilökunnan oven takaa heti vasemmalle levittäytyi neljän metrin baaritiski, jonka äärellä oli satunnaisesti korkeita baarijakkaroita. Ikkunoiden edustalla oli mukavan näköisiä istuinlooseja, joissa oli viininpunainen nahkaverhoilu. Valaistus baarissa oli niin hämärä, että oli tarpeetonta antaa asiakkaalle kuittia, ei hän olisi kuitenkaan nähnyt lukea sitä selvästi.   Erica asteli heti baaritiskin taakse ja nyökkäsi Saxtonille, joka istui asiakkaiden kanssa baarin nurkkapöydässä, heti henkilökunnan ovea vastapäätä. Hän huomasi pomonsa vilkaisevan baaritiskin yläpuolella olevaan antiikkiseen kelloon, jonka pieni käki kukkui tasatunnein, mutta nyökkäyksestä päätellen Erica ja Joanne olivat ajoissa paikalla. Erica kääntyi selin mieheen ja huokaisi suurieleisesti helpostuksesta, joka sai Joannen nauramaan. Saxton muistutti Ericasta kovasti Harry Pottereiden Mr. Dursleyta. Jos siis Harry Potterin setä olisi ollut taipuvainen kaljaan ja sikarin poltteluun. Vaikka mies ei työskennellytkään enää baarissaan, hän oleskeli siellä aina; juoden kaljaa ja viskiä, sekä poltellen paksuja sikareita vakioasiakkaiden kanssa. Neljä miestä, jotka aina istuivat hänen kanssaan, olivat Erican käsityksen mukaan rakennusmiehiä. He harvoin kuitenkaan Sax’sissa istuessaan puhuivat töistä, vaan yleensä miehet juorusivat keskenään kuin pahimmatkin marttakerholaiset; milloin vaimo oli ostanut turhanpäiväisen tehosekoittimen tai naapurin Rita oli ollut ottamassa aurinkoa yläosattomissa D-kupit vilkkuen. Heidän jutuilleen ei ollut mitään rajaa. Heidän pöytäänsä välteltiin kuin ruttoa tarjoilijoiden toimesta.   Erica ja Joanne tervehtivät aikaisemmassa vuorossa olevia työkavereitaan, Paulaa ja Mimiä. Paula oli värjännyt jälleen hiuksensa, tällä kertaa sinisiksi, eikä Erica ollut aluksi tunnistaa kahdeksantoistavuotiasta tyttöä Sax'sin huivin alta. “Vau! Tuo väri sopii sinulle", Erica sanoi vilpittömästi. Paulan kasvoilla kävi vieno hymy ja hän nosti katseensa lattiasta Ericaan pikaisesti. "Kiitos." Paula oli aina ollut hieman ujonpuoleinen, vaikka värjäsikin hiuksensa shokkiväreillä ja käytti vapaa-ajallaan kahtatoista eri lävistyskorua. Mimi taas oli Paulan vastakohta ja Erica varoi sanomasta hänelle mitään, ettei nainen pääsisi vauhtiin. Mimi oli suoranainen papupata, ja jos hänet kerran päästi puhumaan, sille ei tullut loppua. Erica oli saanut oppia tuon kantapään kautta alkuaikoina, Mimin aloittaessa Sax'sissa. Mutta niin olivat muutkin.   "Päivävuorolaiset tänne!", Saxton kailotti kovaan ääneen loosistaan. Mimi ja Paula vilkaisivat toisiinsa helpottuneina. Saxtonin kutsu tarkoitti sitä, että heidän työvuoronsa olisi ohi ja Erican ja Joannen alkamassa. Erica rukoili helppoa iltaa. Hän huomasi ristivänsä kätensäkin ihan vain varmistaakseen, että oli tosissaan rukouksen kanssa. Mimi ja Paula astelivat peräkanaa Saxtonin luo kengät kopisten puiseen lattiaan ja Erica katseli paikaltaan kun mies ojensi molemmille ruskeita kirjekuoria. Ah, hänen rukoukseensa vastattiin ainakin osittain! Tänään oli palkkapäivä. "Kiitos", Erica lausui äänettömästi ja loi katseen ylöspäin. Työyö ei tuntunut enää niin vastenmieliseltä.   Hän antoi katseensa kiertää baarissa. Tuntui olevan hiljainen alkuilta ja Erica toivoi sen pysyvän sellaisena. Saxtonin pöydän lisäksi baarissa oli kolme muuta seuruetta. Baaritiskillä istui mies, jolla oli päässään musta fedora ja hänen seurassaan blondi nainen, joka tarkkaili ranteessaan olevaa kelloa vähän väliä. Kaksi muuta seuruetta istuivat looseissa, ulko-oven vasemmalla puolen ja toisessa seurueessa naurettiin niin, että koko baari raikui. Mikäs siinä, jos oli hauskaa. Baaritiskin ääressä istuva mies nosti kätensä pystyyn ja Joanne siirtyi salamana hänen luokseen. Erica piti ilmeensä neutraalina, mutta päästeli ärräpäitä mielessään. Samassa Saxton viittoikin tarjoilijaa pöytäänsä ja Erica kohtasi Joannen pahoittelevan katseen. Niinpä niin, hän joutuisi jälleen palvelemaan roskasakkia.   Erica asteli Saxtonin seurueen luo, mutta katsoi, että jäi tarkalleen käsivarren mitan päähän seisomaan pöydästä. “Mitä saisi olla?” hän kysyi ja loihti kasvoilleen ystävällisimmän hymyn jonka osasi. Jos hänellä olisi nyt ollut peili, hän olisi nauranut itselleen. Tai ehkä purskahtanut itkuun. “Tuo mulle viski, Billylle rommikola ilman jäitä, Frank, Murray ja Kade ottaa oluet”, Saxton huitoi samalla kavereitaan kohti, kun tilasi heille juotavaa. Erica niiasi puolen millimetrin verran ja kääntyi palatakseen baaritiskille. “Ota nää tyhjät lasit mukaan!” hänen työnantajansa mylvi ja sai Erican pysähtymään niille sijoilleen. Hän puri hampaansa yhteen ja kääntyi hitaasti takaisin, ottaen askeleen lähemmäksi pöytää. Kumartuessaan nostamaan laseja, lähimpänä istuva Frank läimäytti häntä takamukselle. “On sun työntekijöillä timmit perät”, mies kommentoi Saxtonille ja Saxton räjähti nauruun. “Se pitää asiakkaat tyytyväisenä”, baarin omistaja vastasi väläyttäen kellertävää hammasriviään ja vinkkasi silmää Ericalle. Erica halusi oksentaa. Hän pinosi lasit salamavauhdilla ja suorastaan juoksi kiilakoroissaan baaritiskin puolelle. Hänen olisi tehnyt mieli palata takaisin. Hän halusi heittää pomoaan lasilla. Hän halusi heittää pomonsa kavereita lasilla. Hän laski ne kuitenkin tiskaustasolle ja kääntyi täyttämään uudet lasit seurueen toivomuksien mukaisesti. Olisipa hänellä ollut arsenikkia.   Viski, rommikola ja kolme kaljaa myöhemmin Erica käveli tarjotin käsissään takaisin pöytää kohti. Hän pysähtyi jälleen käsivarren mitan päähän ja alkoi ojentaa juomia. Viski kusipää-Dursleylle, rommikola Smashing-memelle, ja lopuksi kaljat Ahdistelijalle, Peter Griffinille sekä Mykälle. Ericasta hänen antamansa lempinimet olivat melko osuvia. Rommikolan tilannut Billy muistutti aivan smashing-memeä isoine nenineen ja tuuheine viiksineen. Murrayn ääni muistutti aivan Family Guy:sta tutun Peter Griffinin ääntä. Frank oli aina se, joka kosketti jos vain pystyi; muut arvostelivat vain sanallisesti. Paitsi Mykkä. Hän ei koskaan puhunut mitään. Istui vain pöydän pimeässä nurkassa musta nahkatakki yllään. Hän olikin muusta porukasta huomattavasti nuorempi. Erica vilkaisi miestä arvioidakseen tämän iän, mutta Mykkä katsoikin takaisin. Hitto! Nainen palautti katseensa visusti tarjottimeen ja perääntyi.   Hän asteli takaisin baaritiskin taakse ja melkein hakkasi itseään kantamallaan tarjottimella. Älä luo katsekontaktia Saxtonin kavereiden kanssa! Se oli sääntö numero kaksi Saxtonia palvellessa. Ensimmäinen oli tietenkin se, että pysy käsivarren mitan päässä pöydästä. Erica oli rikkonut jo kahta sääntöä kymmenen minuutin työvuoron aikana. Kuinka monta hän vielä rikkoisi? Hän alkoi täyttää tiskikonetta, sillä Joanne oli juuri tuonut lisää likaisia laseja ja oli palvelemassa baaritiskillä toista pöytäseurueista. Sitä äänekästä. Viimeisen lasin koneeseen asetettuaan, Erica sulki sen luukun ja painoi laitteen päälle. Tiskikone hurahti ensin äänekkäästi, kuin auto käynnistäessä ja sitten baarin täytti tasainen humina.   Kun baaritiskin yläpuolella roikkuvan kellon käki kukkui kahdesti, Erica tyhjensi tiskikonetta viimeistä kertaa sinä iltana. Kuullessaan tutun kimeän kukunnan, nainen suorastaan huojahti helpotuksesta. Hän etsi tasapainonsa kuitenkin hyvin nopeasti takaisin, sillä lasit käsissä kaatuminen olisi käynyt hänelle kalliiksi. Tässä kuussa hän tarvitsi jokaisen pomostaan irtoavan pennin, sillä Monalla oli syntymäpäivä kahden viikon päästä. Ajatus sai Erican irvistämään. Hänellä ei ollut mitään hajua mitä ostaisi parhaalle ystävälleen. Monalla tuntui olevan jo kaikkea.   Kymmenen minuuttia yli kaksi Saxton vihdoin komensi Erican ja Joannen luokseen. Mies haisi viinalta jo käsivarrenmitan päästä ja hänen silmänsä koittivat etsiä kiintopistettä tytöistä. Saxtonin seurassa olivat vielä Peter Griffin ja Mykkä. Peter Griffin tutki kädessään olevaa lompakkoa eksyneen näköisenä, mutta Mykkä ei vaikuttanut olevan yhtä humalassa, vaikka oli tilannut uuden kaljan aina samaan aikaan kuin muutkin. Hän ei ollut huomaavinaankaan tyttöjä, vaan tuijotti televisiota. Hänen silmänsä eivät kuitenkaan hapuilleet, eikä hänen silmäluomensa lupsahdelleet kiinni. Ne tuijottivat terävinä televisiota; kuin sieltä tulisi joku hyvin kiinnostava ohjelma. Erica yritti vastustaa kiusausta, mutta hänen oli pakko vilkaista television suuntaan ja hän huomasikin sieltä tulevan “Kova Laki”-tv-sarjan. Se tuli melkein joka yö, mikä olikin syynä miksi heillä oli Ion-kanava auki. Miltään muulta kanavalta ei tullut mitään järkevää öisin.   Saxtonin kädessä oli kaksi ruskeaa kirjekuorta ja hän ojensi ne tytöille. “Hyvää yötä”, mies sammalsi ja tytöt vastasivat yhdessä kuorossa napaten samalla kirjekuoret. He kääntyivät kuin yhteisestä sopimuksesta kannoillaan ja pakenivat henkilökunnan sisäänkäynnin suuntaan. Vasta sen pähkinäpuisen oven takana he tiesivät olevansa turvassa ja tämän yön olevan ohi.   Vaihdettuaan takaisin omat vaatteensa, Erica otti ruskean kuorensa esille ja avasi sen toiveikkaana. Hän huomasi iloisena, että mukana oli paljon parikymppisiä, pari viisikymppistä ja muutama pienempi seteli. Nopeasti laskettuna siinä oli 490 dollaria kahdelta viikolta. Hän ei voinut kuin hymyillä laittaessaan rahoja lompakkoonsa. "Paljonko tuli?" Joanne kysyi. "Neljä ja puoli", Erica vastasi tahallaan alakanttiin. "Entä sinulle?" "Neljäsataakolmekymppiä. Rikoin sen lasin viime viikolla." Joanne pyöräytti silmiään. "Saxton on oikea natsi!" Erica murahti. "Mutta hän maksaa kyllä ihan hyvin kuudelta tunnilta." "Ja ahdistelusta." Erica sulloi lompakon laukkuunsa tarpeettomaa voimaa käyttäen. "Olen pahoillani, että sinä jouduit siihen tänään. Lupaan ottaa sen pestin huomenna, mikäli he ovat taas juomassa." "Kiitos", Erica hymyili ja kiskoi takkinsa ylleen. Hän toivotti Joannelle hyvää yötä ja poistui raskaasta, oranssista ovesta kylmään yöhön. Hän seisahtui ulkopuolella ja työnsi kätensä takkinsa taskuihin. Hänen hengityksensä höyrysi raikkaassa syysilmassa, mutta se ei kiihtynyt, vaikka hän olikin joutunut jättämään turvallisen Sax’sin pukuhuoneen taakseen. Hänen mielikuvituksensa ei lähtenyt laukkaamaan, vaikka ravintolan pihassa seisova katulamppu loikin mustia varjoja hänen ympärilleen. Erica sulki silmänsä ja hengitti syvään. Hänellä oli edessään kahdenkymmenenviiden minuutin kävelymatka takaisin kotiin, mutta se ei haitannut häntä.   “Hei, mihin päin olet menossa?” matala miesääni kysyi. Erica säpsähti paikoillaan ja avasi silmänsä äänen suuntaan. Katulamppu loi Sax’sin nurkalle tumman varjon, joka ilmiselvästi kuului pitkälle miehelle. Erica ei nähnyt kuitenkaan miehen kasvoja tai millaiset vaatteet hänellä oli yllään. Vaikutti siltä, että mies oli tullut Sax’sista, mutta kuinka kauan hän oli seissyt siinä nurkalla? Odottamassa jotakuta? Erica vapautti kätensä taskuistaan. “Tuonne päin”, hän osoitti tahallisesti epämääräiseen suuntaan, ristien sitten kätensä puuskaan. “Ajattelin vain, että kelpaisiko kävelyseura? Ellet ole autolla?” mies ehdotti. “En ole autolla”, Erica vastasi, “mutta mistä tiedät olemmeko menossa edes samaan suuntaan?” “Ei sen ole niin väliä. Nuoren naisen ei saisi kulkea tähän aikaan yksin kaupungilla.” “Osaan pitää itsestäni huolen, kiitos”, Erica vastasi katsomatta mieheen ja lähti kävelemään pois päin. Hän kuunteli tarkasti ympäristöään ja hänen omat askeleensa olivat kuin rummun lyöntejä kylmässä yössä. Muita ääniä ei kuitenkaan kuulunut. Askeleet eivät lähteneet seuraamaan häntä. Hetken matkan päässä Erica vilkaisi Sax’siin päin. Sen pihassa ei seisonut enää ketään.

[size=5]3. Haaste[/size]   Erican kotiovea edelsi kahdeksan kivistä porrasaskelmaa, joita kiivetessä pystyi halutessaan tukeutumaan ohueen, mustaan rautakaiteeseen. Portaiden yläpäässä oli pieni tasanne ja sen jälkeen kermanvalkea ovi, jonka ison huurrelasi-ikkunan läpi kajasti heikkoa valoa. Mona oli jättänyt Ericalle valon eteiseen. Hän hymyili itsekseen noustessaan ulko-ovensa eteen. Oven avattuaan, Erica pani merkille että valonlähteenä oli vanhanaikainen, pieni, valkea pöytälamppu, jonka tytöt olivat saaneet tupaantulijaislahjaksi Monan vanhemmilta. Se oli vain tölkin korkuinen ja sen varjostimessa roikkui lyhyitä hapsuja aivan kuten sen isommissa versioissakin. Tytöt olivat nauraneet lampulle, eikä kumpikaan ollut halunnut sitä huoneeseensa. Lopulta lamppu oli kulkeutunut eteisen piirongin päälle ja ajan kanssa se oli löytänyt pistorasian sekä pienen polttimen.   Erica huomasi sen viereen liimatun keltaisen post-it-lappusen. Hän kurtisti kulmiaan ja kumartui lappua kohti, lukien sen minilampun himmeässä valossa. ‘[i]Hei hani, Jääkaapissa on hedelmäsalaattia, jos sinulla on nälkä.   Pusuja, Mona[/i]’   Erica naurahti viestille ja riisui takkinsa, ripustaen sen valkoiseksi maalattuun naulakkoon heti ulko-oven vasemmalla puolella.   Eteinen oli pitkä ja kapea ja sen koko pituudelta oli lattialla tumman ruskea matto. Eteisen varrella oli vain portaat yläkertaan sekä vessan ovi portaiden alla. Erica astelikin heti eteisen toiseen päähän, josta avautui näkymä yhdistettyyn keittiö-olohuone-tilaan. Naisten sisustus oli hyvin hillittyä; vaaleaa kermaa ja tummanruskeaa. Lattia oli kiiltävää parkettia ja tapetit olivat valkoiset. Olohuoneen puoleisella seinällä oli kaksi, kattoon asti ulottuvaa ikkunaa, jotka päästivät päivällä niin kirkkaan valaistuksen asuntoon, ettei lamppuja tarvittu ollenkaan. Olohuoneen keskellä oli kermanvaalea divaanisohva ja sen edessä valkea sohvapöytä, jossa oli lasikansi. Sohvapöydän päällä oli kullanvärinen MacBook-tietokone, sekä papereita sekaisin. Lattialla, sohvan vierellä oli kermanvärinen pörrömatto, jonka nähdessään kuka tahansa halusi vain käydä pitkäkseen sen päälle ja kosketella sen pehmeää nukkakarvaa. Suljetulla seinällä, sohvaa vastapäätä oli iso, 52 tuuman televisio tv-tasoineen, sekä kaksi vaaleaa kirjahyllyä television molemmin puolin. Sohvan takana aukeni valkoinen, moderni keittiö ja huoneet erotti vain keskellä oleva baaripöytä sekä kaksi baarijakkaraa.   Erica asteli keittiön puolelle ja avasi jääkaapin oven. Siristellen jääkaapin valossa, hän arvioi katseellaan mikä elmukelmulla peitetyistä kulhoista sisälsi hedelmäsalaattia. Hän muisti nähneensä sinisen kulhon jääkaapissa jo päivällä, joten hän tarttui määrätietoisesti punaiseen ja nosti sen keittiön marmoriselle työtasolle. Hänen arvionsa oli osunut oikeaan. Elmukelmua vasten häntä tervehtivät heti viinirypäle sekä pari persikan palasta.   Hän lappoi hedelmiä lautaselle pari kauhallista ja laittoi kulhon takaisin jääkaappiin, samalle paikalle mistä oli sen löytänytkin. Erica kuitenkin seisahtui tiskialtaan luona. Se oli täynnä likaisia astioita, eikä hän nähnyt yhtäkään haarukkaa, jonka olisi voinut vain viruttaa juoksevan veden alla, tarttumatta tiskiharjaan. Ristien sormensa, hän avasi toiseksi ylimmän laatikon tiskikoneen vierestä ja huokaisi helpotuksesta, kun siellä oli vielä yksi puhdas haarukka. Hänen olisi pakko täyttää huomenna tiskikone. Ihan sama vaikka olikin Monan tiskivuoro. Erica siirtyi olohuoneeseen ja lösähti sohvalle istumaan, puoliksi makuuasentoon. Hän ei halunnut miettiä työpäiväänsä, eikä tapahtumia sitä ennen, vaan etsi television kaukosäätimen käteensä ja painoi television päälle. Vaistomaisesti hän painoi myös äänenvoimakkuutta pienemmälle, mutta se oli jo valmiiksi melko pienellä, mikä kertoi Monan työskennelleen televisio päällä, joten Erica lisäsi takaisin ääntä televisioon. Nainen käänsi uteliaisuudesta Ion-kanavan päälle. Sieltä tuli vieläkin Kova Laki.   Erica säpsähti hereille ja haravoi katseellaan huonetta. Hän oli omassa huoneessaan. Huoneen ainoasta ikkunasta loisti valoa verhojen läpi ja Erica muisti tulleensa yöllä sänkyynsä nukkumaan. Kahden hengen sängystä avautui näkymä hänen melko persoonattomaan huoneeseensa. Tietokonepöydän ja sängyn lisäksi huoneessa oli vain vaatekaappi sekä korkea kirjahylly, joka oli täynnä kirjoja. Kaikki huonekalut olivat tummaa puuta ja ainoa erilaisuus olivat hänen valkoiset verhonsa, sekä petivaatteensa, joiden värillä Ericalle ei ollut merkitystä. Tällä hetkellä hänen peittonsa oli harmaa ja siinä oli punaisia kukkien-mallisia kuvioita.   Hän nousi istumaan ja kurkotti sitten puhelintaan lattialta, sängyn vierestä. Pikainen painallus kertoi hänelle kellon olevan hieman yli kaksitoista. Ei soittoja, eikä viestejä. Erica vaihtoi ylleen verryttelyhousut ja valitsi kaapistaan t-paidan, jonka sujautti urheilurintaliiviensä päälle. Ennen lenkille lähtöään hän muisti kuitenkin täyttää tiskikoneen. Se saisi hurista rauhassa sillä aikaa, kun Erica oli tavanomaisella kierroksellaan.   Hän ja Mona asuivat melko keskustassa ja jos Erica olisi juossut katujen mukaisesti, hänen lenkkiään olisi häirinnyt kokoaikainen pysähtyminen liikennevaloihin. Hänen lempireittinsä lähtikin heidän talonsa takapihalta, josta pääsi sivukujaa pitkin suoraan Ground Plaza -puistoon. Se oli isoin Bellwyn Hillin puistoista ja jos sen kiersi kokonaan ympäri, kertyi kilometrejä kokonaisuudessaan hieman yli viisi. Erica laittoi kuulokkeet korviinsa ja käynnisti puhelimestaan musiikkisoittimen. Hän juoksi koko matkan puiston ympäri, sekä takaisin kotiinsa.   “Hei!” Ericaa tervehti iloinen huudahdus, kun hän avasi asuntonsa ulko-oven. “Hei vain”, Erica vastasi takaisin ja asteli olohuoneeseen. Mona istui tapansa mukaan sohvalla, läppäri sylissään ja kirjoitti jotain sormet sauhuten. Hän nosti katseensa Ericaan hetken päästä. Hän oli aina huoliteltu ja viimeisen päälle laitettu. Hänen vaaleat pitkät hiuksensa olivat nytkin päänmyötäisellä, siistillä ponnarilla ja hänellä oli yllään beige poolopaita, sekä siniset kapealahkeiset farkut. Mutta hän olikin ollut jo töissä tänään. “Miten meni töissä?” Erica kysyikin ja Monan kasvoille nousi hymy, jota Erica ei osannut tulkita. Hän laski läppärin sylistään sohvalle ja nousi ylös. “Koska olet ollut viimeksi treffeillä?” nainen kysyi lähestyessään Ericaa. Erica pudisti päätään ja kääntyi kannoillaan. “Me emme puhu tästä.” “Erica! Löysin ehkä vihdoinkin sinulle sen oikean.. Ainakin sopiva ehdokas!” Erica juoksi portaita ylös ja päästyään huoneeseensa, sulki oven perässään. Hän ei kuullut askeleita portaista, joten Mona ei ilmeisesti seurannut häntä. “Me jutellaan tästä sitten, kun tulet takaisin alas!” Mona huusikin alakerrasta.   Erica pysytteli yläkerrassa niin kauan, kunnes hänen oli pakko valmistautua työhön lähtöön. Hän asteli alakertaan kiroillen mielessään. Mona hyökkäisi hänen kimppuunsa heti, kun hän astuisi viimeiseltä askelmalta eteiseen. "Älä tapa minua, jooko?" ystävä ilmestyikin olohuoneesta. "Mitä sinä olet nyt mennyt tekemään?" Erica huokaisi ja kurkotti ottamaan kaulaliinaansa hattuhyllyltä. "Tapasin tänään oikeasti loistavan tyypin. Tulet varmasti pitämään hänestä!" “Sinut tuntien… Enpä usko.” “Etkö luota miesmakuuni?” Erica kääntyi ympäri ja kohotti kulmiaan Monalle. “Kysytkö tuota tosiaan, vaikka tiedät varsin hyvin mitä viime kesänä tapahtui?” “Se oli vain yksi kerta! Olen oppinut millaisista miehistä pidät.” Mona risti kätensä toiveikkaana. Erica pudisti päätään. “Mikset annan minun itse löytää hyvää ehdokasta?” “Koska olet toivoton siinä.” Erica huokaisi. Mona oli oikeassa. Hän oli toivoton löytämään kivaa miestä. Edellisellä kerralla oli paljastunut, että tyyppi olikin ollut jo varattu. Erica tuntui olevan oikea ongelmamiesten magneetti. Oli kuitenkin nöyryyttävää, että Monan täytyi etsiä hänelle mies. “Antaisit minun kuitenkin edes yrittää." “Hyvä on. Jos sinulla ei ole lauantaihin mennessä treffejä kenenkään muun kanssa, menet minun ehdokkaani kanssa ulos”, Mona ehdotti. Erica mietti vaihtoehtojaan. Hän voisi toki vain kieltäytyä koko jutusta, mutta viime treffeistä oli sen verran aikaa, että tuntui tyhmältä sanoa ei. Hitto. Mona oli taas ajanut hänet nurkkaan. “Sovittu.” Nyt hänen täytyi vain löytää mies.

[size=5]4. Pesismaila[/size]   Erican työvuoro liukui eteenpäin hitaasti, mutta varmasti, kellon pienemmän viisarin lähestyessä kahta. Hän ja Joanne olivat aloittaneet baarin siivoamisen hyvissä ajoin ja olivat valmiita lähtöön heti, kun käki kimposi luukustaan ulos kukkumaan kaksi kertaa. Saxton istui tavanomaisessa pöydässään Ahdistelijan, Mykän ja Smashing-memen kanssa. Hän heilautti naisille kättään merkiksi, että he voisivat lähteä. Ericaa ja Joannea ei tarvinnut kahdesti käskeä. He poistuivat henkilökunnan ovesta käytävään ja ryntäsivät vaihtamaan vaatteita.   Erica avasi kotiovensa mahdollisimman hiljaa. Eteisessä paloi jälleen valo, mutta tällä kertaa sen lähteenä oli eteisen katossa roikkuva valkoinen plafondi. Myös olohuoneessa näytti olevan vielä valo. Erica kurtisti kulmiaan ihmeissään. Riisuttuaan takkinsa ja kaulahuivinsa naulakkoon, hän asteli valon suuntaan. Mona istui sohvalla kuulokkeet korvillaan ja läppäri sylissään. Hän oli syventynyt kirjoittamiseen, mutta nosti katseensa hetken päästä ylös. Hän otti kuulokkeet päästään. "Ai, hei. Joko kello on näin paljon?" Erica nyökkäsi. "Se on puoli kolme." "Hups. Olen ollut todella syventynyt aamun haastattelun kirjoittamiseen." "Eikö sinun täydy huomenna olla toimistolla?" Erica muistutti. "Ai niin joo! Mutta onneksi se on vasta kahdeltatoista." Monan täytyi käydä lehtensä toimistolla tietyin väliajoin viemässä materiaalinsa sinne. Pelkkä sähköposti-liite ei riittänyt.   "No, minä ainakin ajattelin mennä nukkumaan", Erica ilmoitti ja kääntyi takaisin eteiseen päin. "Se voisi tehdä hyvää minullekin. Olen tuijottanut ihan liian kauan tätä tietokoneen ruutua." "Ala-vessa varattu!" Erica huusi ja harppasi vessan ovelle. "Tuo on epäreilua! Sait varaslähdön." "Silti. Vessa varattu", Erica virnisti ja katosi vessaan, lukiten sen oven perässään. Mona saattoi joskus kiusallaan tulla kesken sisään, jos Erica varasi vessan epäreilusti. Yläkerran vessa oli pienempi, eikä sen hanasta tullut kuin haaleaa vettä. He inhosivat käyttää sitä.   Pestyään hampaansa ja puhdistettuaan kasvonsa, Erica kiipesi yläkertaan. Mona astui juuri ulos yläkerran vessasta. Hän näytteli suuttunutta Ericalle, mutta hymyili sitten. "Hyvää yötä, vessavaras", hän sanoi ja sulkeutui ensimmäiseen huoneeseen. Erica jatkoi käytävää pitkin oman huoneensa ovelle ja pysähtyi. Olivatko he muistaneet lukita ulko-oven? Erica yritti muistella sitä hetkeä, kun oli tullut kotiin. Hän ei kuitenkaan muistanut tarkasti.   Erica kääntyi ja palasi alakertaan. Hänen oli pakko tarkistaa asia. Hän ei nähnyt portaissa mitään, mutta osasi askelmat ulkoa. Hän laski kaksitoista askelmaa päässään laskeutuessaan askelma kerrallaan. Erica vilkaisi viimeisellä askelmalla olohuoneen suuntaan ja huomasi jostain tulevan valoa. Olivatko he jättäneet keittiöön valon päälle? Hän suuntasi eteisen toiseen päähän ja seisahtui olohuoneessa. Ikkunasta paistoi sisään suurin täysikuu, minkä Erica oli koskaan nähnyt. Se möllötti suoraan naapuritalon katon yläpuolella, loistaen koko kirkkaudeltaan heidän olohuoneen ikkunoistaan sisälle. Koko olohuone kylpi valkoisessa valossa ja Erica laittoi kännykästään kameran päälle. Ensimmäisen kuvan kohdalla hän kuitenkin huomasi salaman olevan päällä ja kiroten hän painoi sen pois päältä. Toinen kuva onnistui huomattavasti paremmin, näyttäen juuri sen aavemaisen kajastuksen olohuoneen huonekaluissa. Erica otti vielä pari kuvaa, yrittäen saada niistä taidokkaan näköisiä, ennen kuin hän kääntyi ja palasi eteiseen.   Avatessaan ulko-oven, hän kurkisti kadulle. Oli aivan hiljaista lukuunottamatta jossain kauempana pääkadulla kuuluvia liikenteen ääniä. Märkä asfaltti näytti mustalta laavalta ja ilma tuoksui raikkaalle mullalle. Syksy oli tulossa. Ericaa kylmäsi. Vaikka kadulla ei näkynyt ketään, hänellä oli jälleen se olo, että joku tai jokin katseli häntä. Hän läimäytti oven kiinni ja väänsi sen lukkoon.   Erica asteli takaisin portaisiin. Hänen kätensä tärisivät, kun hän tarttui kaiteeseen ja jokin impulssi sai hänet juoksemaan portaat ylös. Portaiden yläpäässä nainen teki tiukan käännöksen oikeaan ja juoksi käytävän päähän, työntäen ovensa auki ja painaen sen sitten koko vartalollaan perässään kiinni. Hän hengitti kiihtyneesti ja kuunteli ääniä talossa selkä ovea vasten. Oli kuitenkin hiljaista.   Erica sulki silmänsä. Hän ei voinut elää tällä tavalla koko loppuelämäänsä. Hän ei voinut aina olla peloissaan.   Hän asteli ikkunansa luokse ja sulki sen edessä roikkuvat verhot, sillä olohuoneeseen paistanut kuu levittäytyi täysin myös hänen huoneeseensa kalpealla valollaan. Haparoiden, huoneeseen laskeutuneessa pimeydessä, Erica etsi sänkynsä ja istui sen reunalle, hieroen kasvojaan käsiinsä. Talossa oli hiljaista, mutta Erica tiesi, että Mona ei ollut vielä nukkumassa. Hänen parhaalla ystävällään oli tapana kuunnella vielä kuulokkeilla musiikkia ennen nukkumaanmenoa. Se auttoi kuulemma nukahtamaan paremmin. Erica päätti kokeilla kyseistä keinoa, ja hän etsi käsikopelolla laukustaan kuulokkeet. Vaihtaessaan pyjamaa päällensä, hän yhdisti kuulokkeiden johdon kännykkänsä kanssa ja käynnisti Youtube-sovelluksen, mutta pysähtyi sitten. Mitähän hän kuuntelisi? Musiikin täytyi olla jotain rauhallista. Sellaista, joka todellakin auttoi nukahtamaan ja rentoutumaan. Hän etsi normaalin meditointi-kappaleensa ja painoi sen päälle. Asettaessaan kuulokkeita korviinsa, kappale oli jo alkanut kevyen pianosävelmänsä.   Erica sulki silmänsä, vaikka huoneessa olikin pimeää. Se auttoi häntä normaalisti keskittymään paremmin, kuin tyhjyyteen tuijottaminen. Nyt hänen oli kuitenkin vaikea keskittyä edes pianomusiikkiin, saati sitten ajatuksien tyhjentämiseen kokonaan. Erica pysäytti musiikin. Hän tuijotti kännykän näyttöä turhautuneena. Ehkä musiikin vaihtaminen auttaisi? Hän päätti etsiä erään vanhan intiaanikappaleen, johon oli törmännyt joskus Youtubessa ja ihastunut siihen. Ericasta kuitenkin tuntui, kuin hän olisi kuullut ääniä jostain. Hän riisui kuulokkeensa ja kuulosteli taloa. Hän ei kuitenkaan kuullut muuta, kuin kaukaisia liikenteen ääniä.   Samassa häntä kylmäsi. Hän oli aivan varmasti kuullut alakerrasta ääntä. Hän loikkasi ylös sängystä ja hiipi ovelleen. Avaten sen hitaasti, hän kurkkasi käytävälle ja yritti kuunnella. Saattoihan olla, että Mona oli mennyt vain vessaan. Monan huoneen ovi oli kuitenkin kiinni, eikä äänet tulleet yläkerran vessasta. Ne kuuluivat tulevan alakerrasta. Monan huoneen ovi aukesi ja Mona kurkisti huoneestaan. Erica nosti salamana sormensa huulilleen, ja viittoi sitten korvaansa sekä alakerran suuntaan. Mona tajusi vinkin, eikä sanonut mitään. Hänen silmänsä olivat kauhusta pyöreät ja suu tiukkana viivana. Erica viittoi ystäväänsä odottamaan ja palasi sitten huoneeseensa.   Hänen työpöytäänsä vasten nojasi kaksi kuukautta sitten ostettu pesäpallomaila ja Erica nosti sen käsiinsä. Hän hiippaili se kädessään takaisin ovelle ja pujahti käytävään. Monan silmät levisivät, hänen nähdessään pesäpallomailan. "Mistä lähtien sinulla on ollut pesismaila?" hän kuiskasi, kun Erica oli lähempänä. "Ostin tämän inspiroituneena Stilesista." Mona pyöräytti silmiään. "Sinun täytyy rajoittaa sen sarjan katsomista. Oikeasti!" Erica hyssytteli häntä ja hiipi portaisiin. Hän kääntyi katsomaan Monaa vakavana. "Pysy täällä." "Et varmana mene sinne yksin!" "Vain minulla on ase. Pysy täällä tai kumautan sinuakin."   Erica nosti pesäpallomailan olalleen ja korjasi otettaan tiukemmaksi, kun lähti laskeutumaan portaita pimeässä. Hänen suunsa kuivui joka askelmalla aina vain enemmän ja hänen polvensa tärisivät. Vaikka oli pimeää, eteinen näytti kuitenkin olevan siisti ja heidän ulko-ovensakin oli kiinni. Oliko Erica vain kuvitellut kaiken? Samassa hän kuuli kuitenkin taas ääniä olohuoneesta päin ja seisahtui paikalleen. Mitä hän tekisi, jos heidän olohuoneessaan olisi vieras ihminen? Löisi tältä tajun kankaalle ja soittaisi poliisin? Erica nyökkäsi itsekseen ja jatkoi hiipimistään alaspäin. Viimeisellä askelmalla hän korjasi vielä otettaan mailasta ja asteli sitten hitaasti olohuoneen oviaukolle.   Olohuoneessa seisoi selin Ericaan pitkä, mustatakkinen mies, jolla oli huppu päässään. Mies kaiveli heidän kirjahyllynsä laatikoita ja näytti selailevan niissä olevia papereita läpi pienen taskulampun valossa. Erican läpi kulki kylmät väreet ja hän uskalsi hädin tuskin hengittää, hiippaillessaan miehen taakse. Nainen nosti pesäpallomailan päänsä yläpuolelle ja heilautti sen alas niin lujaa, kuin vain pystyi. "Voi vittu!" mies huudahti ja kääntyi, työntäen Erican kauemmaksi. Sen voima sai naisen horjahtamaan ja hän kaatui lattialle, pesäpallomailan kolahtaessa laminaattia vasten. Kuunvalo antoi kuitenkin selvän kuvan miehen kasvojen piirteistä, ennen kuin tämä juoksi eteiseen. Hänellä oli ollut joku lintu tatuoituna poskeensa.   Erica kampesi itsensä ylös ja etsi pesäpallomailan takaisin käsiinsä. Hän ryntäsi miehen perään, mutta ulko-ovi oli sepposen selällään ja mies tipotiessään. Erica syöksyi sulkemaan oven ja nojautui sitä vasten, valuen istumaan lattialle. Hän katsahti ylös ja Mona seisoi portaiden yläpäässä kädet ympärillään. "Soita Joshualle", Erica käski häntä.   [hr]   Muistakaa:   [url=http://mustaruusu.16mb.com/]http://mustaruusu.16mb.com/[/url]

[size=5]5. Konstaapelit[/size]   Kun Mona katosi huoneeseensa, Erica nousi eteisen lattialta ja kääntyi tutkimaan ulko-oven lukkoa. Se näytti kuitenkin täysin vahingoittumattomalta. Miten ihmeessä mies oli päässyt sisälle? Erica avasi oven kokeeksi, mutta se avautui täysin normaalisti napsahtaen. Hän napsautti ulko-oven vierestä ulkovalon päälle ja astui ulkopuolelle. Lukossa ei kuitenkaan näkynyt naarmuja. Erica kuuli Monan astelevan alakertaan ja hän palasi takaisin sisälle, vetäen oven perässään kiinni. Mona oli kietonut kätensä yhä ympärilleen ja hän vaikutti silminnähden säikähtäneeltä. "Oletko kunnossa?" hän kysyi Ericalta. Erica nyökkäsi vastaukseksi. Ihme kyllä, hän oli oikeasti kunnossa. Ajatus murtovarkaasta enemmänkin ärsytti, kuin pelotti häntä. Mitä se idiootti oli luullut täältä saavansa? Seuraavan päivän etusivun lööpin etukäteen? "Joshua on täällä kymmenessä minuutissa", Mona ilmoitti ja lähti olohuonetta kohti. Erica seurasi häntä ja oli lähellä pysäyttää ystävänsä ennen kuin he saavuttivat olohuoneen. Huone oli melko sekaisessa kunnossa, eikä hän olisi halunnut Monan kokevan tällaista.   Mona napsautti valot päälle astuessaan olohuoneeseen ja henkäisi kauhuissaan. Kirjahyllyn laatikot ja kaapit olivat avoinna, ja niissä maanneet paperit kaikki pitkin olohuoneen lattiaa. Oli ilmiselvää, että murtovaras oli etsinyt jotain papereista. Mona astui eteenpäin ja Erica pysäytti hänet tarttumalla häntä olkapäästä. "Meidän ei pitäisi varmaan koskea mihinkään ennen kuin Joshua on täällä." Mona katsahti Ericaa kohti, mutta hänen katseensa meni ohi. "Totta. Olet oikeassa." Kämppis muuttikin suuntaansa ja asteli sohvalle, lysähtäen siihen. Hän peitti kasvonsa käsillään.   "Oletko sinä kunnossa?" Erica kysyi. Mona pudisti päätään nostamatta katsettaan. "Miten tällaista voi tapahtua?" "Minä... en tiedä." "Mitä se mies edes halusi täältä?" Erica kohautti olkiaan. Hän ei halunnut paljastaa, että murtovaras oli etsinyt jotain Monan papereista. Mona oli jo aivan tarpeeksi säikähtänyt.   Naiset istuivat hiljaisuudessa, odottaen ovikellon soivan hetkenä minä hyvänsä. Lopulta se soikin, ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen. Erica kiirehti saman tien ulko-ovelle. Joshua seisoi oviaukossa kurttu otsallaan. Hänellä oli yllään virkapuku, mikä kertoi hänen olleen töissä muutenkin. Joshua oli pitkä mies. Ainakin 195 senttimetriä. Hän ei ollut kauhean laiha, mutta Erican mielestä pituuteen nähden lihasta olisi voinut olla enemmän. Hänen kasvonsa olivat poikamaisen pyöreät, mitä korosti parran puuttuminen. Joshua näytti 15-vuotiaalta miehen kehossa. "Oletteko kunnossa?" mies kysyi heti, kun Erica sai raon oven ja karmin välille. Hänellä oli hyvin matala ääni, mikä tappeli miehen ulkonäön kanssa. Ericalla oli mennyt kauan sulattaa yhdistelmä kaksi vuotta sitten, kun oli tavannut konstaapeli Adamsin ensimmäistä kertaa. "Minä voin aivan hyvin, Mona on ehkä hieman säikähtänyt", Erica selitti. "Hän istuu olohuoneessa." Joshua kiiruhti Erican ohi eteisen käytävään ja katosi olohuoneeseen.   Joshuan työpari, Greg "joku" seisoi porrastasanteella vakavana. Erica oli tavannut hänet vain kaksi kertaa aikaisemmin ja hän muisti Gregin sukunimestä vain sen, että se oli vaikeasti lausuttava. "Minun pitäisi ottaa sinulta lausunto", konstaapeli sanoi. "Tule sisään", Erica väisti ovelta, päästäen Gregin asuntoon. "Näitkö murtovarkaan kunnolla?" Erica nyökkäsi. "Olohuoneeseen paistaa aika kirkas kuu tänä yönä. Mies oli melko pitkä, musta takki ja huppu päässä. Hänellä oli jonkilainen lintutatuointi naamassa." "Sanoitko lintutatuointi?" Joshua ilmestyi olohuoneen oviaukolle. "Kyllä. Se näytti pääskyseltä tai joltain." "Hmm, meidän tiedonantajamme saattaa tietää jotain siitä tyypistä. Luulisi että lintutatuointi naamassa olisi aika silmiinpistävä. Tiedätkö onko mitään viety? Otin kuvat olohuoneesta todistusaineistoon." Erica pudisti päätään ja viittoi Joshuaa tulemaan luokseen. Konstaapeli totteli Ericaa. "Mies näytti tutkivan Monan papereita", Erica kuiskasi. "En ole kertonut Monalle. En halua säikäyttää häntä, mutta se mies näytti olevan jostain syystä Monan työn perässä." "Tiedätkö löysikö hän etsimänsä?" "En usko. Hän oli vielä selailemassa papereita, kun yllätin hänet pesäpallomailalla." Joshua kohotti kulmiaan. "Löitkö häntä pesäpallomailalla?" hän kysyi normaalilla äänellä. Erica nyökkäsi ja hänen kasvojaan rupesi kuumottamaan. Olisipa tämä ilta jo ohi. "Loukkaantuiko hän?" "Ei. Hän työnsi minut kauemmaksi ja juoksi kiroillen pois." Joshua asteli ulko-ovelle ja avasi sen, tutkien sen lukkoa. "Sitä ei ole murrettu auki", Erica totesi. "Eikä siinä näy tiirikoinnin merkkejä. Teidän täytyy hankkia turvalukko." "Saattaa olla hyvä idea", Erica myönsi. "Me teemme tästä virallisen ilmoituksen tuntomerkkien kanssa. Tutkikaa huolella onko mitään viety ja ilmoittakaa vaikka aamulla minulle", Joshua sanoi. Erica nyökkäsi. "Pärjäättekö?" Erica noukki pesäpallomailan nurkasta, ulko-oven takaa ja nosti sen olalleen. "Onhan minulla tämä." "Mistä hitosta olet saanut idean pesismailaan? Et tietääkseni harrasta kyseistä lajia." "Teen Wolf." Mona oli ilmestynyt eteisen käytävään ja nojaili seinään. Joshua pyöräytti silmiään. "Niiiinpä tietysti." "No, me jatkamme partiointia alueella. Soittakaa heti, jos tulee jotain." Joshua asteli ulos ja Greg seurasi häntä. Erica sulki oven konstaapelien perässä ja varmisti kahvasta, että se oli varmasti lukossa. Hän ei voinut vieläkään käsittää miten murtovaras oli päässyt sisälle.   Hän kääntyi Monaan päin. "Meidän pitäisi vissiin selvittää, onko mitään viety. Odotas hetki-" Erica juoksi portaisiin ja kiipesi ne ylös, harpaten joka toisen askelman yli. Hän hölkkäsi huoneeseensa ja etsi kännykkänsä, palaten sitten takaisin alakertaan. Hän avasi kännykkänsä gallerian ja näpäytti esiin aikaisemmin yöllä salamalla ottamansa kuvan olohuoneesta. Hän näytti sen Monalle. "Yritin ottaa kuvaa kuunvalosta, kun palasin alakertaan lukitsemaan ovea." "Hyvä. Sinun kannattaa varmaan lähettää tuo myös Joshualle. Tarkista sinä kuva, minä tarkistan puuttuuko mikään papereista. En kyllä ymmärrä miksi hän on penkonut papereitani." "Ehkä hän etsi piilotettua rahaa", Erica valehteli. Kuva murtovarkaasta lukemassa paperia taskulampun valossa välähti hänen mielessään. Hän tunsi itsensä huonoksi ystäväksi, mutta hän ei halunnut huolestuttaa Monaa.   Naiset palasivat olohuoneeseen ja Mona kävi papereiden kimppuun, käyden ne yksitellen läpi ja palauttaen sitten laatikoihinsa. Erica sen sijaan vertaili kuvassa näkemäänsä nykyisyyteen, mutta sai pian huomata, että kuva oli turha. Mihinkään muuhun ei oltu koskettu, paitsi Monan papereihin. Hitto! Erican valtasi outo levottomuus. Miksi juuri Monan paperit?

[size=5]06. Törmäyksiä[/size]   "Mona, mitä sinulla on noissa papereissasi?" Erican oli pakko kysyä. Silläkin uhalla, että Mona tajuaisi varkaan todelliset tarkoitusperät. Mona vilkaisi papereita kootessaan niitä yhteen. "Työjuttuja lähinnä. Menneitä haastatteluja ja tutkimuksia." "Tutkimuksia?" Ericalla oli paha aavistus. "Vanhoja kuvia ja lehtileikkeitä Nukke-murhaajasta, Margose-tapauksesta ja siitä naisten kidnappaajasta, joka saatiin kiinni." Erican kurkkua kuivasi. Hän ei ollut kuullut sitä nimeä reiluun vuoteen. Monalla oli ollut tapana vaahdota tapauksesta, mutta lopulta juttu oli kuivunut kokoon, kun johtolankoja ei enää ollut. Henry ja Paula Margose oltiin ammuttu Philadelphialaiseen kotiinsa ja heidän 15-vuotias tyttärensä kadonnut. Huhuttiin, että murhaaja oli kidnapannut hänet, mutta mitään johtolankoja ei koskaan löydetty. Mona ei ollut saanut etusivun juttuaan.   Erica asteli keittiöön ja kaatoi itselleen jääkaapista mehua. "Tahdotko sinä?" hän huikkasi olohuoneeseen. Mona vilkaisi häntä ja nyökkäsi sitten, kun näki Erican kädessä mehupurkin. Nainen syventyi sen jälkeen takaisin papereiden palauttamiseen oikeille paikoilleen. Erica huomasi hänen lukevan välillä joitain papereita hieman pidempään, kuin muita. Nukke-murhaaja ja Margose-tapaus olivat koskettaneet Monaa huomattavasti ja papereiden näkeminen varmasti herätti muistoja. Mona oli ollut Margose-tapauksen sattuessa vasta harjoitteleva journalisti. Margose-jutun piti olla hänen läpimurtonsa. Vasta Nukke-murhaajan ilmestyessä New Yorkiin, Mona oli päässyt lehden toimituksessa eteenpäin ja oikeisiin töihin. Mutta siitä oli jo muutama vuosi.   "Taisimme selvitä säikähdyksellä", Erica sanoi ja piti katseensa mehulasissa ojentaessaan sitä Monalle. Mona tutki joskus arkoja juttuja työssään. Mitä ikinä se varas olikaan etsinyt, liittyi varmasti hänen entisiin työnimikkeisiinsä. Kunpa Joshua löytäisi sen varkaan nopeasti. Ericalla oli itsellään esittää pari kysymystä. Tietenkään poliisit eivät päästäisi häntä kuulusteluhuoneeseen, mutta ehkä Joshua voisi kysyä ne hänen puolestaan ja nauhoittaa vastaukset. Mies oli ennenkin tehnyt myönnytyksiä heidän vuokseen. Tai Monan vuoksi oikeastaan.   --- Maanantai-iltapäivällä Erica suuntasi yhtä Bellwyn Hillin keskustassa sijaitsevaa kirjakauppaa kohti. Sen näyteikkunassa luki koukeroisin, vihrein kirjaimin Antikvariaatti. Mitä lie sekin tarkoitti. Erica ei ollut kirjojen, vaan Netflixin ystävä. Hän työnsi kaupan oven auki ja sen päällä oleva pieni kello kilahti merkiksi asiakkaan saapumisesta. Myyjän saapumista se ei kuitenkaan merkinnyt, sillä huone pysyi tyhjänä vaikka Erica oli astellut kaupan puoliväliin. Puoti oli pieni ja pölyinen, ja sai Erican nenän kutiamaan. Se oli kuitenkin yksi Monan lempikaupoista, joten hän yritti kestää vanhojen, käytettyjen kirjojen hajun ja pölyn. Hän halusi etsiä jotain erityistä ystävälleen tämän syntymäpäiväksi. Erica kierteli siksakkia kirjahyllyjen ja -kasojen välissä silmäillen kirjojen kansia. Ottaisiko hän romantiikkaa, fantasiaa vai scifiä?   Hänen silmiinsä pisti ohut, vihreä, nuhjuinen kansi. Hän veti kirjan hyllystä esiin ja kohotti kulmiaan. Se oli H.G. Wellsin The Invisible Man, Monan yksi lempikirjailijoista. Erica avasi kirjan uteliaana ja selasi ensimmäisille sivuille. Hänen kulmansa kohosivat entisesestään, jos se oli vain mahdollista. Se oli ensimmäinen painos vuoden 1946 painoerästä. Kirja vaikutti hyväkuntoiselta ikäänsä nähden. Hänen oli pakko ostaa se, maksoi mitä maksoi. Erica kääntyi ympäri ja säpsähti paikoillaan. Kauppias oli ilmestynyt tiskin taakse ääntäkään päästämättä. Harmaahapsinen mies hymyili Ericalle, eikä nainen voinut muuta kuin hymyillä takaisin. "Löytyykö mitään?" mies kysyi viskisellä, hinkuvalla äänellä ja yski sitten lauseensa päätteksi. "Ainakin tämä." Erica heilautti vihreää kirjaa kädessään. "H.G. Wells?" mies kysyi tietäen. Erica kohotti kulmiaan. Tiesikö mies koko kirjakokoelmansa? Vai oliko juuri tämä kyseinen kirja pyörinyt puodissa kaksikymmentävuotta menemättä kaupaksi ja nyt mies vihdoin sai huokaista helpotuksesta, kun tämäkin kirja lähtisi maailmalle. "Paljonko tällä on hintaa?" Erica kysyi. "Kahdeksantoista dollaria." Erica nyökytteli hyväksyvästi. Ei paha hinta sellaisesta kirjasta. "Onko teillä muita aarteita?" Mies kurtisti kulmiaan. "Hmm, saattaa olla. Odotas, minäpä käväisen tuolla takahuoneessa." Myyjä katosi tiskin takana olevasta oviaukosta ja jätti Erican seisomaan hölmistyneenä puotiin. Kun muutamaan sekuntiin ei tapahtunut mitään, Erica rupesi jälleen kiertämään kauppaa, jos hänen silmiinsä pistäisi jotain muutakin.   Mies kuitenkin palasi takaisin myymälän puolelle ennen kuin Erican silmiin pisti muita mielenkiintoisia kirjoja. Mies kantoi mukanaan pinoa, jonka hän laski puuskuttaen tiskille hyvin nopeasti. Kirjat taisivat painaa jonkin verran yhdessä. Ensivilkailulla siinä olikin muutama melko paksukin kirja. Erica asteli tiskin luokse ja selasi kirjoja läpi. Tietokirjallisuutta, mutta muutama fantasia ja yksi scifi. Ericalla ei ollut näistä nimistä tai kirjailijoista mitään tietoa, joten hän päätti valita takakannen ja painoksien mukaan. Mona ei ollut vain intohimoinen lukija, hän oli myös keräilijä.   Kolme maksamaansa kirjaa myöhemmin, Erica asteli ulos puodista kirjat tiukasti sylissään. Kirjojen yhteissumma oli noussut tasan viiteenkymppiin, joten Erica oli kieltäytynyt 50 sentin paperipussista kohteliaasti. Hänen matkansa kuitenkin katkesi, kun beigeen trenssitakkiin pukeutunut tiilimuuri ilmestyi hänen tielleen. Erican ote kirjoista lipesi ja epätoivoisesti yrittäen pelastaa niitä osumasta maata peittävään vesilätäkköön, hän heittäytyi itsekin maata kohti. Myös trenssitakki heittäytyi putoavaa kirjallisuutta kohti ja kipeän vihlaisun saattelemana Erican silmistä katosi sekunniksi kaikki valo kun heidän otsansa kumahtivat yhteen. “Au! Mitä sinä-”, Erica nosti katseensa mieheen, joka oli selvästi yrittänyt pahoinpidellä hänet juuri, ja unohti mitä oli sanomassa. Mies oli komea. Brad Pitt’mäisen komea. Erica teki kahdessa sadasosa-sekunnissa päätöksen, että miehen ripset oli aivan varmasti värjätty ja niihin oli laitettu pidennykset. Kenelläkään ihmisellä ei voinut olla sellaisia ripsiä luonnostaan. “Olen todella pahoillani!” mies sanoi nostaessaan kirjoja lätäköstä. “En kai tehnyt pysyvää vahinkoa?” “Lukuunottamatta tulevaa kuhmua ja sitä, että lahjaksi ostamani kirjat ovat pilalla?” Erica kohotti kulmaansa ja laski katseensa kirjoihinsa miehen käsissä. Mies ojensi ne takaisin hänelle. “Olen todella, todella pahoillani. Voinko korvata tämän jotenkin?” “No… ehkä.” Erican mieleen tuli hänen typerä vetonsa Monan kanssa. “Ystäväni on järjestänyt minulle sokkotreffit lauantaiksi ja kokemuksen perusteella se ei tule päättymään hyvin. Tein kuitenkin hänen kanssaan vedon, että jos löydän itse deitin, minun ei tarvitse mennä hänen ehdokkaansa kanssa ulos.” “Pyydätkö minua treffeille kanssasi?” mies naurahti. “Syömään. Ja se on enemmänkin korvaus. Tunnen kuhmun jo nousevan.” Mies mietti vain hetken, ennen kuin nyökkäsi. "Hyvä on. Olen lauantaina vapaa." Syvä huojennus levisi Erican kehoon. Hänen ei tarvitsisi mennä ulos Monan ehdokkaan kanssa. "Sopiiko kuudelta?" Mies nyökkäsi. "Missä haluat nähdä?" "Italialaista, kiinalaista vai meriruokaa?" "Italiainen kuulostaa hyvältä." "Nähdäänkö Il Salonessa kuudelta? Sinä maksat." Mies nauroi yllättyneesti. "Hyvä on." Erica valitsi tarkoituksella tapaamispaikaksi hienon italialaisravintolan, josta sai Bellwyn Hillin parhaimpia ruokia. Ruoka-annokset olivat melko kalliita, mutta Erica oli juuri menettänyt viisikymppiä miehen takia. "Kuudelta siis lauantaina. Oli ilo tavata", Erica hymyili ja ohitti miehen, jatkaen matkaansa. "Olen Ramsey Kent, muuten", mies hihkaisi hänen peräänsä ja Erica kääntyi katsomaan häntä. "Erica Williams." "Hauska tavata, Erica." Mies kääntyi menosuuntaansa ja jatkoi matkaansa.   Erica teki samoin. Hänen sisällään myllersi. Nyt hänellä oli oikeat treffit lauantaiksi, eikä vain jotkut Monan järjestämät sokkotreffit. Hän halusi hyppiä tasajalkaa. Apua! Mitä hän laittaisi päälleen? Hän halusi näyttää hyvältä juuri tapaansa miehen, Ramseyn silmissä. Erica hymyili aavistuksen itsekseen, kunnes vastaantuleva teinipoika katsoi häntä oudosti, ja sai hänen hymynsä hyytymään. Hänen teki yhä mieli hyppiä tasajalkaa. Märät kirjat hänen sylissään harmittivat kyllä, mutta ehkä hän löytäisi jotain muuta Monalle lahjaksi. Hänellä oli vielä kaksi viikkoa aikaa. Erica seisahtui. Toisella puolella kauppakatua, eräässä lahjapuodissa oli tuttu hahmo. Saxtonin kaveri, Mykkä asteli ulos puodista kädessään kirjava kukkakimppu. Tyttöystävällekö? Mykkä ei nähnyt Ericaa, mikä oli naiselle suuri helpotus. Hän ei pitänyt asiakkaisiin törmäämisestä työajan ulkopuolella. Varsinkaan epämiellyttävien asiakkaiden. Mykkä asteli samaan suuntaan, mihin Ericakin oli menossa ja Erica jatkoi kävelyään hieman hitaammin, pitäen etäisyyttä edellä kulkevaan mieheen. Mykkä näytti tarkkailevan kokoajan ympäristöään, mutta hän ei katsonut taakseen. Mies oli huomattavan pitkä, mitä Erica ei ollut ennen huomannut. Hänellä oli yllään musta nahkatakki ja siniset, hieman löysät farkut. Erica naurahti. Miksi häntä kiinnosti mitä yksi Saxtonin kavereista piti yllään? Erica kääntyi pois kauppakadulta ja vilkaisi vielä kerran Mykän suuntaan, ennen kuin katosi rakennuksien väliin. Mykkä näytti haistavan ostamiaan kukkia. Kenties hänen tyttöystävällään oli syntymäpäivä. Tai sitten Mykkä oli tyrinyt ja pyyteli nyt anteeksi kukilla. Erica tajusi ajattelevansa, että hän piti kukista ja toivoi vielä joskus saavansa niitä. [hr] Tämän jälkeen siirryn julkaisemaan novellia vain sivuillani, valitan. Helpompi heittää vain suoraan sinne. Sen näkee sieltä kuitenkin ilman rekisteröitymistä tai muuta turhaa vaivaa. Tässä osoite:   [size=5]http://jannianka.net/[/size]

10. osa jo julkaistu.. :)   http://jannianka.net/